21.2.06

Ambivalenssia kehossa

Joskus filosofian äijämeininki vituttaa. Ja vanhat jazziskelmät, joita juostaan, pyöritään ja loikitaan tanssillisesti. Niiden sanat. Kuinkahan paljon nekin tahdistavat meikäläisen käsiteavaruutta, joka haraa itsepäisten askeettien maata kitkuhommissa? Sillä niinhän se on, että minun maailmani tärkeimmät asiat ovat esteettinen kokemus ja rakkaus (jotka vielä nähdäkseni lankevat pitkälti yksiin), enkä aio ryhtyä neuvottelemaan siitä, että minun pitäisi vaihtaa tämä kanta johonkin toiseen, länsimaisessa filosofisessa traditiossa uskottavampaan kantaan kiinteistä keskikokoisista objekteista tai herraparatkoon niiden aikaviipaleista.

Löydän netistä tiedon, että George Edward inhosi nimiään ja siksi tituleerasi itseään GE Mooreksi. Miten sympaattista. En ole ainoa nimivammainen (no Eekun toki tiesinkin ja erään toisen tosi timangin filosofinaisystäväni, joka vihaa ristimänimeään Suvi). Saman lähteen mukaan GE:n vaimo kutsui häntä nimellä "Bill". Miksei meille häntä ole esitelty Billinä? Tunnen välitöntä sympatiaa Billiä kohtaan - muistattehan, kuinka Liisa Ihmemaassa -kirjassa on Bill-lisko, likaisten hommien eliö?

Mooren paradoksin
variaatioita tanssitytöille: "Olen onnistumassa mutta en usko, että olen onnistumassa" ja "triolien vaihto kuudestoistaosanuoteiksi menee kohdalleen, mutta en usko sen menevän kohdalleen" ja "valuva mekko mahtuu ylleni vaikkei siltä tunnukaan". And yet I know it's not spring today but it might as well be spring. Ehdottomasti Astrudin tulkitsemana.

Asioita tapahtuu. Miksi puhua sateesta ulkona kuten Billin esimerkissä? Into each heart some rain must fall but too much is falling in mine. Säätä, aina vain säätä. Jos haluamme tutkiskella, miten tiedämme maailmasta, eikö meidän pitäisi puhua muustakin kuin säästä.

Harvaa meistä sää ravistaa. Ehkä minä vain vihaan eufemismeja, jotka muut nielevät tyytyväisinä. Ja kuitenkin tunteet ovat harvoin yhtä kiusallisia kuin sää - esimerkiksi en muista koskaan kastuneeni läpimäräksi tai palelluttaneeni sormiani ilon tai surun vuoksi. Joku sanoo nyt, että siksipä ne eivät olekaan yhtä todellisia kuin sää. Ehei. Säätä voi paeta sisätilaan. Mutta pakenepa vihaa tai huvitusta sisätilaan. Korkeintaan toisinpäin asia toimii: kun näkee auringon, ja liukuu mäkeä alas, suru katoaa, naama on koirankusisessa lumessa ja hihittää.

Pitäisi puhua perustavanlaatuisista asioista, kuten esteettisestä kokemuksesta. Tänään lasken mäkeä ja keskustelen lounaan yli poeettisen kuvan muodostamisesta kielen pragmatiikan tasolla (usein filosofit unohtavat pragmatiikan tason ja katastrofejahan siitä seuraa; metafora sen sijaan on poeettisen kuvan tapauksessa usein pragmatiikkaan sidottu, meta forein, kantaa toisaalle, toiseen kontekstiin, toiseen praksikseen -) ja sitten kiiruhdan tanssitunnille syötyäni ensin sata grammaa tummaa suklaata, tuota loistavaa eudaimoniankorviketta, ja tarkistettuani Svenin Frankenstein-elokuvan keskeistä metaforaa demonstroivista kädenliikkeistä ilahtuneena, mitä GE Moore kirjoittikaan ulkomaailman olemassaolon todistuksessaan.

Tanssitunnilla on loistavaa. Sijainen teettää meillä hienoja rytmejä. Ensin juoksemme iskuja kahdeksaan laskulla 3&6-3&6-4&8-4&8-2&6-2&6-5-5. Sellaista synkopointia tänään. Sitten teemme salsaan ensin trioleja ja siitä kuudestoistaosanuotti-iskuja, ja takaisin trioleja. Niin nopeasti, ettei ehdi ajatella eikä edes tajuta, että luoja, tuo ääni tulee minun jaloistani, tuo tukirankaa pitkin tuleva sisäinen tididitididitiditididitididitididitididita, tididitididitiditididitididitididitididita, tratatatatratatatatratatatatratatartttratt, ja takaisin trioliin, tasaisena ja virtaavana kolkkeena.

Savoyn sinisen valon ohi kotiin kävellessäni mietin, kuinka omalaatuinen prosessi mieli on. Esimerkiksi T.S. Eliotia lukiossa lukiessa kiinnyin kaikkein ensimmäiseksi - muistan näitä hullaannuksia selkeästi - Aution maan selitysten kahteen kohtaan. Tähän: "('iskelmä', alkuperäisessä Rag = ragtime so. synkopoitu neekerisävelmä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeinen synkopoitu maailma, rauhaton, päämäärätön, tutiseva, tyhjänpäiväinen ja neuroottinen jazz-maailma vuodelta 1920)", ja Bradley-sitaattiin: "Ulkoiset aistimukset ovat yksin minun omaani yhtä suuressa määrin kuin ajatukseni ja tunteeni. Kummassakin tapauksessa kokemukseni liikkuu oman kehäni sisäpuolella, joka on suljettu ulospäin; ja kaikkine samanlaisina elementteineenkin jokainen piiri on läpitunkematon tolisille, jotka sitä ympäröivät... Lyhyesti, katsottuna ilmiöksi, jolla on olemassaolonsa sielussa, koko maailma on itsekullekin erillinen ja yksin tämän sielun omaa."

Tyypillistä, että kiinnyn runoa lukiessa selityksiin aluksi enemmän. (Nykyään lempirivini AM:ssa ovat 25-30, jossa viitataan mielestäni selvästi John Donnen runoon "A Lecture Upon the Shadow", vaikkei selityksissä niin sanotakaan - mutta kyllähän Eliot Donnea luki, tämä tiedetään - ja sitten tietysti tuo loistavan rummuttava ja fenomenologisesti osuva 307-311, joskin tuo miespuolinen jumalpuhuttelu pännii minua, mutta olkoon, kulttuurihistoriamme on mitä on.) Osittain kyse lienee tyttömäisestä panikoinnista - en usko aluksi ymmärtäväni, vaikka jollain tasolla on aivan selvää, että ymmärrän, mistä runo puhuu. Lukioikäiseen paniikkiin on helppo suhtautua riittävällä lempeydellä. Lukiolaisena sentään pelkäsin sitäkin, että saan aidsin kotimme kylpyammeesta. (Itse asiassa kaikkia selibaattijaksoja elämässäni luonnehtii hiv-kammo, joka paradoksaalista kyllä ilmenee todellakin vain jaksoina, jolloin tartunnan saaminen on käytännössä mahdotonta. Koska olen varsin hyvin selvillä tartunnan mahdottomuudesta, en ryhdy omalaatuisiin varotoimiin kuten kylpemään jätesäkin sisässä. Mutta yhtäkaikki ajattelen HIV:tä paljon, sitä enemmän, mitä vähemmän sen voisin mistään saada. Tällainen epäloogisuus ei voi olla huvittamatta metatasolla.)

Olen ajautunut kauas aiheestani, paradokseista, ambivalenssista, äijämäisyydelle kyydin antamisesta. Kuria, tyttö, kuria. Taputan vähän tahtia, otan triolit uudestaan kiinni. Minua kiinnostaa ambivalenssi ilmiönä, koska siinä päästään lähellä jonkinlaista loogista paradoksia. Siinä missä on ulkomaailman olioiden kohdalla on täysin loogista ja järkevää sanoa, että ei ole niin, että (a ja ei-a), tunteiden kohdalla asia ei ole aivan näin selkeä. Mooren paradoksi tuntuu pureutuvan juuri tähän maaperään, mutta jos Bill olisi antanut sisäiselle tanssitytölleen vähän parempaa treeniä - akuutti rytmi, Bill, kädet sivuille, ryhti, Bill, ryhti, ei rintarangan taaksetaivutusta, ja nyt rag! - hän olisi ehkä käyttänyt fiksumpaa esimerkkiä kuin ulkona sataminen ja että joko minä tai hän ei usko siihen; idea siis on, että "It's raining outside but I don't believe that it is" ymmärretään ristiriitaiseksi toteamukseksi, "It's raining outside but he doesn't believe that it is" ymmärretään koherentiksi. Vittuakos tässä sateesta puhutaan - muistellaanpa, missä muussa seikassa yksikön ensimmäisen ja yksikön kolmannen välillä on kiinnostava epäsymmetria. Kyllä, juuri niin - kokemuksessa. Siinä, mitä sanotaan "sisäiseksi kokemukseksi". (Minusta nämä sisällä ja ulkona eivät kyllä ole niin hyviä metaforia kuin mitä ensisilmäyksellä näyttää. Eivät minän ja muiden rajat niin selkeät ole.)

"Olen iloinen, mutta en usko, että olen" ja "Olen iloinen, mutta hän ei usko, että olen" tuo ongelman akuutimmin esiin. (Tuon pointsin toinen nimi tunnekokemuksissa on traaginen kykenemättömyys empatiaan.) Oikeastaan näistä vain ensimmäinen lause on filosofisesti kiinnostava, koska toinen on niin arkea. Kuinka useasti onkaan tilanteessa, jossa kertoo rehellisesti, kuinka tuntee tai jäsentää, ja toinen ilmoittaa, että anteeksi nyt vaan, et sinä noin voi.

Minusta tuo ensimmäinenkin on toimiva joissain tilanteissa. Silloin, kun vallitsee ambivalenssi. Olen viime aikoina ollut ambivalenssissa paljon. (Suurin niistä - se, palatako yhteen entiseni kanssa joistain hämärän moraalisista syistä, on nyt onneksi väistynyt ja alan hitaasti toipua.) Se näkyy monessakin asiassa. Esimerkiksi siinä, että olen hyvin väsynyt. Ambivalenssi kuluttaa, kuten mm. James W. Pennebakerin tutkimukset asioiden kieltämisestä ja traumaattisista kokemuksista toipumisesta todistavat. Olisi aika hullua väittää, että jokin, joka nostaa verenpainetta ja joka on mitattavissa veren ja virtsan stressihormonipitoisuuksista, ei olisi intersubjektiivisesti olemassa. Eikä ambivalenssissa ole mielestäni kyse vain siitä, että arpoo a:n ja ei-a:n välillä (olkoon nämä tässä vaikka "tahdon rakastua vielä joskus" ja "en tahdo rakastua enää ikinä", jotta et pitkästyisi kuoliaaksi; en nyt puhu eksästäni - enkä suklaalevyn syömisestä, joka kyllä taitaa olla tällä hetkellä arkisempi kysymys ja ambivalenssi käytöksessäni) ja sanoo vuorotellen joo ja ei, joopa ja eipä, pa ja pä. Se olisi pelkkää päättämättömyyttä, kaksinaismoraalia tai kontekstiriippuvaista minuuden roolien vaihtamista. Nekin ovat normaaleja ilmiöitä, mutta eivät sama asia kuin ambivalenssi.

Ambivalenssi ilmenee yhdellä hetkellä - tai oikeastaan venytetyssä nykyisyydessä, kokemuksellisessa kokonaisuudessa, siinä miten ymmärrän sanan nyt tyyliin "nyt kuuntelen Ravelia" - ja yhdessä sosiaalisessa kontekstissa, suhteessa yhteen asiaan. Se on avoin kysymys, avoin päättämättömyys, haarautuva kohtalo, ei voi astua kahdelle tielle, kääntyä kadunkulmasta yhteen aikaan kahteen suuntaan, eikä osaa päättää, hetki ennen kuin mitätöi tuon kysymyksen ja sulkien silmänsä astuu toiselle teistä.

Sandra Rosenthal
kirjoittaa, että tuossa hetkessä, tuossa hetkellisessä päättämättömyydessä koemme sen, mitä voidaan kutsua subjektiksi tai subjektiivisuudeksi. Minusta Rosenthal on summittaisesti oikeassa heitossaan. Itse on juuri tuo loputtoman epävarma tulkinnanhorisontti, joka tuntuu venyttäytyvän henkeä pidätyttävän hetken myötä yhä pidemmäksi tapaillessa maailmaa ilman mitään käsitystä siitä, mitä oikeastaan pitäisi tehdä tai ajatella jostain asiasta. Se on hetki, jolloin maailma on jotenkin onnistunut ajamaan kuolleeseen kulmaan kauniiden selitysten adhockeyn pelaamisen kannalta (vaikka tietenkin juuri uniikki vaste uniikkiin tilanteeseen on ad hocia parhaimmillaan - juuri tähän - mutta tässä ad hoc on reaktio, ei selitysmalli omien motiivien kannalta parhain päin). Tilanne, jossa ei voi pelastautua retoriikkaan eikä ironiaan. And that laugh that wrinkles your nose touches my foolish heart... Ilme, joka kutsuu esiin silmittömän huolestuksen siitä, miten tähän kaikkeen oikein pitäisi reagoida, ja sitten aivan kirkkaan ja maailman uusiksi järjestävän vasteen. The memory of all that they can't take that away from me... Yllättävä tahdinvaihdos musiikissa tai musiikin päälle kengin laverrellussa rytmissä, kuulee musiikkia ja rytmiä ja tietää sen vaikean kohdan lähestyvän, epätoivo alkaa nousta, heijata vartaloa, kädet jähmettyvät sivulle omituisiin eleisiin, ranka kallistuu ja jännittyy, otsa rypistyy - näissä kohdin tanssitunnilla kannattaa katsoa peiliin, kymmenen ihmistä on saman hirvittävän epävarmuuden piinapenkissä, se subjektiivisuudesta - voi helvetti, mitä nyt, rakkaat jalat, olkoon teillä suopea mieli, voi luoja, ovatko nämä minun jalkani, mitä te teette?

Jos tunnetiloja koettaisiin laajemmin yhteisesti ja yksin tuumin, ei vain tanssitunneilla, olisi ehkä useammalle helpompaa hyväksyä, että tunteet ja tuntemukset, esteettisen ja pyhän kokemukset, eivät ole mitään "äärisubjektiivisia" siinä määrin, että niistä puhuminen olisi noloa tai ettei näitä kokemuksia voisi jakaa, eritellä ja kuvata. Tunnetilat olisi hyvä jäsentää - koska mitä huonommin ne jäsennetään, sen negatiivisemmin negatiiviset tunnetilat näyttävät vaikuttavan paitsi mielen- myös ihan fyysiseen terveyteen. Pahinta ovat tilat, joita ei myönnetä - ne ovat jatkuvassa ambivalenssissa, joka syö ihmistä elävältä. Ja kuinka se vaikuttaakaan päättelyyn - minua viehättävät suuresti empiirisen psykologian tutkimustulokset, jotka tukevat kenen tahansa tervettä arkijärkeä: vihan ja surun vallassa päättely on hitaampaa ja asiat painuvat pitkäkestoiseen muistiin huonommin.

Ambivalenssin tematiikkaan liittyy sellainenkin kiekaus, että näyttää siltä, että ihmisen mieli todella tahtoo taipua "ei (a ja ei-a)" -logiikan mukaisesti. Siten en tahtoisi tulla viitatuksi sellaisen feministisen filosofian kannattajana, joka kuvittelee kumoavansa logiikan sanomalla, että on ambivalenssissa sen suhteen, tahtooko enää ikinä rakastua kehenkään. Ehei. Aivan selvästi kehon reagointi ambivalenssiin eli elävän subjektiivisuuden kokemiseen eli epävarmuuteen ja syvään päättämättömyyteen osoittaa, että keho ei pidä ambivalenssista eikä subjektiivisuudesta pätkääkään. Ja koska en ole niitä ihmisiä, joista nautinto olisi turha piirre ihmisessä - sillä on vissi funktio kaikessa hengissä selviämisestä moraaliin ja matematiikkaan - kannattaa minusta tässäkin asiassa kuunnella kehoa. Keholle ei voi oikein sanoa, että hiljaa siinä, minä olen kanssasi eri mieltä.

Se alkaa kutista, särkeä päätä, kiristää lihaksia. Pahimmassa tapauksessa tilanne saattaa kroonistua ja seurauksena olla sellainen kehotalous, jollaisia näkee valitettavan paljon - ihminen, jonka ryhti on päin persettä, joka ei osaa enää erottaa tuskaa eikä nautintoa eikä oikein edes analysoida, mistä ne milloinkin syntyvät, joka toisin sanoen on kadottanut yhteyden olemisensa perustaan. Usein nämä ihmiset kuvittelevat hallitsevansa kehoaan. Se olisi jotenkin käsittämättömän huvittavaa kuunneltavaa, ellei olisi niin traagista.

Sillä ei ole hallintaa, joka saavutettaisiin harjoittelematta. Ilmaisia lounaita ei ole. Eikä kehoa voi hallita kuin triviaalisti. Itse olen sen kanssa mieluummin sovussa kuin että koettaisin alistaa sitä johonkin ennalta-annettuun malliin, pistäisin se liikkumattomuuden pimeään tyrmään tai koettaisin hämätä sitä hajoita ja hallitse -tekniikoin. Rakastan kehoani ja suostuttelen sitä kuten rakastettua suostutellaan. Suklaalla ja B-vitamiineilla ja pellavansiemenlimalla, esimerkiksi, ja tanssilla. Olkoonkin, ettei näiden tehoa nyt aina pystytä niin kovin tarkasti selittämään. Vielä. (Ja kyseessä voi olla plasebokin - ei sen niin väliä niin kauan kuin konsti toimii.) Huvittavaa tässä kaikessa tietysti on, että tavallaan tuo keho on pitkälti sama kuin itse tai minä. Ambivalenssin epämukavuus on kehon vasteiden sekasorron ja kaaoksen epämukavuutta. Can't get out of this mood, heartbreak, here I come.

Joskus ambivalenssi näkyy päällepäin saakka. Kun joku toinen ei kykene hillitsemään itseään vaan näyttää ambivalenssinsa peittelemättömänä ilmeenä, oma ambivalenssi katoaa. Keho pullistuu kuin purje, vastaa epäröimättä ja säkenöiden. Ei hätää, se sanoo kaikin osaaminsa tavoin.

Mutta niin kauan kuin ambivalenssi on kehon vankina, tai keho sen vankina, on paha olla.
Tällä hetkellä ambivalenssin tasoni on lientynyt. Olen melko vapaa, minun on hyvä laskea mäkeä ja juoda kaakaota tanssitunnin jälkeen. Suklaata voisin kyllä syödä hieman vähemmän, mutta oletan tämän olevan normaalia selibaattisukimista. (Ehkä akne onkin jonkinlainen evolutiivinen merkki, joka on ymmärretty pahasti väärin samastamalla se ruttoon? Ehkä se ilmoittaakin: täällä on puutetta, jota paikkaillaan hillittömin suklaaorgioin? Hmm. Varmasti kivikaudella ei ollut suklaaorgioita, ainakaan täälläpäin. Se ainakin on hyvin varmaa.)

Kunhan malttaisin olla hetken kirjoittamatta, voisin lukea tuon kirjoitusterapiakirjan läpi ja blogata siitä. Tai Damasion loppuun, tai...

Itse asiassa, on tässä oikeita hommiakin. Mutta ensin on nukuttava.

Tämäkin kirjoitus katkeaa yhtä nopeasti kuin normaalit hetken mieleenpälkähdykset, yhtä strukturoimattomana ja harovana. Jazzroska kiertää päässäni itsepäisenä ja jankuttaen. Kiistämättömänä, toistaiseksi. Mitenhän jos kotona olisi kuunneltu pelkästään klassista musiikkia?

Ehkä olisin ostanut aikaviipaleet. Parempi näin. Tai mistäs minä sen tiedän. Mutta tuskin ajattelisin puhetta synkopointina.

5 Comments:

Anonymous va said...

Mooren paradoksi. Tiedän, että laatat A ja B ovat samanvärisiä, vaikka havainto kertoo toista.

Järki voittaa tunteen.

Paradokseissa kiehtoo se, kun mahdoton on hetkellisesti mahdollista.

21/2/06 20:49  
Anonymous va said...

Eufemismeista (eksymisiä ja harharetkiä wikipediassa):

He [J. L. Mackie] is said to have been capable of expressing total disagreement in such a genial way that the person being addressed might mistake the comment for a compliment. This personal style may be exemplified well by the following words from Mackie's preface to his Ethics: Inventing Right and Wrong:

I am nowhere mainly concerned to refute any individual writer. I believe that all those to whom I have referred, even those with whom I disagree most strongly, have contributed significantly to our understanding of ethics: where I have quoted their actual words, it is because they have presented views or arguments more clearly or more forcefully than I could put them myself.

21/2/06 21:45  
Blogger Timo said...

Mikä vauhti, mikä läpäisyvoima! Huimaa!

22/2/06 02:06  
Blogger Veloena said...

Villi ami, tuossa ensimmäisessä kommentissa olemme tekemisissä selvän mielen moduulin kanssa. Moduulien kanssa ei neuvotella... hmm. Mietin nyt sitä, voisiko noissa paradokseissa olla kyse siitä, että kaksi moduulia tai jäykkyydeltään lähes modulaarista opittua mallirakennelmaa uivat lomittain.

Joo, tuo eufemismikommentti on hyvä. Tietenkin ajattelu tarvitsee vastapisteen ollakseen tehokasta. Ei auta vain peesata ja guruttaa ja toisaalta ilman vastapisteitä harvoin ymmärtää, mikä se pointsi, jonka tahtoo tehdä, olisi.

Ainakin onnistuu poissulkemaan vaihtoehtoja; sekin on hyvin avuliasta ja informatiivista.

timosta aina ne kirjoitukset, joissa pahimmin eksyn maailmani rajavyöhykkeellä stalkaten, ovat huimia :D - olenko oikeassa?

22/2/06 09:13  
Anonymous va said...

Vielä yksi Mooren paradoksin kandidaatti, ateistin rukous:

Hyvä jumala
tiedän että et ole olemassa
mutta uskon sinuun silti
annathan anteeksi epäilyni

Niinkuin kollektiivisesti näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä, ja ollaan eri mieltä siitäkin mitä näistä voi ylipääätään sanoa, niin voisi ajatella, että näillä tiedon rajamailla sama ristiriita ja jännite voisi löytyä myös yksilön sisältä.

22/2/06 22:23  

Lähetä kommentti

<< Home

<