Itsetunnosta
Helpoin, halvin ja epäilyttävin tapa määritellä toiset ihmiset on pinota nämä kahteen kasaan. Toisen yllä leijuu mentaalinen muistilappu "hyvä itsetunto", toisen yllä "huono itsetunto".
Aivan kuin asia olisi näin yksinkertainen.
Mitä pitäisi ajatella tyypistä, joka haldaa loogisen sfäärin loistavasti, pitää pitkän ja ilmeisen tyytyväisen monologin matematiikasta, poetiikasta, arkeologiasta tai sirklauksesta siten että kaikki muut huoneessa tipahtavat, mutta pyydettäessä mukaan johonkin proggikseen alkaa mumista siitä, kuinka on minä vaan eikä osaa, osaa, osaa?
Tai tyypistä, joka on täysin suvereeni seurueessa kuin seurueessa niin kauan ja vain niin kauan kuin kaikilla on kaikki vaatteet päällä, mutta riisumisen jälkeen täyttä punastuvaa hirvitystä?
Tai sellaisesta, joka osaa näemmä kaikki sosiaaliset kuviot etu- ja takaperin eikä koskaan loukkaa ketään edes vahingossakaan, tai jos loukkaakin, myöntää sen auliisti ja pyytää anteeksi, ja kaikki tuntevat taas lähentyneensä toisiaan, mutta joka yksinkertaisenkin omatoimisuutta vaativan työsuoritteen ääressä alkaa soitella ystävilleen ja valittaa, ettei tästä tule ikinä mitään, en minä, ei minulle, eikä osaa pistää hihoja heilumaan, ennen kuin kymmenkunta ihmistä on kertonut hänelle, kuinka loistava hän on?
En ole tavannut yhtään ihmistä, joka voisi kutsua itseään lähitulkoonkaan täydelliseksi. Suurimman osan ongelmat ovat silti jotakin sellaista, jonka mieluummin eksplikoisin tarkemmin kuin sanomalla näiden ihmisten kärsivän jostakin niin laveasta ja epämääräisestä kuin "huono itsetunto" (puhumattakaan mistään pseudotieteellisestä alemmasta tasosta). Tietenkin itsetunnon määritelmää voisi tarkentaa: huono itsetunto työn, yhdessäasumisen, yhteistyön, anteeksisaamisen, saamisen, seksuaalisen kyvyn, ystävystymiskyvyn, rakastettavuuden, itseohjautuvuuden jne. suhteen. Silti tuomio kuulostaa kaikkea muuta kuin hedelmälliseltä. Eiväthän nuo ongelmat ole tyypillisesti itsessä, vaan kommunikaatiossa.
Tietysti voidaan sanoa, että itse ei ole mikään klöntti, jolle kommunikaatio on ulkoista. Tätä mieltä toki itsekin olen, jopa siinä määrin, että olen valmis myöntämään, että juuri kommunikaatio sisäistä onkin. Minä olen vain kuin kommunikoin. Jopa ajatteluni tapahtuu kommunikatiivisin merkein, ne pyörittävät ja värittävät sitä. Suhteeni elottomaan muodostuu sekin kommunikatiivisissa yhteyksissä. Töyssyn pulkalla mäkeä alas, se läimii takamustani vauhdissa. Unet, nuo REM-vaiheen kummajaiset, ovat nekin kommunikaatiota, kun ne nähdään jonakin, kuten herätessä tapahtuu, kun ne solahtavat logokseen. Itse ulottuu laajalle - en voi uskoa, että olen tänään liukumassa lähes teesiin, että yhtä laajalle kuin kielikin. Muutetaan: kielelliset ja keholliset yhteytemme. Se tarkoittaa: tuo roska lattialla on myös itse. Olen pudottanut sen ja näen sen.
Suuri osa ihmisistä ei kuitenkaan ymmärrä itseä tällä tavalla. Olen jo kirjoittamassa "suurin osa", mutta epäröin. Eihän minulla ole asiasta kovin tarkkaa tutkimustietoa.
Asiaan palatakseni, olen miettinyt tuota itsetuntoläppää runsaasti parin viime päivän aikana. Se kaikki alkaa - kuten tavallista - yhdestä kommentista, varomattomasta sanankäytöstä eräässä keskustelussa, jonka käyn. Ihminen puhuu jatkuvasti huonosta ja hyvästä itsetunnosta ja minusta alkaa vähitellen tuntua, että se on paitsi hänen maailmansa ainoa relevantti kategoria, myös jotenkin leimasimen tapaan käytetty kategorisointiväline. Sen ei ole tarkoituskaan eritellä kovin tarkasti: riittää, että ihmiset saadaan noihin kahteen pinoon. Heidän pinonsa perusteella on sitten helppo selittää melkein mitä tahansa heidän tekemäänsä. Tietenkin se sai sen työn, sillä on hyvä itsetunto. Kyllä sinun olisi pitänyt tietää, että se vehkeilee selkäsi takana - katso nyt, millainen itsetunto sillä on, ei se naamakkain pärjäisi.
Koska keskustelu ei koske varsinaista itsetunnon käsitettä, sen soveltamisalaa tai hyödyllisyyttä, en tietenkään vielä silloin huomauta mitään. Vasta myöhemmin, kävellessäni tapaamisesta, alan pohtia, mikä ihmeen muoti-ilmiö tässä oikein jyllää. Olen hieman hidas ymmärtämään, mihin kannattaisi tarttua. Vaikka kenties aiheeseen tarttuminen tuomittaisiin automaattisesti merkiksi huonosta itsetunnosta - ei kestä hyvän itsetunnon käsitettäkään!
Huvittavinta keskustelussa on, että itsetunnottaja siirtää ihmisiä jokseenkin mielivaltaisesti pinosta toiseen. Hypoteesin kumoutuvuus on viritetty huippuunsa. Ei, olin erehtynyt sen suhteen. Luulin, että sillä olisi hyvä itsetunto. Tiuhat siirtymät eivät tunnu epäilyttävän itsetunnottajaa lainkaan jaotteluperusteen sisäänrakennetun mahouden kaukaisestakaan mahdollisuudesta.
Miksi vuodan tätä kaikkea? No tietenkin siksi, että minutkin arvioidaan, salamannopeasti. "Sinä olet huvittava tapaus", ystävä sanoo. "Lahjakkaimpia joita tunnen, ja silti teet parhaasi tehdäksesi itsestäsi pellen." Nyökkään ja sanon, että alisuoriutumiseni uskonnolliset piirteet askarruttavat joskus itseänikin. Tosin kapinoin lahjakkuuden käsitettä vastaan - en usko lahjakkuuteen. Uskon kyllä lieviin taipumuksiin, mutta ennen kaikkea harjoittamiseen ja harrastuneisuuteen, sinnikkyyteen ja itsen unohtamiseen. No, unohtamiseen ylipäänsäkin. Esimerkiksi sääntöjen unohtamiseen. (Kenties itsen unohtamisen tärkeyden vuoksi itsetunnon käyttökelpoisuus tuntuu niin rajoittuneelta. Sillä eikö hyvä itsetunto, jos jotakin, olisi sitä, että koko ajatuksen itsestä määritettävänä klönttinä jättäisi lopullisesti taakseen?)
En viitsi huomauttaa, että hän kuvaa olennaisesti filosofisen elämänihanteen: pokkuroimattoman kiinnostuksen ja maailmaansuuntautumisen.
"Siitä olen päätellyt, että sinun itsetunnossasi on ongelmia", jatkaa säälimätön ystävä. Myöntelen, vaikka olenkin hieman toista mieltä. Varmasti olen joissain suhteissa huvittava - esimerkiksi melkein menen piiloon keittiön kaappiin kuullessani, että ystävän runokokoelma julkaistaan. Tulee sellainen olo, että hui, en uskalla enää sanoa sinulle mitään. Se johtuu tietysti siitä, että joskus ammoin ajattelin oman ihmisarvoni riippuvan täysin runoista. Enää en ajattele, en olisi elossa, jos ajattelisin, joskin edelleen - en aio kiistää tätä, vaikka vähän hirvittääkin kirjoittaa jotakin näin groteskia - se, mitä työnnän runoihin, on keskeisin elämänsisältöni. Tämä taitaa olla ainoa asia, josta tunnen syyllisyyttä. Se on väärin. Tärkeimmän asian pitäisi olla ystävyys ja rakkaus, kyllä minä sen tiedän. Pyyteetön auttaminen. Niitäkin on minussa paljon. Mutta runojen kohdalla osaan olla itsekäs ja se tarkoittaa, että niiden tienoilla myös vihaan itseäni viiltävästi. Tuo viha ohjaa minut olemaan ryömimättä keittiön kaappiin parkumaan. (Kas, vihallakin voi olla positiivinen funktio!) Sähkötän jäsenilleni, että niiden pitää viuhtoa.
Viuhdon keittiönpöydän ääressä hämmentyneenä, ja huudahtelen epämääräisyyksiä. "Herranjumala! Miten upeaa! Miten pysyt nahoissasi? Miten voit olla noin rauhallinen? Hyvänen aika, hyvänen aika!"
(Oletettavasti jos minut joskus kohtaisi tuo kohtalo, makaisin lattialla ja itkisin pienehkön uima-altaallisen silkasta absurdiasta. Että kaikki ei olisi ollut turhaa. - Mikään ei ole turhaa, sitä on vain välillä vähän kovapäinen muistamaan tämän.)
En oikein osta ystäväni tuomiota huonosta itsetunnosta. Kun asiat menevät pieleen, olen aika huono syyttämään itseäni. Se johtuu siitä, että koetan järjestää kaiken niin, ettei mikään menisi pieleen. Pieleenmeno johtuu siten objektiivisesti ottaen muista aika usein. Toki teen virheitä, mutta enimmäkseen en. Ymmärrän kyllä tavallaan hänen itsetunto ja klovneria -pointsinsakin; se lienee reaktio absurdiin, jota hän ei osaa muuten käsitellä. Olen ultra-avoin ja rökitän mielelläni itseni virheistäni julkisesti, kunhan saan itse olla se, joka iskee lujimmin. Ihmisistä se on omituista. Tavallaan, kyllä. Mietin kuvaa miehestä, joka seisoo snägärinnurkalla sunnuntai-aamun seesteydessä ja mottaa itseään nenään kerta toisensa jälkeen ystävien koettaessa kahlehtia tämän käsiä ja vakuuttaa tätä siitä, että olisi jo ihan hyvä jättää tähään, tai tekisit tuon edes suihkukaapissasi, tulisi pienempi sotku. Mies itse on tyytyväinen vasta ollessaan jo aivan nöyrä ja tutisevajalkainen, takki ja housunetumus veressä. Mutta auta armias, jos joku muu koettaa osallistua lyömiseen. Turpiinhan siinä tulee.
Toisinaan mietin sitä, onko liiallinen itsekriittisyys merkki ylipaisuneesta itsetunnosta.
Kun saan itseni kiinni käsitteen itsetunto hulvattomasta soveltamisesta, suutun itselleni. Vai maailmalle? En ole aivan varma.
Olen pohtinut eilisestä lähtien toistakin seikkaa, nimittäin mustasukkaisuutta. Olen jälleen törmännyt ihmiseen, joka väittää, että mustasukkaisuus on lähes ainut tunne, joka häntä pyörittää. Kuten itse olen usein kirjoittanutkin, minulle mustasukkaisuus on vieras tunne.
Koetan muodostaa aiheesta alustavaa hypoteesia. Toisin kuin useat tuttavani, en aio kytkeä hypoteesiani itsetunnon käsitteeseen. (Jos edellä oleva pohdinta jäi epäselväksi, väännän vielä rautalangasta: en näe itsetunnon käsitteellä olevan edellytyksiä selvitä oman käsiteviidakkoni syö tai tule syödyksi -myräkässä.) Minusta mustasukkaisuudessa ei ole kyse huonosta itsetunnosta, mitä tuo sitten lieneekään. Pikemminkin tuntuu siltä, että mustasukkaisuuden taustalla on jonkinlainen oikeudenmukaisen maailman hypoteesi, joka vielä keskittyy vahvasti jonkin tietyllä tavalla määritetyn minän ympärille. Minä olen tällainen ja tällainen, ansaitsen siis nämä ja nämä. Ja auta armias, jos niitä ei olla antamassa minulle, saan raivokohtauksen. En oikein tajua tuota rakennetta.
Minulle on selvää se, että maailma ei ole oikeudenmukainen. (Avaa silmäsi, jos et usko. Tarkastele vaikka, kuinka käyt kaupassa. Jo siitä on helppo vakuuttua.) On myös selvää, ettei ole mitään sillä tavoin määriteltyä minää, jähmeää minää, että sen silkka olemassaolo tarkoittaisi vielä, että sitten tapahtuu näin-ja-näin. Esimerkiksi, en ymmärrä joidenkin ystävien ainaista valitusta siitä, ettei heillä ole hyvää parisuhdetta. Minä en ole koskaan kuvitellut, että ansaitsisin minkäänlaisen parisuhteen. Itse asiassa, olen ollut puulla päähän lyödyn ällistynyt kenen tahansa rakastuessa minuun. Siksi olen varmaankin aina lähtenyt kenen tahansa matkaan, jos joku on vain älynnyt kysyä. (Matin Timolle joskus antama luonnehdinta minusta YT-naisena ei siten olisi voinut mennä pahemmin pieleen - kyllä kyllä, minä tiedän likipitän kaiken. Ihan turhaa saada paniikkia - minusta tuo kaikki on tietenkin vain kovin liikuttavaa ja inhimillistä. Soisin kyllä tutkimusotteiden olevan empiirisemiä, mitä arviointiini tulee. Spekulaatiot harvoin ovat kovin kauaskantoisia.) Kovin moni ei ole älynnyt. Ilmeisesti minua riivaa jokin kirous - ihmiset ajattelevat, että tämän näköinen ja näin ajatteleva ihminen on syntymäkranttu. Eläimet ja lapset ovat aikuisia tarkempia: ne tietävät, että jos minua lähestyy, ei voi olla tulematta lääpityksi. (Tosin saattaa olla, että asiat ovat nyt muuttumassa - olen sen verran hajalla edelleen rakastamisen burn outistani, että vastasin erääseen treffiehdotukseen ei. Minä! En ollut uskoa korviani. Kuulin sen kuin ulkopuolelta ja hämmästyin kauheasti. En ole ollut omien laskujeni mukaan koskaan treffeillä, joten olisi varmaan pitänyt mennä. Se, mikä on treffit, on ihan yhtä vaikeaa kuin määrittää, mikä lasketaan orgasmiksi tai estettiseksi kokemukseksi. Nämä esitettiin treffeinä, koska "olet niin viehättävä, että on pakko kysyä suo treffeille". Ehkä siksi vastasin ei. Jos olisi vain sanottu tule syömään tai jotain sellaista, en ehkä olisi saanut paniikkia.)
Takaisin mustasukkaisuuteen. Koska en ole sitä mieltä, että maailma olisi oikeudenmukainen enkä osaa ajatella, että tavastani olla pitäisi seurata automaattisesti joitain mukavuuksia, en osaa raivostua siitä, jos nämä evätään minulta. Osaan olla surullinen siitä, että joku osaa markkinoida osaamistaan paremmin, tai että joku osaa suhtautua kepeämmin ihmissuhteisiin, tai että kukaan ei tajua, mitä tarkoitan leikin käsitteellä, vaikka tajuavatkin, mitä joku toinen tarkoittaa jollakin toisella käsitteellä, vaikka tuon toisen kehitelmä onkin paljon epäkiinnostavampi ja hedelmättömämpi. Mitä hyödyttäisi möykätä, että itse asiassa, maine ja kunnia kuuluisivat minulle, ja että te paskapäät veitte ne minulta lupaa kysymättä.
Ei tässä maailmassa muutenkaan lupia kysellä.
'
Nyt joku ehkä ajattelee, että tyttöparan itsetunto on tallottu jo täysin latuskaksi. Eipä vain. Itse asiassa olen aika tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse askarrella mustasukkaisuuden tapaisen harhan kimpussa. Voin todeta rauhallisena, että maailma on epäoikeudenmukainen, ja että koetan muuttaa sitä niin oikeudenmukaiseksi kuin osaan, epäkohta kerrallaan. Ja jos joku rakastaa minua, hienoa. Jos vihaa, ikävää. Jos kokee minusta mustasukkaisuutta, turhaa.
Itse asiassa, J.K. Ihalainen sanoo sen paremmin; siteeraan:
minulle kaikenlaiset elämät pysyvät mysteerioina.
olen hyvin yksinkertainen ihminen.
ihmiset eroavat, siis onnetonta.
matkustaminen, siis seikkailu.
lapset, miten ne saa puusta alas.
traaginen etenee hitaasti, vääjäämättä,
kunnes tuska on kuorittu, paljas
luu, siitä voisi tehdä jonkun työkalun.
Ei kai maailmaa tuon kummemmin tarvitse ymmärtää? Ja tarvitseeko sillä olla jotain tekemistä jonkin itsetunnon kanssa?
(Tämä kirjoitus on kesken kuten kaikki kirjoitukseni. Epäilen, voiko kirjoitus koskaan muuta ollakaan. Kirjoittaminen ei ole samalla tavoin kokonaisuudeksi pyöristyvä kokemus kuin vaikkapa tietty keskustelu tai ilme.)
Halaus,Veloena at 09:45
23 Comments:
Mitä on mustasukkaisuus? Onko se sama asia kuin omistamisenhalu? Vai onko se ennemminkin menettämisen pelkoa (josta tietysti voidaan loikata huonoon itsetuntoon)?
En ole mielestäni mitenkään erityisen mustasukkainen ihminen, mutta jos joku asia on itselle tärkeä, niin eikö ihminen silloin helposti pelkää sen menettämistä? Tämä sitten voi ilmetä mm. mustasukkaisuutena ja omistamisenhaluna.
Onko eri asia olla mustasukkainen siitä, että vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli löytäisi jonkun toisen naisen tms. ja siitä kuinka paljon saa huomiota ja aikaa osakseen? Ovatko ne molemmat mustasukkaisuutta?
Mustasukkaisuudesta puhuttaessa kannattaa olettaa että siihen on aina pätevä ja todellinen syy (jota ei ehkä pysty omasta asemasta todistamaan, mutta oletetaan tässä kaikkitietävä kertoja).
Kysymys palautuu aina siihen, että emme voi olla tietoisia siitä mitä toiset ihnmiset tekevät silloin kun eivät ole meidän aistiemme tavoitettavissa.
Kuitenkin, monet petturit tietävät että telepatia toimii täysin virheettömäti: mustasukkainen osapuoli tietää aina kaiken. Jos tähän lisätään älyllinen valheellisuus, on mustasukkaisuuden tuhonkehä valmis.
Todelliset rakastavaiset eivät lopullisesti suutu siitä, jos toinen osapuoli pelkkää nautinnonhaluaan hairahtuu vieraille teille... sellainen on inhimillistä. Todellinen vaara on siinä, että rakkaus siirtyy toiseen kohteeseen, tai tapahtuu jokin lumouksen poismeno, jonka jälkeen emootiot katoavat.
Jos sellaista tapahtuu, rakkaus on menetetty, jonkin tyhmän, täysin merkityksettömän ajattelemattomuuden takia. Sellainen on äärettömän typerää. Mutta nuoret ihmiset, jotka eivät usko ja ymmärrä rakkauden ainutlatuisuutta ja harvinaisuutta syyllistyvät tähän aina, koska kuvittelevat maailman täydeksi mahdollisuuksista, vaikka se on todellisuudessa melkein typötyhjä.
"Olen ultra-avoin ja rökitän mielelläni itseni virheistäni julkisesti, kunhan saan itse olla se, joka iskee lujimmin."
Tämä on vähän poltergeistilla leikkimistä. Julkisuudessa, kuten nyrkkeilykehässä, kukaan ei myönnä tuollaista etuoikeutta.
Hmm. Minusta kyse on siitä, että jos rakkaus on menetetty, oliko siinä enää mitään säästelemistäkään?
Sven, olet kyllä oikeassa siinä, ettei kukaan tuota oikeutta myönnäkään. Maailma on epäreilu, en aio ruikuttaa siitä. Mutta ainakin tiedän, mihin minua isketään. Useimmat oikeutetut syytökset, jotka kuulen, ovat sellaisia, jotka olen itsekin esittänyt jo.
Hurina, en oikein ole selvillä mustasukkaisuuden syvimmästä ominaisuudesta. Minusta siihen liittyy sellainen omistamisenhalu, että silloinkin kun minä en sinua viitsi nähdä, et kyllä näe muitakaan. Se on jotenkin outoa. Varmasti siinä on vahvana menettämisen pelko (mikä ainakin silloin kun minusta on kyse, on ihan turhaa. En muista koskaan kieltäneeni ystävyyttäni keneltäkään, lukuun ottamatta sitä poikaystävääni, joka hakkasi minut. Ja silti osa minusta on edelleen hänen, ei siitä mihinkään pääse.)
Suru ja pahoinvointi luottamuksen pettämisen takia on eri seikka kuin toisen vahtiminen, kyttääminen ja pelottelu, jotka ainakin itse näen jotenkin keskeisiksi mustasukkaisuuden ilmentymiksi. Se sellainen raivostuttava diskurssi - kaikille varmaan tuttu - "Sä hymyilit sille tyypille aika pitkään" ja "Varmaan oli kiva tanssia sen kanssa, se tanssii niin paljon paremmin kuin minä" ja "Ihan varmasti sä ajattelit silloin jotakuta muuta kuin mua."
Se on jotenkin niin omituista. En itse oikein osaa sellaisia syytellä. Tuntuu toki pahalta, jos näkee rakastamansa ihmisen esim. rakastuvan toiseen, mutta oma reaktioni on silloin, että jaaha, olen nyt epäonnistunut olemaan tarpeeksi kiinnostava, on aika siirtyä eteenpäin.
Minulle on vuodettu elämäni aikana niin paljon mustasukkaista puhetta, että se on suoranainen ihme. Ottaen huomioon, että enimmäkseen olen iloinen lapsukainen, joka pompahdellen hyppelehtii ja ihailee valon kulkua fasadeilla ja miettii kommunikaation tapoja, filosofisia periaatteita, kokemaansa ja suunnittelee, miten pelastaa maailma. Ja siinä ihan sivussa hymyilee iloisesti, mikä sitten tulkitaan joksikin hemmetin flirttailuksi. Minusta on vain kiinnostavaa katsella ihmisiä silmiin. Niin monenlaisia maailmoja. En minä mitään niistä fantasioi, en muuta kuin että millaistahan olisi olla tuo tyyppi.
Veloena, olen miettinyt liittyykö se, ettei tajua mustasukkaisuutta, siihen ettei halua tulla varotuksi. En tiedä, mutta kirjoitan tähän pohdintojani koska onnistuit taas harvinaisen hyvin kuvaamaan sitä, kuinka mustasukkaisuus tuntuu hämmentävältä ilmiöltä, kokemukselta jota en oikein osaa kokea.
Siis liittyykö mustasukkaisuuden puuttuminen siihen, ettet ymmärtääkseni halua, että muut olettavat sinulle "yksityisen", johon tulee suhtautua varovasti? Katsos, nämä ovat kaksi asiaa, joissa kirjoituksesi kokemuksistasi ovat vahvimmin kolahtaneet minuun sillä tapaa, että olen huudahdellut itsekseni "juuri noin!"
Ja tämä taas voisi liittyä siihen, kuinka ei tule ajatelleeksi itseä minään selvästi rajattuna. Ja tosiaan myös siihen, ettei oleta oikeudenmukaisuutta, joka lähtisi mistään muusta kuin omasta halusta toimia tietyllä lailla - muut voivat haluta ihan muita asioita; tuntuisi kummalliselta suuttua siitä, vaikka siitä voikin olla joskus murheissaan.
Ihmiset puhuvat "rajattomuudesta" joskus tarkoittaen taipumusta asettua kynnysmatoksi ja kärsiä tarmokkaasti. Siitä pitäisi sitten opetella eroon vahvistamalla itsetuntoaan ja asettamalla rajoja. Koko tämä asetelma tuntuu minusta vieraalta: ei itse tarvitse rajojen tuomaa suojelua, ei se ole sillä tapaa hajoava. Jos jossain on ikävä olla, silloin voi kävellä muualle, eikä siihen tarvitse liittyä mitään puolustamista, puhetta oikeudesta parempaan tai itsetuntoksymyksiä.
Ai niin, mustasukkaisuudesta. Sehän ei tietenkään liity vain seksuaaliseen. Toiseksivahvimmissa minuun kohdistetuista mustasukkaisuuskohtauksista ei tainnut olla lainkaan kyse seksuaalisesta. Minun ajankäyttöni ja ystävyyksieni kontrolloinnista ja rajauksesta kyllä.
Olen myös nähnyt ihmisen olevan mustasukkainen toisen työstä ja kohdistavan omistushaluaan koettamalla kontrolloida sitä, millaisia ratkaisuja tämä toinen työssään tekee. Tuossa tapauksessa mustasukkaisuus kohdistui kahtaalle: mustasukkainen ei halunnut, että toinen ihminen olisi ajattelematta hänen toiveitaan töissä ollessaan, eikä toisaalta halunnut, että sillä toisella ihmisellä olisi työnsä suhteen enemmän määräysvaltaa kuin hänellä. Ehkä tuo olisi parempi nimetä omistushaluksi: omistushaluinen halusi kontrolloida sekä toista ihmistä että hänen valtaansa tehdä työtä koskevia ratkaisuja.
"Tuntuu toki pahalta, jos näkee rakastamansa ihmisen esim. rakastuvan toiseen, mutta oma reaktioni on silloin, että jaaha, olen nyt epäonnistunut olemaan tarpeeksi kiinnostava, on aika siirtyä eteenpäin."
Tuo on minusta kummallinen ajatus. Vertaahan sitä omiin sanoihisi "En muista koskaan kieltäneeni ystävyyttäni keneltäkään". Onhan mahdollista rakastaa useampaa kuin yhtä ihmistä, eikä se, että on rakastunut johonkuhun, merkitse ettei voisi rakastaa jotakuta toistakin. Sitä paitsi ei kahta eri ihmistä kai koskaan rakasta samalla tavalla.
Tietenkään ketään ei koskaan lakkaakaan rakastamasta, selvähän se. (tai ei kai se kaikilla mene näin... minulla sen vain menee.)
Se eteenpäin siirtyminen tarkoittaa tuossa yhteydessä lähinnä sitä, että toinen asettaa kaksi vaihtoehtoa: joko pitäisi osata mustasukkaisuusdiskurssi, kytätä, itkeä ja rukoilla tätä takaisin - olen ollut tilanteissa, joissa minut on selvästi koetettu saada reagoimaan näin - ja vahvistaa kaikki taas hyväksi mustasukkaisuutta osoittaen, tai sitten toisena vaihtoehtona todettu, että et sinä ole minusta kiinnostunut, kun et tuon kummemmin reagoi, ja että on siis ehkä parempi, ettemme enää tapaa.
Silloin ei ole tietenkään ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä eteenpäin. Minä en ole kieltänyt ystävyyttäni tosiaankaan kuin yhdeltä minut hakanneelta mieheltä, mutta minulta on kielletty jo useampi ystävyys sen perusteella, etten osaa "olla riittävän kiinnostunut". Se on tarkoittanut: osannut suuttua, kun sitä on odotettu. Joistakuista selvästi se, että heitä vahditaan haukankatsein ja mustasukkaisuudesta kipunoiden, on ihanaa, ja heistä kaltaiseni ihminen on tietenkin mitä epäkiinnostavin. On sanottu, etten osaa rakastaa, koska tunnen noin kuin tunnen. Itse olen toista mieltä. On monenlaisia tapoja.
Eufemia, luultavasti sinun käsityksesi ihmisten kanssa toimeentulemisesta on erittäin lähellä omaani. Olen ennenkin ollut huomaavinani sen... on hyvä tietää myös, ettei ole ainoana moisen käsityksen kanssa maailmassa toikkaroimassa.
Olet oikeassa siinä, että seksuaalisuus ei todellakaan ole ainoa alue. Työ on tyypillinen, se on totta. Ystävät, kyllä. Olisi ihmeellistä kokea joskus elämässään rakkaus, jossa mies ei kertaakaan sanoisi pahaa sanaa omista ystävättäristä tai käyttäytyisi näiden seurassa ikävystymisen merkkejään ylikorostaen.
Ei siihen mitään kaita tarvita. On yritettävä, niin se on.
olen mustasukkainen toisinaan, mutta se on yleensä niin naurettavan ylilyötyä, että nauran sille itsekin.. kuten joillekin muillekin luonteenpiirteille. mustasukkaisuudella en kuvittele voivani hallita ketään vaan se liittyy alkuvaiheeseen. se leimahtaa muiden tunteiden kanssa.
mutta suhtaudun aika nöyrästi siten, että jos joku ei enää rakasta minua, niin minkäs sille mahtaa, harmi. turha siinä on mustistella enää siinä vaiheessa.
"On sanottu, etten osaa rakastaa, koska tunnen noin kuin tunnen. Itse olen toista mieltä. On monenlaisia tapoja."
Jep, tai ainakin tällaisia epäilyksiä on esitetty minullekin. Onneksi epäilijät eivät ole olleet minulle kovin läheisiä ihmisiä.
"Olen ennenkin ollut huomaavinani sen... on hyvä tietää myös, ettei ole ainoana moisen käsityksen kanssa maailmassa toikkaroimassa."
Samoin, hyvä tietää. Mutta mutta, taidan tuntea muutaman muunkin näissä asioissa samanoloisehkon toikkaroijan.
"Olisi ihmeellistä kokea joskus elämässään rakkaus, jossa mies ei kertaakaan sanoisi pahaa sanaa omista ystävättäristä tai käyttäytyisi näiden seurassa ikävystymisen merkkejään ylikorostaen."
Rohkaisen: sellainen on todistetusti mahdollista.
Mustasukkaisuudesta en lausu sanaakaan, mutta tästä itsetuntokysymyksestä. Tämä on kyllä kovin tärkeä. Onhan se mahdollista luokitella ihmisiä arvioidun itsetunnon mukaan, ja vetää siitä johtopäätöksiä, kuten vaikka on mahdollista todeta, että tuo on mies, tai tuo on nainen, ja siksi näin. Tai, tuo on lapsi, ja tuo on aikuinen, siksi näin. Tiettyyn rajaan saakka yleistyksellä on selittävää arvoa.
Mielenkiintoista oli kyllä lukea, että tuota itsetuntoa ihan oikeasti on käytetty ihmisten luokitteluun, tokihan näin voi tehdä, mutta olen itse ilmeisesti nähnyt tämän sen verran epärelevanttina lähestymistapana, että en ole kokonaisvaltaisesti alkanut tällä perusteella luokittelemaan. En ainakaan muista tällä tavalla koskaan tehneeni. Tällaista voi kyllä rekisteröidä, mutta se jää vaille syvempää merkitystä, kuten vaikka voi havainnoida, että ihminen on vaalea tai tumma, mutta että ei siitä sen enempää (tällä kertaa, ainoastaan jos konteksti aktivoi sen näkökulman, niin sitten voi jatkaa).
Näen itsetuntokysymyksen elämänlaatukysymyksenä, kyllä kaikille soisi sitä samaa itsearvostusta mitä on vaikka kukilla tai kissoilla, ei niiden tarvitse pohtia. Ehkä itsetuntokysymys on nimenomaan sosiaalisten lajien ongelma (meinasin kirjoittaa kysymys, mutta kai se ongelma kuitenkin on). Että voisi olla kokonaisvaltaisesti tyytyväinen itseensä. Ja elämään noin ylipäätään, kaikkine terälehtineen ja piikkeineen. Ettei lähtisi rakenteleman omaa arvoa horjuttavia ajatuskulkuja maailmanturuilla vastaan lentävistä rakeista. Samalla se olisi eheyttä, ettei olisi säröjä, joihin pakkasilmalla vesi jäätyy.
Hyvä itsetunto on myös kädenojennus kavereille, ihminen on kevyempi, ei tarvitse olla niin pehmeä tai varovainen, tai huomioiva. Eikä tarvitse taistella huonon itsetunnon haamuja vastaan keskellä kirkasta päivää.
Ehkä hyvä itsetunto kertoo enemmän ihmisen ympäristöstä kuin ihmisestä itsestään, siitä rakkaudesta ja hyväksynnästä mitä hän on saanut osakseen. Tavallisella ihmisellä voi olla parempi itsetunto kuin nerolla. Kun hän kävelee kedolla, hän näkee pilvet ja kesäisen päivän, ja pörisevät hyönteiset ja perhoset, elämän leikin. Käsi kädessä.
Sitten on nämä suoriutumiskysymykset, kaikki ei osaa kiinaa takaperin, mikä sivumennen sanoen onkin aika vaikeaa.
Aina välillä minä olen aistivinani sinun jutuistasi kovin väkevän eristämisen ja kieltämisen maun. Valitan, etten osaa sitä juurikaan perustella esimerkiksi tässä tapauksessa, sillä se on ihan vaan sellainen tunne, joka minulle tulee toisinaan, ja taas tämän (ja tuon edellisenkin) parissa se minulle tuli hyvin vahvasti.
Se on aika hassua sikäli, että muissa blogeissa en siihen tunteeseen juurikaan törmää. Se johtuu ehkä siitä, että kartan blogeja, joissa sitä esiintyy, koska karsastan sitä. Tai ehkä sittenkin karsastan joitain, näihin defensseihin yleensä liittyviä, muita ominaisuuksia, joita sinulla ei ole. Edellinen selitys olisi kuitenkin toimivampi sikäli, että minä itse olen luultavasti eristämisen, älyllistämisen ja kieltämisen mestari, enkä pidä siitä itsessäni, joten kaiken lisäksi projisoin sen.
Mun kokemus tästä blogista on, että metaforana voisi olla maalaus. Jos kameralla ottaa kuvan maisemasta, niin se tallentuu filmille aika lailla sellaisenaan. Taiteilija ottaa esille öljyvärit ja kankaan, ja samasta maisemasta maalaa taulun, niin siinä on vahva tulkinnan ja henkilökohtaisen kädenjäljen elementti mukana.
Jos tätä metaforaa ja lähestymistapaa haluaa viedä pidemmälle, niin mulle tulee mieleen Sibeliuksen Finlandia. Sibelius nuotitti suomalaisuutta ja heräävää kansakuntaa. Samalla tavalla tässä blogissa soitetaan, ei tosin nuoteilla, vaan sanoilla :)
Pidin siitä mitä kirjoitit itsetunnosta. Jotkut kategorisoinnit itsessään aiheuttavat pahaa oloa. Huomaan itse ainakin leimaavani itseni tietyissä asioissa huonoitsetuntoiseksi ja käyttäydyn tietysti oman leimani mukaan.
Entä jos muuttaisin käsitettä, jolla leimaan itseäni asteen pehmeämmäksi? Muuttuisiko käytöksenikin kyseisessä tilanteessa pehmeämmäksi. :)
Veloenaa on kiva lukea. Tuntuu, että täällä saa uusia näkökulmia ja oivalluksia. (Sitäpaitsi opin mitä morbidi tarkoittaa!)
Eikös mustasukkaisuus ole sitä Niitsen mainostamaa orjamoraalia? Se on heikomman osapuolen yritys päästä niskanpäälle tilanteessa jossa toinen on periaatteessa itseriittoinen. Mustasukkaisuudesta vapain suhde olisi tietysti sellainen, missä kumpikaan ei "tarvitse" toista - mutta joku voi kokea sellaisen myös epäromanttiseksi.
Veloena, voisikohan ystäväsi merkitys itsetunnolle olla vain pitkän aikavälin keskiarvo itsevarmuudesta? Itsevarmuus taas riippuu tilanteesta. Siihen, minkälaisen statuksen kykenee ottamaan muihin sosiaalisessa tilanteessa mukana oleviin ihmisiin.
Tänään pomoni kehui tavoitettani rekrytoida itseäni parempia alaisia merkiksi hyvästä itsetunnosta. Siinä yhteydessä itsetunto kai tarkoitti, etten pelkää vertailua ja kilpailutilannetta.
Sitä kai mustasukkaisuuskin pohjimmiltaan on, pelkoa omasta riittämättömyydestä muihin verrattuna. Veloenan viittaamassa mustasukkaisuuden kerjäämisessä on kai aika raa'asti kyse halusta statuseron tuomaan kontrollin tunteeseen. Toinen pelkää olevansa riittämätön, hän on siis minun armoillani.
Statuspeleistä eroon pääseminen on parisuhteen suurin haaste. En tiedä onko se edes täysin mahdollista. Vaikeinta taitaa olla saavuttaa jotain pysyvää entisaikojen miehen ja naisten roolien mukanaan tuoma selkeän (ja huonon) statusasetelman tilalle.
"Suurimman osan ongelmat ovat silti jotakin sellaista, jonka mieluummin eksplikoisin tarkemmin kuin sanomalla näiden ihmisten kärsivän jostakin niin laveasta ja epämääräisestä kuin "huono itsetunto" (puhumattakaan mistään pseudotieteellisestä alemmasta tasosta)."
Heh, jos ei jotain ilmiötä osaa kuvata tarkasti kuin partaveitsen leikkausjälkeä, niin ei se vielä tarkoita sitä, että kyseinen ilmiö olisi hölynpölyä tai "pseudotiedettä". Kukaan ei väitä ymmärtävänsä täydellisesti säätä tai ilmaston toimintaa, mutta harva kai kiistää säätilojen vaihteluuden ja niiden ennustusmahdollisuuksia.
Sanotaan, että Saharassa voi ennustaa tulevan sään 90% tarkkuudella seuraavaksi kahdeksi viikoksi, mutta että Atlantilla sään voi ennustaa 10% tarkkuudella seuraavaksi kahdeksi päiväksi.
(Kiitokset kirjoituksestasi, onnittelin itseäni kaikista niistä ajatuksista, joita se herätti. Olisi tehnyt mieli kommentoida vaikka mitä, mutta nyt riennän kouluun. (Tässä on tullut vietetty hurjia romansseja viikon päivät tietokoneiden kanssa, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että parisuhde on muodostumassa seuraavien vuosien ajaksi, joten aikaa rupeaa jäämään taas muullekin, heh-heh.))
Hui, täällähän keskustellaan!
Lopusta alkuun: MikkoM - toki, en tarkoitakaan, että kaikki epätarkat luokittelut olisivat an sich paskoja. Mutta tämä nimenomainen ei mielestäni ole kovinkaan hyvä ihmisten toiminnan selittämisessä, etenkään jos sitä käytetään suunnilleen ainoana selityksen periaatteena. Sellainen on aika yksipuolista ja yllättävän yleistä.
Mitä toiseen Mikkoon tulee, uskon kyllä, että statuspelitön parisuhde on mahdollinen. Elin sellaista monta vuotta. (Mutta sekään ei vielä riitä, on statuspelittömyyttä tärkeämpiäkin piirteitä.)
Matti, itseriittoisuuden ajatus tuntuu omituiselta. En osaa kuvitella millainen sellainen ihminen olisi.
Kiitoksia kiitoksista kiittäneille.
Jani: kun oma parisuhteesi päättyi ikävästi ja traumatisoivasti, ei toki ole ihmeellistä, että kipuilet kirjoitusteni kanssa. Minunkin on joskus ollut vaikeaa lukea jotakin kirjoitustasi, olen tullut surulliseksi ja ainakin kerran itkenyt. Mutta ei se ole vaarallista - pitää ajatukset liikkeessä. Juuri tuon takia kirjoituksesi ovat olleet tärkeitä. Olen tajunnut jotakin erilaisista tavoista olla, tai ainakin, että sellaisia on.
Kiesus. Sähän kirjoitat kuin minä...
Itsetunto on yliarvostettu ja väärin ymmärretty asia.
Hyvä muistaa että psykopaateilla on hyvä itsetunto.
Tai kuten eräs omaiseni sanoi isälleen, joka selitti että hänen ongelmansa johtuvat vain huonosta itsetunnosta.
"Isä, ei sun itsetunnossa ole mitään vikaa, sä olet ihan oikeasti laiska mulkku!"
Mutta mitä hittoa on rakastettavuus?
Panee miettimään tuo mustasukkaisuus samalla tavalla kuin Hurinaa mietityttää tuossa ihan alussa.
Mietin onko mustasukkaisuus jokin "sairaus" itsessään, vai onko se oire, jostain opittu toimenpidemalli jotain tunnetta vastaan tai sitä lääkitäkseen? Esimerkiksi menettämisen pelon oire, opittu malli menetyksen pelon käsittelyyn? Voiko kokea tunteita tai ylipäätään tunnistaa tunteita ilman opittuja malleja?
Itsetuntokin, hyvä tai huono, lienee myös loppujen lopuksi vain kasa opittuja malleja joiden kautta tunnistaa ja käsittelee tunnetiloja. Huonous tai hyvyys lienee vain äänestystulos suosituimmista malleista.
Siksi kai psykopaatilla on "hyvä" itetunto, sillä hän pystyy poimimaan suosituimmat mallit ilman niihin kytkettyjä tunteita.
Tosin olen kuullut senkin määritelmän hyvästä itsetunnosta, että se on sitä, että tuntee itsensä ja luottaa itseensä niin täysin, ettei tarvitse miettiä itseään ja tekemisiään. Toisaalta kyseenalaistaako sellainen ihminen sitten koskaan itseään, ja kykeneekö hän mitenkään oppimaan mitään uutta? Psykopatialta kuulostaa tuokin...
Haluan lopettaa "hyvä itsetunto" ja "huono itsetunto"-määreiden käyttämisen. Eikö se sananmukaisesti tarkoita sitä, kuinka hyvin tuntee itsensä, ei itsevarmuutta?
Jos saan tällä tavoin lukijana ja satunnaisena kommentoijana sanoa miltä minusta vaikuttaa, niin siltä, että sinä olet melko itsevarma. Myöskin vaikutat siltä, että tunnet itsesi, eikä sinun siis tarvitse peilata itseäsi muihin.
Itsetuntoa on minun käsityskykyni sellainen, että tuntee omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja käyttäytyy ilman rooleja. Tosin roolit tulevat usein aika luonnostaan eri ihmisten seurassa, ihan tiedostamatta. Ihminen, joka on itsevarma ja tuntee itsensä, ei pelkää muita. Ei pelkää sitä, kelpaako muille tai tuleeko jätetyksi suhteessa jonkun toisen takia tai että pitävätkö ihmiset hänestä.
Minusta on aika selvää, että kovin nuori ihminen ei tunne vielä itseään kauhean hyvin ja ihmisillä alkaa jossain vaiheessa itsetutkiskelun kausi, jota sitten sanotaan kolmenkympin kriisiksi tms. kaikilla ei sitä ole, vaan ihminen, joka on pystynyt välttämään kaavamaisen ja periaatteellisen ajattelutavan ja käytöksen, jolla peittää tai korostaa itseään tarpeen tullen, ei tarvitse sellaista "kriisiä". Hän tutkii itseään muiden joukossa samalla uteliaisuudella eikä liitä välttämättä absoluuttisia piirteitä tai määreitä itseensä tai muihin.
Ärsyttää, kun joku, vaikkapa ystävä sanoo, että "sinä olet sellainen, että toimit aina spontaanisti, ajattelematta ja pohtimatta eri vaihtoehtoja. Olet spontaani ja impulsiivinen ihminen". En minä ainakaan halua, että ystävät tekevät minusta luonneanalyyseja, en minäkään tee heistä. Toki voi kiinnittää huomiota joihinkin ominaisuuksiin tai tapoihin, mutta tuollainen absoluuttinen määrääminen on minusta kauhean rajoittavaa. Siitä seuraa helposti sitten yllätyksiä: "Olet muuttunut!" tai "Ethän voi tehdä noin, olet aina ollut järkevä ja varovainen ihminen!".
Eikö ole ihmisten välisille suhteille terveellisempää ja lähentävämpää kysyä, miltä toisesta tuntuu tai miten hän kokee jonkun asian, kuin lätkiä tarroja, joissa lukee "impulsiivinen", "ujo", "harkitseva", "empaattinen" jne..?
Esimerkki suuresta ärsyyntymisestä on se, kun minulle sanotaan, että "ethän sinä ole yhtään ujo! Olet tosi sosiaalinen ja tulet kaikkien kanssa toimeen, ihmiset kuuntelevat sinua ja keräät huomiota itseesi!". Jos yritän väittää vastaan, niin muutama ystävä(joita toki rakastan, mutta jotka ilmeisesti tarvitsevat tällaista luokittelua, turvallisuuden ja pysyvyyden takia?) sanoo heti, että he kyllä tuntevat minut-tarkoittaen ilmeisesti että tuntevat minut paremmin kuin minä itse...
Joskus tuntuu siltä, että muut olisivat kauhean hanakoita määrittelemään minua tai yleensäkin toisiaan.
Kirjoitin, että sinusta välittyy itsevarma kuva, koska kirjoitat luontevasti lähes kaikesta, kuin tietäisit että ihmiset ovat tietynlaisia, mutta myös toisenlaisia samalla. En osaa tätä selvemmin ilmaista.
Minusta itsevarmuus liittyy aika paljon myös fyysisyyteen. Ihminen, joka on vaikkapa tanssinut paljon, tuntee oman kroppansa ja kantaa itseään niin, että hänestä näkee, että hän osaa olla kropassaan ja tuntee sen hyvin. Kaikki eivät ole tietenkään fyysisiä sillä tavalla, että olisivat liikunnallisia tai hallitsisivat vartalonsa hienosti ja kauniisti, eikä se tarkoita automaattisesti epävarmuutta tms.
On mielenkiintoista tarkkailla ihmisiä, katsoa silmiin,tutkia eleitä ja liikkumista, ilahtua jonkun samanlaisesta kehonkielestä ja uteliaisuudesta. Olen hyvin utelias ihminen, siis ihmiset yleensä kiinnostavat minua kovasti. Tarkkaileminen on monesti tulkittu ylimieliseksi syrjäänvetäytymiseksi, mutta lähinnä sellaisten ihmisten taholta, jotka eivät kestä katsetta tai että heistä ollaan kiinostuneita.
Mustasukkaisuudesta on pakko sanoa, että oman kokemukseni mukaan mustasukkaisimmin käytäytyvät ihmiset, jotka eivät itse ole luotettavia ihmissuhteissa. Esim. ne, jotka viimeiseen asti haluavat estää ystäviään tutustumasta ja ystävystymästä keskenään,tekevät sen usein siksi, että haluavat puhua pahaa molemmille molemmista. Se on tosi yleistä. Tai jos kieltäytyy lähtemästä kolmistaan johonkin, niin syynä voi olla epävarmuus, että jää "kolmanneksi pyöräksi". Se taas minusta kertoo suuremmastakin epävarmuudesta.
Eihän me voida tietää, mitä tapahtuu. Avokkini sanoi joskus, että on hyvä olla yhdessä, mutta ei aleta vannomaan mitään ikuisuusvaloja, koska mistäs sen tietää, vaikka jonain päivänä joku guatemalalainen viidakkosissi veisi minulta jalat alta. Ei sellaisia kannata miettiä. Mustasukkaisuus on aika törkeä epäluottamuslause rakastetulle ihmiselle.
-minh-
Asiaa! Keskustelun taso vain nousee! Hienoa, olen aivan jipoissa lukiessani Kriisin kommentin. Kyllä, käytösmalleja hyvinkin. Erittäin loistava hypoteesi. Aivan loistavaa. Ja minh on jälleen terävä itsensä. (Anteeksi määritelmä - minusta se minh kirjoitat on aina jollakin tavalla hyvin teräväkatseista.)
Minhin viimeinen letkaus guatemalalaisesta viidakkosissistä saa hihittämään. Se on niin loistava - siitä henkilöhistoriallisesta syystä, että kaikki poikaystäväni ovat pitäneet itseään aika radikaaleina ja jotenkin yhteiskuntaa syvällisesti vastustavina ihmisinä. Ei nyt ehkä yhteiskunnan vihollisena nro 1, mutta että olisivat se, jos päättäjät tajuaisivat, missä mennään. Kissalla tämän asenteen viime pilkahduksesta on tosin jo aikaa.
Jaa-a, mikähän juuri tuollaisissa miehissä on niin ihmeellistä? Tai kyllä minä SEN tiedän - sikäli siis nicaragualainen viidakkosissi saattaisi olla kohdallani aika fataali jutska. Pikemminkin siis, oikeastaan, mitä hemmettiä ne ovat minussa nähneet? Minähän syötän puluille leipää ja itken nähdessäni laihoja kodittomia koiria. En ole erityisen raisu tai muuta semmoista. Mitähän ne ovat minussa luuleet saavansa?
Ehkä nekin oikeasti haluavat vain, että joku tekee niille kauraomenapaistosta ja hihittää selkeän huvittuneena, kun ne puhuvat siitä, kuinka Supo tarkkailee sitä, tätä ja tuota ihan varmasti. (Saattaa tarkkaillakin, en sitä sanokaan. Se on kyllä sulaa hulluutta. Tuntemani miehet ovat olleet kuitenkin aika kesyjä tapauksia. Etenkin nicaragualaisiin viidakkosisseihin verrattuna :D)
Juuri tunnejuttujen (joita voisi kutsua myös käytösmalli- tai luontumusjutuiksi - kiihdytämme itseämme omilla reaktioillamme) ratkaisemisessahan hoksottimia ja analyyttisuutta vasta tarvitaankin. Ja epäilemättä, juuri tunnejuttujen parissa askartelu on ollut yksi loogisuuden kehittymisen ennakkoehtojen - riittävän aivokapasiteetin - muotoutumiselle tärkeimpiä seikkoja.
Lähetä kommentti
<< Home