23.10.05

Välittömästi oikeaksi tunnistamisesta

Pääsykoekirjassa on paljon kaavioita. Aika yleisesti tunnutaan ajattelevan, että erilaiset visuaaliset esitykset auttavat opiskelijaa hahmottamaan, mitä tekstissä koetetaan sanoa. Puhutaan myös verbaalisista ja visuaalisista oppijoista. Suhtaudun tähän jakoon syvällä epäilyksellä.

On aivan selvää, että olen itse enemmän visuaalinen kuin verbaalinen ihminen. Näen asiat kuvina, suhteina, päällekkäisinä ja limittäisinä. En näe niitä sanajonoina enkä enimmäkseen kausaalisuhteinakaan muuten kuin kovan ponnistelun ja tiedonhaun tuloksena. Kun kirjoitan graduani, piirrän itsekin noita sisäkkäisiä ja limittäisiä ympyröitä, joissa on sellaisia sanoja kuin "luonto", "ympäristö", "luontosuhde", "artefaktit", "taide" ja "kulttuuri". Mutta piirrän ympyrät vasta siinä vaiheessa, kun olen jo järjestänyt niiden suhteet päässäni miltei valmiiksi. Piirrän ympyröitä eri tavoin ja suttaan yli ne, joille keksin fataaleja vastaväitteitä helposti.

Kun luen vieraasta aiheesta ja törmään näihin toisten töherryksiin, laatikoihin, joista sinkoilee toisiinsa nuolia, joskus yksi-, joskus molempisuuntaisesti, ja laatikoissa lymyää vieraita, määrittämättömiä sanoja, en hahmota lainkaan, mitä kuviolla koetetaan selventää. Vasta neljännellä tai viidennellä lukukerralla - eikä lukeminen ole hopottamista, kuten ennenkin sanoin, vaan dialogia, itsepäistä kyselemistä ja pettymistä siitä, että toisella on erilaiset tavoitteet - laatikoiden välisten nuolten mahdolliset merkitykset alkavat hahmottua.

Kertausvaiheessa, kun teksti vain jankkaa ja jankkaa ja jankkaa, kuvista voi kerrata nopeasti. Mutta ennen kuin asian ymmärtää, niiden merkitystä on mahdotonta tunnistaa.

Olen huomannut saman vastahankaisuuden ja kyvyttömyyden tunnistaa merkityksiä myös metaforien käytössä kehollisessa opetuksessa. Olen monesti valittanut kyvyttömyyttäni osallistua taijiin tai joogaan, koska niiden metaforat ovat liian pahasti ristiriidassa aavistuksen verran mekaanisen maailmankuvani kanssa. Pilates ja feldenkrais sen sijaan ovat sopineet hienosti, koska niissä puhutaan entiteeteistä, joihin minun on helppo suhtautua - luista, lihaksista, nivelistä ja jänteistä, hermotuksesta ja aivojen kyvystä omaksua liikeratoja. Ja kun olen oppinut jonkin asian - vaikka alakeuhkoihin hengittämisen vatsanpohja pidossa - toistenkin liikuntamuotojen mystissävytteiset metaforat avautuvat äkkiä, samalla tavalla kuin tekstiä selventämässä oleva kaaviokuva avautuu silloin, kun tekstin jo tajuaa. Silloin voi kuunnella sitäkin, että rintalasta pehmenee, tai että hengittää selkänikamiin. Koska se tuntuu siltä, metaforan tunnistaa välittömästi oikeaksi.

Kokemuksellisesti se ei ole enää metafora, vaikka anatomisesti olisikin.

Richard Shustermanilla
on hiuksenhieno erottelu tulkinnan ja ymmärryksen välillä. Tulkintaa tapahtuu hänen mukaansa vain tilanteessa, jossa merkitykset ovat avoinna eikä tilannetta onnistuta jäsentämään minkään vanhan käsityksen mukaisesti. Normaalisti ihminen operoikin ymmärryksen kautta: ymmärrän (usein vieläpä tiedostamatta), että jalat asetetaan portaille näin, ja joudun tulkitsemaan tilannetta ja sen vaatimaa käytöstä ainoastaan silloin, kun jokin katkaisee ymmärryksen mukaisen automaation - kuten vaikka huomatessani, että portaita peittää musta jää. (Samalla tavalla vastaan automaattisesti kuiskaten, jos toinen kuiskaa. En tietoisesti säädä ääntäni alemmaksi ja sihiseväksi, vaan vasta kuiskatessani tajuan, että hyvänen aika, tässähän kuiskutellaan.) Muistaakseni Shusterman esittää myös, että ymmärrys on sillä tavalla monoliittinen, että se esittää vain yhden näkökulman: siihen ei sisälly pohdintaa, tulisiko tilanne jäsentää noin vain näin. Tulkinnassa taas on läsnä useita keskenään ristiriitaisia merkityksiä tai toimia, ja vasta tarpeeksi monta kertaa tiettyyn suuntaan kallistunut tulkinta luutuu (ilmeisesti riittävän usein positiivisia assosiaatioita tuottavaan päämäärään päädyttyään) ymmärrykseksi, joka avautuu kritiikille vasta jossain myöhemmässä ristiriidassa, jos nyt ylipäänsä avautuu. (Se, mitä itse koetan tehdä, on availla näitä itsestäänselvyyksiä kehossani ja tavassani jäsentää asioita. Jotta voisi valita, on oltava vaihtoehtoja, eikä ymmärrysmonoliitissa ole vaihtoehtoja.)

Shustermanin ajatuksessa viehättää ainakin minua se, että siinä välittömästi oikeaksi tunnistaminen taustoitetaan. Se, että tunnistaa metaforan, edellyttää pohjatyötä. "Välittömyys" ja "intuitiivisuus" riisutaan turhasta mystiikasta, mutta myönnetään niiden relevanssi kokemuksessa. "Välitön" tarkoittaa suhteellisen välitöntä, välitöntä tiettyä kokemuspohjaa vasten. Sillä tavalla keraamikko tunnistaa välittömästi saven kahden millin rakusaveksi käden tonkkaan työntämällä ja ompelijatar osaa sanoa asiakkaalleen pelkällä silmäilyllä, että tälle sopisivat Onlyn farkut, jotka tosiaan sopivatkin kuin nakutetut niitä koetettaessa. Maallikosta tämä saattaa näyttää taikurimaiselta ammattitaidolta, vaikka kyse on vain rutinoitumisesta.

Tällainen ajattelutapa antaa myös aika kiinnostavan näkökulman luovuuteen. Se, mikä näyttää ulkopuolisesta maagiselta intuitiolta, ja jää usein tekijällekin hämärän peittoon, on seurausta useista pienistä tulkintatilanteista, joiden merkitykset eivät ole päässeet välttämättä tietoisuuteen lainkaan. (Kaikki tulkinta ei tapahdu tietoisesti, usein esimerkiksi jotain asiaa ystävän kanssa ääneen pohtiessa on vain epämääräisen epämukava olo kun ajattelu on mätitahnamaista muhjua ilman tarvittavia välineitä muotoiluun, ja sitten yhtäkkiä vastaus näyttäytyy, jäsentyy sanoiksi, jotka tuntuvat järjellisiltä, vaikkei ole aavistustakaan, miten moiseen lausumaan päätyi.) Dewey kirjoittaa siitä, kuinka asiat jäävät muhimaan alitajuntaan, etsimään purkautumiskanavaa, odottamaan jäsentymistään.

Joskus purkautumistie on odottamaton. Katselen illalla, väsyneenä, kaaviokuvaa ja muistan äkkiä metaforat. Ehkä lapsena oli kritiikittömämpi? Muistan, kuinka helposti omaksuttavissa oli metafora siitä, kuinka joku kiskoo takaraivohiuksista ryhdin suoraksi ja pitkäksi. Tai että kannatetuissa käsissä oli suuri rantapallo, jonka kaarella käsivarret lepäsivät pehmeästi ja tasaisesti kaareutuen, sormet hereillä muovipinnalle. Kuinka helppoa kehon asentoa ja liikettä onkaan ohjata sanoin, ja kuinka helppoa tunnettuja ideoita onkaan ohjata kuvin!

Tuoksua ei voi tuottaa sillä tavalla. On leivottava välillä, jottei kardemummantuoksu pääse haihtumaan huoneistosta. Tai sytytettävä suitsuke, toisinaan. Keitettävä pannullinen jasmiiniteetä. Vaatii kolmen kirjan lukemisen ennen kuin hyväksyn sen, että tämän väitteen voi jäsentää sanoiksi pelotta oman empirian omalaatuisuudesta. Kosketustakaan ei voi tuottaa sanoin eikä kuvin. Keho on nälkäinen, se ahmii silittäviä käsiä ja sylinkokoisia paikkoja. Se ei kuuntele kosketuksennälässään yhtään metaforaa. Sen ei tarvitse, se ei tulkitse. En ole varma, ymmärtääkökään.

Voiko olla ymmärrystä, jonka pohjana ei olisi tulkintoja? Mietin vasta-argumentteja. Mietin aivan vastasyntyneitä vauvoja, jotka tunnistavat kasvot ja ihmiskielen. Ihmiskielen ymmärtää, nehän kuulevat sitä jo vatsassa ja ehtivät oppia sen rytmiä. Mutta kasvot. (Joidenkin hypoteesien mukaan kasvot tunnistetaan kasvoiksi fysiognomisesti. Ihmisen on ilmeisen vaikeaa tarkastella lajitoverinsa kasvoja muina kuin kasvoina. Ehkä tämän vuoksi vihollisen on parasta olla kasvoton? Eikä sovi unohtaa, että lampaat tunnistavat valokuvista - kyllä, lampaatkin! - useitakymmeniä lajitovereitaan. Lienee sopivaa olettaa, että kyky oman lajin kasvojen tunnistamiseen on geneettistä, mutta se on myös mainio pohja toisen lajin yksilöiden erottamiselle toisistaan. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tässä eräs antopomorfismin lähteistä.) Ja se, kuinka jo pienet lapset tunnistavat sukupuolen.

Onko se ymmärrystä lainkaan? Vai olisiko se jotain sellaista, jota voisimme kutsua tiedoksi erotukseksi kokemuksella opitusta ymmärryksestä? Entä se, kuinka kipu jähmettää koko olemuksen? Se, väittävät jotkut, en nyt muista, onko Shusterman yksi heistä, ei ole tietoa kivusta vaan kipua. Tieto kivusta ja kipu ovat joillekin eri asia. Aikanaan hyväksyin tuon mukisematta, mutta nykyään mietin, haluanko todeta niin. Määritelmän hyvä puoli on tietenkin se, että jos hyväksymme sen, voimme hyväksyä sen paremmin asiaa märehtimättä, että mustekalaa, broileria ja kastematoa voi sattua, niillä voi olla kova kipukokemus. Ihmisen kipukokemus on tässä ajatuskudelmassa samanlainen ennen kuin hän karjuessaan tajuaa, että se on minun varpaani, se on tuo varvas, ja minä olen se, josta ääni lähtee, minua sattuu.

Mutta mitä muuta tieto on ellei selviytymiskeino maailmassa? Tarvitseeko tiedon olla välttämättä propositionaalista?

Ei, nyt eksyn taas jo liian pitkälle, liian suuriin kysymyksiin. Takaisin pääsykoekirjan pariin. Olen hyödyllisempi venyttelyn ja selkärangan kiertoliikkeiden ohjaajana kuin ruumiillistumattoman tietokäsityksen kriitikkona, etenkin kun muistini on, mitä on. Oli jokin argumentti, relevantihko, mutten enää muista. Tunnistan välittömästi omat taipumukseni, kadun ja palaan kirjan pariin. On opittava lisää, tiedettävä lisää, jäsennettävä lisää, ajateltava lisää osatakseen tehdäkin jotain, jottei hukkaisi ainoata elämäänsä ikuisuuskysymyksille maailman, istumatyöläisten nikamien ja yhteisen hyvän arvojen rapautuessa ja luutuessa ennaltatuntemattomiksi muodostelmiksi.

8 Comments:

Blogger lioncat said...

Tupsahdin viime yönä kirjoitteidesi pariin ja vietin runsasta uteliaisuutta herättäneen tuokion.

Tulen mukaan kannustamaan käsityksessä että viisaus on löydettävissä ruumiillisuuden myötä. Tässä on jo oletuksena mukana ajattelu koska käytämme sanoja. Olen suoranaisesti hämmästynyt kyvystä hankkia uusia taitoja. Olisin sanonyt kyvystäni mutten tuossa korosta itseäni.

Terveisiä ja jatkanpa tästä ailahteluani asioiden välillä :-)))

23/10/05 15:42  
Blogger Matti said...

On jossain määrin makuasia, haluaako sanoa kaikkea tietoa propositionaaliseksi vai ei. Tietysti on lisäksi ei-propositionaalista osaamista, hahmontunnistamista, ehkä paljon muutakin. Näitä voi pidää tiedon lajeina jos haluaa. Itse olen traditionalisti ja varaan sanan tieto koskemaan propositioita, koska vain ne voivat olla tosia tai epätosia. Mutta kyse on vain kielenkäytön rajaamisesta, ei noiden muiden asioiden vähättelystä.

23/10/05 20:56  
Anonymous va said...

Tartunpa yhteen nurkkaan, mikä jäi kutkuttamaan, tunnistamiseen ja ymmärtämiseen.

Voihan jyrähdys ja tärähdys! Tulipa sellainen ymmärrys tuosta mitä kirjoitit, että voi olla varsin hyödykästä ottaa kaksi hyvinkin lähellä olevaa käsitettä, ja sitten sukeltaa molempiin, vertailla ja eritellä. Näin ymmärrys ikäänkuin lisääntyy siitä ytimestä minkä ympärillä nuo molemmat pyörii.

On triviaalia ottaa kaksi eri sanaa, mutta ei enää niin triviaalia ymmärtää kahta toisiaan lähellä olevaa ideaa. Sanat on helposti toisistaan eroteltavissa, toisin kuin ideat.

Kylläpä muuten otit vaikeat käsitteet, kun tuo ymmärtäminen jotenkin pakenee käsityskykyä, siitä ei saa otetta, se ei näy eikä kuulu.

Otan kuitenkin esille yhden tulkinnan puolen, joka on selvempää kauraa, ettei jäisi niin jäsentymättömäksi. Tulkinnassa on myös se, että se menee ohi ja yli, se ei ole implisiittinen eikä eksplisiittinen. Komeettojen ratoja voi ymmärtää niiden laskemisen kautta, ja havainnoimisen kautta, mutta niitä voi myös tulkita, niinkuin on tehty menneinä aikoina, enteinä historiallisista käänteistä. Tämä tulkinnan muoto on kuin taikuri vetäisi kanin hatusta, simsalabim, yhtäkkiä jotain uutta ilmestyy kuvaan yleisön uskottavaksi tai torjuttavaksi. Rinnastusta on vaikea perustella, eikä se välttämättä oikein olekaan, mutta sitten taas se joskus voi hyvinkin lähentyä ymmärtämistä ja oivaltamista, luulisin. Vaikka niin, että uskonnollisessa kontekstissa tulkinat lähenevät substanssia siinä missä pelkät sanat ilmeisessä ja pinnallisessa merkityksessään sitä pakenevat.

23/10/05 23:23  
Anonymous ruu said...

Oli mielenkiintoista lukea mietteitäsi tai jista, joogasta ja pilatesista.
Jossain vaiheessa kävin tai jissä ja nautin siitä tosi paljon. Koska siinä ei tarvita ajattelua! Nykyään käyn joogassa kerran viikossa ja nautin siitä samasta syystä; ei ajattelua, ei kuvia päässä, ei sanoja mielessä. Ei tulkintaa, ei hahmotusta, ei edes ymmärtämistä. Vain olemista. Liikettä. Ja sitten hiljentyminen ja tyhjentyminen.

Pilates-tunnilla (olen käynyt yhdellä ainoalla) olin saada hermoromahduksen, koska ohjaaja hoki koko ajan, että "look at my tummy, this is how it is supposed to move when you breath right" jne. Herramunjee, se vaati ajattelua. Piti osata tehdä jotain OIKEIN. Oli siis oikea tapa ja väärä tapa. Vaikka joogakin on pitkälti erilaisia hengitysharjoituksia, niin se fiilis oli aivan eri. Olin ihan stressaantunut tunnin lopuksi. Vaikutus oli aivan päinvastainen kuin joogassa.

Näin me ihmiset ollaan erilaisia. :)

24/10/05 03:37  
Blogger Veloena said...

Hyvä kommentti, Matti. Selvensit erästä asetelmaa suuresti. Hyvä. En muista, olenko ennen tajunnut tuon pointsin ja sitten unohtanut vai en tajunnut lainkaan. Yleensähän nämä keskustelut käydään suullisesti eikä puhutun suomen ymmärtämiseni ole kovin hyvä, kun puhutaan filosofisista asioista. Puhe on liian nopeaa!

Ehkä olennaiseksi kannassasi muodostuu myös kysymys, onko kaikki osaaminen/tunnistus propositionalisoitavissa? (Aika paljon varmasti on, ainakin jollain tasolla. Onko se taso triviaali, on tietysti ikuinen tukkanuottasten aihe.) Vai ei? Tai ainakin olettaisin, että se voisi olla tärkeä. Sitä, mitä ei ole propositionalisoitu, on vaikeaa muuttaa, kritisoida jne.

Shustermanilla on käsittämättömän hämärä kommentti siitä, että vaikka voimme sanallistaa kokemuksen, sanallistus ei ole koskaan jäännöksetön, ja että ihmisten pitäisi tanssia enemmän kuin miettiä tanssia.

Shustermanin somaestetiikka on jotensakin kiinnostavaa, vaikka välillä ei voi olla ajattelematta, että äijä on joissain kohdin jättänyt aivot narikkaan. Kuten jokainen meistä, silloin tällöin, tietty. Ehkä huomautus on suunnattu filosofian ammattilaisille, en tiedä. Toisaalta on vaikeaa uskoa, että kukaan kauheasti väheksyisi esim. jotain elämystä sen vaikean sanallistettavuuden takia.

Meadilla on mielenkiintoinen teoria siitä, kuinka juuri se, mitä ei osata ilmaista, muodostaa voimakkaita emootioita: pelko ei esim. pääse kehittymään liian pahaksi, jos pako- tai taistelureaktio on mahdollinen, mutta jos nämä ovat poissuljetut, pelko kehittyy karmeaksi tietoisella tasolla.

En osaa sanoa, onko Mead oikeassa, mutta teoriassa kyllä vaivaa edelleen mieltäni. siksikö johonkin jää koukkuun? Siksikö jotain ei saa mielestään? Mitä - vaikeaa sanoa.

24/10/05 13:20  
Blogger Veloena said...

Blogger häröilee, näyttää vasta nyt Ruun ja va:n kommentit.

Kyllä, ihmiset ovat erilaisia. Minä ahdistuin tai jissa juuri sanoista, pilateksessa koen, että siellä on vapaus liikkeen tarkkailuun. :) Varmasti tämä on kyllä opettajakohtaista. Oma pilatesopettajani ei tee tuollaisia "näin vatsan pitäisi" -näytöksiä vaan puhuu tehdessä, että muistakaa rintalastan asento, painon tasainen jakautuminen jalkaterien päälle jne.
ja painaa vain välillä pehmeästi kädellä kohti oikeaa asentoa, ja sanoo: "Noin, älä pullista tuosta." Koska haen ainakin itse asennon korjausta järkevämpään suuntaan - ryhtini on valokuvien mukaan aivan karsea - suostun mieluusti oikeisiin asentoihin.

va, en minä niitä käsitteitä ottanut. Lainasin ne vain pragmatisteilta, jotka pallottelevat niillä kaiken aikaa. Mutta kyllä, aluksi kun aloin lukea GH Meadia ja Deweya, tuntui kuin olisi koettanut juosta kaulaa myöten kaurapuurossa. Aika mahdotonta. Vähitellen, kun asiaa valotettiin monessa yhteydessä ja monelta kantilta, alkoi muodostua käsitys. - Alitajunta se siellä yhdisteli!

Lopulta, täytyy sanoa, että nykyään olen tulkinnan ja ymmärryksen kanssa huomattavasti enemmän sinut kuin sellaisten käsiteparien kuin tieto ja uskomus tai kokemus ja havainto ja ehkä jopa tietoisuus ja itsetietoisuus. Tulkinta ja ymmärrys liittyy kuitenkin niin paljon kiinteämmin siihen, mitä haluaisin ymmärtää - kehoa, taidetta, elämystä.

va: "uskonnollisessa kontekstissa tulkinat lähenevät substanssia siinä missä pelkät sanat ilmeisessä ja pinnallisessa merkityksessään sitä pakenevat" - en osaa sanoa tuosta, mutta jos esteettinen kokemus on uskonnollinen kokemus, ja kyllähän sitä mieltä ollaan joissain piireissä eikä ihan huonoin perustein, niin tuo antaa aika kiinnostavan kuvauksen siitä, millä tavalla jokin yksityiseltä näyttävä seikka voidaan kääntää toisten ihmisten ulottuville, heidänkin koettavakseen.

24/10/05 13:32  
Anonymous va said...

Noissa mainitsemissasi käsitepareissa on imua, mulle tuli mieleen karkkikauppa, missä nuo käsiteparit ovat karkkeja. Miten olisi herkullinen tietoisuus-itsetietoisuus? Tai suussa sulava tieto-uskomus?

Eikä kaikkea tarvitse ahmia kerralla, voi herkutella napostellen silloin tällöin, tai vaikka jälkiruuaksi.

* * *

Kun luin postauksesi, ja nuo kommentit mihin itsekin osallistuin, niin tuli mieleen, että tämä on filosofiaa, elävää filosofiaa. Filosofia on maailman kuvan luomista, maailman käsitteellistämistä, sen rakennelman tekemistä, kokonaisuuden hahmottamista, merkitysmaailman luomista ja rikastamista, mitä sitten voi muillekin jakaa sanojen kautta.

25/10/05 22:26  
Blogger Veloena said...

"Suklaakonvehteja lainaamassa" :)

28/10/05 12:18  

Lähetä kommentti

<< Home

<