19.2.06

Sunflowerkesä

Kuljen usein tavaratalon hajuvesiosastolle, jos olen ylittämässä keskustan jalan ja väsyneenä. Liikun pullorivien edessä ja hajustan itseni. Periaatteenani on, etten kiinny yksittäisiin tuoksuihin. En usko sillä tavoin kiinteään minuuteen.

Suhteeni hajuvesiin on monimutkainen. Olen selvästi tuoksuriippuvainen jasmiinikokoelmineni ja suitsukkeineni, mutta toisaalta tietyt hajuvedet ja partavedet saavat etenkin raskaissa määrin silmäni vuotamaan siten, että teatterikäynti saattaa muuttua helvetiksi silmien alkaessa punoittaa ja ihon kihistä näkymättömistä demoneista. Epäilen vahvasti, että oireet ovat pitkälti psykosomaattisia, sillä nuo tuoksut tuntuvat vastenmielisiltä jo ennen kuin kutina ja kyyneleet tulevat. Miellyttävät tuoksut sen sijaan eivät aiheuta ikinä oireita (lukuunottamatta Yves Rocherin gardenian ja liljan tuoksuisia sarjoja).

Koska useimmat parfyymit tai niiden ainesosat on testattu eläinkokein, enkä tahdo tukea kosmetiikan eläinkokeita tekeviä yrityksiä, osittainen syy parfyymiosastolla vierailulle on hajustautuminen tukematta noita yrityksiä. Lisään hävikkiä, teen tuotteista kalliimpia. Niin on parempi kaikille. Yksi osasyistä on mainitsemani haluttomuus fiksoitua yhteen minuuteen avaintuoksuineen - eikä tietenkään olisi kovin ekologista ostaa rivillistä parfyymipulloja. (Minulla on kaksi, Body Shopin aikaa sitten lopetettu ihana "Leap" - hyasintteja täynnä olevan kasvihuoneen hieman hunajamainen tuoksu, juuri oiva tanssijattarelle - ja L'Erbolarion "Magnolia", joka on aika raskas, se onkin lahjaksi saatu - Kissa tiesi, että puista ihmeellisin on kuitenkin minulle magnolia, jonka kukat ovat kuin lumpeita tai valkoisten kyyhkysten nupuista avautuneita taivaskukkia, magnolia lummepuu.)

Tällä hetkellä freegan-parfymointi-suosikkejani ovat Christian Lacroixin Tumulte, jossa sekä nimi, sitruksia, sypressejä ja ruusua sotkeva tuoksu että pullon design miellyttävät sisäisen myrskyn ja ulkoisen sofistikaation päivinä, Thierry Muglerin Angel, jonka suklaakarkin haju on tehokas voitokkuuden tunteen silaaja, sekä kestosuosikit tyttömäinen Aqua di Gio ja jotenkin niin klassinen Escadan Margaretha Ley, ja sitten murehdin sitä, että jumalaista Lolita Lempickaa ei näy olevan enää missään eikä Blondeakaan, eikä Elysiumia, tai ainakaan en löydä niitä enää.

Eniten kuitenkin murehdin sitä, ettei missään taida olla enää Sunfloweria, jolta AMS tuoksuu sinä kesänä, joka tuoksuu Sunflowerilta, Tallinnalta ja kahvilikööriltä sekä avoimelta horisontilta.

Jotakin hyötyä päiväkirjan pitämisestä on. Olen kirjannut sinne uskollisesti hienot tuoksut, ja niinpä tiedän, että abiturientteina kävimme AMS:n kanssa Body Shopissa tupsauttamassa ranteisiimme sekaisin kamomillaa ja vaniljaa. Sitä en muuten muistaisi, Sunflower jyräisi sen yli. Että satoi kaatamalla, oli kesä, kotelomekot vähän märät - me käytämme mustia ja pastellisen pepitaruudullisia kotelomekkoja ja korkokenkiä ja haaveilemme kahvilakeskusteluista henkevien mieluiten filosofiaa ja runoutta harrastavien miesten kanssa päätyen aivan toivottomiin pätkäsuhteisiin ties minkä pässien kanssa - ja rintaliivit kaarituellisia mutta toppaamattomia, silloin ei mitään t-paitaliivejä kai vielä ole olemassakaan tai ainakaan emme tiedä niistä, nostelemme hihitellen parfyymiöljyä ranteelle, iho kananlihalla.

Kun sade loppuu, purjehdimme märännihkeälle kylmälle kadulle ja seilaamme Cafe Esplanadiin niskat kannettuina, AMS:llä ketjuolkaiminen laukku, minulla lasten repusta olkahihnalliseksi askarreltu laukku, laukun läpässä kirjava applikaatio, jossa oranssilla pohjalla on kirkkaanvihreä punaliivinen krokotiili kirjoittamassa liitutaululle, jonka yläpuolella on suuri kello tekonahkaviisarein. Vaikka haluan muuten ollakin varteenotettava henkevä nainen - kahdeksantoistavuotiaana, kuinka hupsua, paukutan novelleja kirjoituskoneella ja runttaan tuotokset paperikoriin ikuisen tyytymättömänä: miten voin kirjoittaa suhteista henkeviin miehiin, kun henkevät miehet karttavat minua, henkevät miehet kuulostavat ihan paperilta enkä silloin vielä tiedä, että niin ne usein todellisuudessakin tekevät, puhuvat kirjakieltä ja sen sellaista - en kykene peittämään todellista luontoani vaan valitsen aina uloslähtiessä krokotiili koulussa -laukun, kotelomekoista ja tolppakoroista viis. Tai sen kiovalaisen lasten salkun, jossa kukonpoika kosiskelee kananpoikaa ja sanoo kukareku, mutta eurooppalaisiksi kirjaimiksi tulkittuna kykareky. Nuo laukut sitten torpedoivat mahdollisuudet kaikkiin henkeviin miehiin tyystin. Tai ehkä se on ainainen likööripöhnämme sinä kesänä, tai ikämme, tai käytöksemme.

AMS katsoo laukkua pitkään, mutta ei sano mitään. Maleksimme katuja, aloitamme aamun juomalla lasillisen likööriä AMS:n äidin keittiössä, likööriä haemme Tallinnasta muutaman kerran kuussa koko viinakiintiön edestä. Ei ruokaa, likööriä vain aamiaiseksi, se on henkevää kuin mikä, sitten maleksimme ja etsimme miehiä sellaisia löytämättä. Juomme kahvia kahvilassa, emme syö, lopulta huojumme ja tärisemme ja jalat korkokengissä kivistävät. "Vittu tästä mitään tulee", sanoo AMS. Nyökkään. Otamme kengät jalasta, ostamme torilta kirsikkakapallisen, istumme kolera-altaan laidalla ja syljemme kivet veteen. Yksi kivi putoaa valkealle kotelomekolle. Tahrahan siitä tulee. AMS kaivaa laukustaan kahviliköörin, tinttaamme pullon loppuun, lojumme selällämme Kolera-altaan laidalla.

Lokit näyttävät hienoilta turkoositaivasta vasten.

Sinä kesänä AMS tuoksuu Sunflowerilta. Kun tapaamme, huudahtelemme jo kaukaa. AMS tulee aina myöhässä. Seison Stockan kellon alla puoli tuntia, istun pääpostin portailla kolme varttia. Mukana on kirja, joten ei kiirettä. Luen ja vilkuilen välillä katua. Tässähän sitä ruskettuu. AMS! Huudan hänen nimensä, nousen seisomaan, heijaan käsivarrella, me juoksemme kömpelösti toisiamme kohden vastakeksityillä koroillamme, syöksymme toistemme syliin, kietoudumme yhteen, hengitämme toistemme pitkiä hiuksia. Sunflower tuoksuu kesältä ja AMS:ltä.

Olen toipunut siitä, että minut hakattiin, olen onnellinen, etenkin pienessä likööripöhnässä, istumme Tallinnan-laivalla ja haukumme suomalaisnaisten tollukkamaisuuden mennen tullen. AMS puhuu Gadamerista, minä TS Eliotista ja Kama Sutrasta ja Koko-gorillasta. Meillä on ruskeaa huulipunaa, koska Desmond Morris kirjoittaa, että huulten punauksella matkitaan naisen ulkoisten sukuelinten punervuutta kiihotustilassa ja haluamme olla sen verran feministejä, että punatuin huulinkin tiedotamme, ettemme ole mitään helppoja nakkeja. "Shit my lips", sanoo AMS ja sipaisee lisää ruskeaa.

Opettelemme elehtimään Morrisin kirjojen avulla dominoivin elein. Miesonnemme ei hivo pilviä. Parhaita ovat oikeastaan turistit. Niiden kanssa ei tarvitse kauheasti selitellä, millainen on. Riittää, että nauraa ja ottaa kädestä kiinni ja vie Metsätalon luo ja osoittaa hevospatsasta ja sanoo: "Homosexual Horses. You know the poem Henry Miller cites in his letter to Larry Durrell?" Kokeilkaapa joskus. Suomalaisilla miehillä ei ole mitään keinoa käsittää eikä käsitellä meitä. Kynnämme syvällä nonsensessa.

Joskus korko tarttuu mukulakivien väliin ja koko komeus on romahtaa. AMS:n italialainen kirjeystävä huutaa mamma miaa ja syöksyy pelastamaan. Hän tunnustaa hämmentyneenä kuvitelleensa pohjoismaiset naiset jotenkin miesmäisemmiksi, me olemme feminiisemmät kuin hänen siskonsa, mamma mia, mistä te olette kotoisin, Venuksestako? Kaadamme miehen kahviin mantelilikööriä pienestä pullosta vaivihkaa ja hihitämme. Lisää kohteliaisuuksia, kiitos. Lopulta kirjeystävä kuitenkin kyllästyy pikkusievässä ympäri kaupungin kolkkaamiseen ja kysyy, eivätkö tennarit olisi kätevämmät ja pitääkö aina kiskoa likööriä. Siteeraan vastaukseksi Bukowskia vapaasti kääntäen, sen kohdan jossa yksitoistavuotias tajuaa, miksi alkoholi on jees, vaikka se tekeekin sen, ettei voi alkaa aivokirurgiksi. Mies häviää elämästämme parpattaen säännöllisistä elämäntavoista. "Oh you are such a bore", sanoo AMS loppukaneetiksi.

Sunflowerkesänä jumalainen olkihattuni on uusi, rispaantumaton. Ostan usein tuoreen ruusun ja pujotan sen hatun ripsinauhan alle. Teemme felliniläisiä kävelyretkiä Hietsuun, kuljemme vedenrajaa tolppakoroissamme, käsi hatunreunalla sirosti, silmät aurinkolasien taakse piilotettuina, pysähdymme heti jonkun puhutellessa. Kassissa on mukana pöytäliina, lasit, pullo, viinirypäleitä, leipää, vuohenjuustoa, oliiveita, appelsiineja ja kirjoja. Levittäydymme värikkääksi asetelmaksi.

Meistä ottaa kuvan ainoastaan yksi japanilainen turisti. Ei se mitään. Pian pullo on loppu. Joskus olemme bileissä. AMS ajaa keskikokoista keittiötä ympäri vanhalla miestenpyörällä alusvaatteisillaan. Minä istun tiskipöydällä ja laulan Uusmaalaisten laulua seurueen riemastukseksi. Kuvaan AMS:n menoa. Poolia pelaamme ainakin kolmasti viikossa. Kun on kuuma, lojumme tuossa nykyisen kotini alla aukeavassa puistossa. Eräänä oikein kuumana päivänä otan kotelomekon pois ja makaan viltillä miestenboksereissa ja turkooseissa kukkakuvioisissa rintaliiveissä. Kun joku mies tulee huomauttamaan asiasta tyylin tyttöhyvät, ette näemmä ymmärrä omaa parastanne, AMS heittää häntä viinipullon korkilla otsaan. Siitä hyvästä vaadin miehiltä, joiden kanssa makaan, että heidän pitää maata myös AMS:n kanssa. Miehet näyttävät siltä, etteivät oikein tiedä, mitä meistä pitäisi ajatella. Mikä on tietysti tarkoituskin.

Odotamme vastausta ulkomailta. AMS lähtee ensin. Häneltä alkaa tulla kirjeitä Lontoosta miltei päivittäin. Kaipauskirjeissä vakuutetaan ystävyyttä, puhutaan masturboinnista ja miehistä kaduilla. Sitten lähden minäkin, ja olemme au paireja Lontoossa, Sunflowerkesä on ohi, olemme työläistyttöjä, paarialuokkaa. Korkokengät jäävät kaappiin, ja seuraavana kesänä pukeudun helteelläkin valkoiseen miestenpaitaan ja farkkuihin. Seksistä on niin kauan, että koko ajatus alkaa tuntua houkuttelevuudestaan huolimatta jotenkin epäilyttävältä. Sinä kesänä selviää, että menemme yliopistoon. Tuntuu, että vankilan ovi kalahtaa takanamme lukkoon. Syksyn kuluessa kumpikin liukuu vakisuhteeseen. Etäännymme.

Uhkaava liköörialkoholismi katkeaa, samoin orastava puistopissismi. Sunflowerkesä jää ainutlaatuiseksi, ohimeneväksi.

Mutta jotakin sentään jää. En osaa edelleenkään huvittua pissiksistä samalla tavoin kuin jotkut ystäväni. Eivät ne välttämättä ihan airheadeja ole. Minäkin luin tuolloin myyttejä ja kirjoitin jotkut runoista, joissa on edelleen mielestäni potkua. Ja AMS, hän on diplomaatti nykyään. Hän ymmärtää, kun nauran skypessä olevani vähän pissis.

Kun näemme, harvoin, AMS tuoksuu väärältä. Se on jotakin toista hajuvettä. Hänen tavoissaan on outoa pidättyvyyttä, ehkä niistä seurapiireistä, joissa hän liikkuu. Minä en kai tuoksu yleensä miltään. Ehkä kookoksen tai pähkinän tai vaniljan hajuiselta vartalovoiteelta enintään, tai joltain jätä hiuksiin -hoitoaineelta. Sinä kesänä käytin toista jätä hiuksiin -hoitoainetta, Larry Freemanin suihketta. Eiköhän sekin vain ollut sunflower and ginger... ja jotakin vielä, en enää muista. Ei sen ole niin väliä. Ihminen ei pysy samana.

Siitä on kauemmin kuin seitsemän vuotta. Kaikki meissä on jo eriä. Paitsi muistot, ja nekin vääristyvät, mitä kauemmas etenee.

Mutta päiväkirja pysyy, tuo ulkoistettu, ehdoton ääni. Siinä lukee jotenkin liikuttavasti: "Tänään käymme äidin luona manikyyrin jälkeen kahvilla ja korvapuustilla. Menemme siitä Kauppatorille, istumme ja katselemme kuinka ihmiset tulevat Suomenlinnasta pois. Ilta viilenee, lopulta pakko mennä. AMS sanoo kun eroamme: 'En voi elää ilman musiikkia.' Mutta hän ei sano, mistä musiikista puhuu. Luulen, että Chopinista tai Debussysta. Sovimme Tallinnan keikan tiistaina. Yödösassa juttelen miehen kanssa, jolla on diagnoosi masennuksesta. Pidän häntä kädestä Kampista aina Lauttasaaren sillan yli ja itken hänen kanssaan. Mutta ei hän anna puhelinnumeroaan. Kotona tajuan mascaran olevan pahasti poskilla. Näytän ainakin kolmekymmentävuotiaalta mascaran mentyä silmäryppyihin."

Ja Sunflower, se pysyy. Joskus väenvilinässä ohitseni purjehtii joku sitä käyttävä, ja äkisti huomaan pyörähteleväni sieraimet suurina, kaulaani kurkottaen, kiihtyneenä ja hämmentyneenä kaiken tuon tulviessa mieleen varoittamatta. AMS, ajattelen, missä on AMS? Mutta kukaan ei huudahda nimeäni teatraalisesti, kukaan ei juokse luokseni, ei ole ketään jolle levittää kätensä tietäen, että tässä ystävätärsuhteessa on jotakin aivan erityistä, juokse tänne jo, minulla on ollut sinua ikävä, tuo tuoksu, hyvä että se on tullut takaisin.

3 Comments:

Blogger Timo said...

Kerropa seuraavaksi siitä nunnasta, joka luki Freudia.

19/2/06 10:46  
Blogger Veloena said...

Aa joo, pitääpä kertoa tässä jokin päivä.

Nunnasta, joka matkustaa junalla ja kuulee lihamessuista usean tunnin ajan saksaksi. Mutta varo vaan Timo, saatat sinäkin alkaa tuntea matkakuumeen sykertyvän sisääsi.

Oliko jokin erityistoive aiheeseen liittyen? Käsittääkseni tunnet tämän nunnan, silloisen noviisin ja nykyisen abbedissan melko hyvin.

19/2/06 12:29  
Anonymous k1m1 said...

Niiiin... Tuo hajuvesikeissi on ole ihan noin yksinkertainen kyllä. Pelkästään kantamalla noita tuotettuja monopolituoksuja mukanaan, on ihminen samalla kävelevä mainos niiden valmistajille.
Kyllä tuottajat ovat laskeneet, että tuo kannattaa, vaikka miten moni ihminen kävisi ilmaiseksi noita näytteitä luukuttamassa.

Jos ei kertakaikkiaan tule toimeen ilman jotain tuotetta, mitä ei voi hyväksyä, niin eikö silloin ihan rehellisyyden nimissä pitäisi siunata se kuitenkin?

Olen itse kiinostuksella katsellut miten erilaisilla keinoilla ihmiset perustelevat itselleen sitä, että on ihan okei ja mahdollista syödä kakku ja samalla säästää se, mitä eettiseen kuluttamiseen tulee...

t. nimim: "lentokoneella ulkomaille trancea hipeille soittamaan koska uskon että tanssin ja musiikin välittämän energian voimin ihmisten kyky muuttaa maailmaa ja omaa elämäänsä kasvaa" :P (voi kun!)

21/2/06 23:24  

Lähetä kommentti

<< Home

<