Valkosipulinkynnenpiilotusleikki

Tänään on hieno päivä, kuulas ja kirkas. Tuulee juuri sopivasti, lehdet rapeltavat asfaltilla, harmaanruskeat monikulmaiset litteät hiiret. Maa on taas sula, tumma ja tuoksuva. Voi ottaa pyörän, ja öljykangastakin ja kumisaappaat, punaisen virkatun baskerin ja keltaiset lapaset ja ajaa lujaa lujempaa Annalaan. Voi työntää talikon maahan, kaivaa ylös viimeiset palsternakat ja katsella silmäkulmastaan, kuinka urosfasaani koettaa liikkua huomaamatta vattupensaan suojiin. Se juoksee hermostuneesti pienen matkan, pysähtyy, sen oranssi silmä kääntyilee. Jähmetyn. Se jähmettyy. Kun alan varoen työntää teriä maahan, fasaanikukkokin lähtee liikkeelle, katoaa pensaan rankaan.

Väännän piparmintun mehevää, valkeaa juurimattoa maasta. Komposti on muheva, sivuilta raudoitettu vuori. Kädet eivät kastu, kun ohuiden hanskojen päälle vetää keltaiset kumikäsineet. Maassa on suuria lieroja, kylläisiä ja lauantainpönkeitä. Niiden tunnelit ovat suuret kuin lyijykynällä pistellyt. Hymyilen lieroille ja niiden työlle, käännän ja käännän. Vähitellen jalkojen lievä kalseus sulaa, työnnän oikean kumisaappaan kärjen möyheään multaan ja vasemmalla jalalla eteenpäin hyppien auraan varvasurat. Koetan muistaa samalla rintakehän pehmeyden ja vyötärön pidon - kaikki liikkuminen voi olla tanssia.

Taivas on huikaisevan sininen, puidenlatvat enimmäkseen lehdettömät. Mutta on kirkasta ja lämmintä, kuin kevät. Vain linnut eivät laula, keväällä ne ovat aina äänessä. Vain fasaanikukko, ja autio pelto, ja metsänreunan ruskea tiheys. Pussissa ovat kynnet, kesänpulleat ja kärjistään aavistuksen verran punervat. Otan kunkin kynnen yksitellen, autistin tarkkuudella, ja painan sen kanta edellä multaan. Hymyilen kynsille rohkaisevasti. Talvi on pitkä, talvi on kylmä, te nukutte mullan alla, mutta varmasti tulee kevät, satakieli laulaa, te nostatte vihreitä päitänne uteliaasti aurinkoon ettekä enää jaksa odottaa.

Peittelen kynnet murealla, möyheällä maalla. En vain lapa multaa päälle, vaan murennan sen kädessä. Tahdon haistella maan läpi, tuon ihmeellisen prosessin, joka tekee kuivista varsista ja ruohosilpusta ensin lihavia lieroja ja sitten nilkanpaksuisia palsternakkoja ja kahden nyrkin kokoisia talvivalkosipuleita. Fasaanikukko häilyy toisen palstan rajalla, liikehtii levottomasti vastavalossa.

Mieleeni rävähtää pyytämättä mutta mieluisasti Wallace Stevensin säe kyntöpyhästä. Hymyilen maalle arkaaisesti ja kyykistyn sen ääreen, tarkkailen mururakennetta ja fasaanikukon edesottamuksia. Keväällä, sinä veijari, ajattelen sitä päin, keväällä sinä hyökkäät taas herneideni kimppuun ja kiskot ne ylös, eikö vaan. Vaikka eiväthän ne sillä tavalla minun herneitäni olekaan, onhan tämä sinunkin kotisi. Fasaani tepastelee, tonkii pensaikossa. Sinä ja sinun vaimosi ja lapsesi, sinun hieman hupsu vaimosi joka osaa laskea vain neljään ja onni olkoon myötä niillä lopuilla poikasilla, joita äiti ei pysähdy odottamaan vaan kiirehtii poutatöihinsä ranevskajamaisesti keikkuen.

Nousen seisomaan, siristelen silmiäni valon ehdottomuudessa ja mittailen ylösalaisin käännettyä maata. Lasken kuukaudet. Marras, joulu, tammi, helmi, maalis - viisi kuukautta kestettävä kylmän ylivaltaa, ennen kuin uteliaat tunnustelijat nousevat piiloistaan. Viisi kuukautta ilman kuopsuttelua, tepastelua ja tonkimista. Koetan painaa mieleeni penkit, joihin kynnet piilotan.

Se on turha yritys joka ikinen vuosi. Keväällä on vain odotettava, käytävä tarkastelemassa ja haistelemassa ja ihmettelemässä, mistä kohden maa työntyy syrjään uuden kesän noustessa, haroessa perustaansa ja kurkottaessa kohti pilviä, jotka liennyttävät sen janon. Pilviä, joita suuri osa kaupunkilaisista vilkuilee pahastuen niiden läsnäolosta. Keväällä jokainen penkki on musta ja painunut, vetinen ja anonyymi. Mutta kahdesta niistä, sen lupaan muistaa, kahdesta niistä nousee vaaleanvihreää, päättäväistä ja väkevää joukkoa.

Lastaan pyöränkoriin viimeiset parsakaalit, nipun komatsunaa ja piparminttuun piiloutuneen talvikurpitsan. Painan tahallani mielestäni muiston viime syksyn kynnenpiilotusleikistä. On vain tämä pelto, ja aurinko, ja pyörä. Kun käännyn vilkaisemaan taakseni, fasaanikukko on kadonnut. Linnut eivät laula, hevoset eivät ole haassa. Mutta aurinko paistaa, pyöränrattaat liikkuvat sujuvasti, ei ole kylmä eikä märkä, enkä enää muista, mihin kahteen penkkiin tuossa mustassa maassa hautasin valkosipulinkynnet. Maa lepää suljettuna, ylösalaisin.