12.2.06

Elämä kuluu -fiilis

Huomenta...

Herätessäni vavahdun outouteen. Tum tum tum, hakkaa verenkierto alemmassa korvassa (minulla on vuokraemännän tyyny, joka on liiallinen). Tätä tunnetta minulla ei ole ollut aikoihin. Ei sitten sen jälkeen, kun viimeksi mietin samaa asiaa.

Sitä herää unesta raskaana mutta kivuttomana, lämpimänä, pehmeänä ja kerällä. Korvalehti on puutunut kovan kallon ja alustan välissä. On onnellinen jostain selittämättömästä syystä. Kämmenet eivät ole kurkussa eivätkä polvien väliin puristuneina vaan lojuvat rentojen käsivarsien päässä pitkällä. Hengitys virtaa huomaamatta. Tajuaa äkkiä: tätäkö elämä on... näinkö elämä kuluu... en ole edelleenkään selvillä siitä, mikä kaiken tämän merkitys on... ei se haittaa... elämä kuluu....

Olisiko tämä oranssi taustaväri sittenkin näin tehokas mielialasiivilä, vai onko kyse vain siitä, että näen joukon ystäviä, menemme alamäkeen pulkin, sitten kaakaota ja laskiaispullaa, koska Hurinan laskiaispullahehkutus onnisti hämäämään minut luulemaan, että tänään olisi jo laskiainen? (Koetin katsoa kalenteristakin, mutta ei siinä lukenut mitään tälle eikä ensi sunnuntaille. Oikeaan laskiaiseen saakka en edes selannut, koska en voinut kuvitellakaan, että joku tohottaisi laskiaipullista näin edellä aikaansa...)

Joka tapauksessa, nyt on vähän siivottava ennen kuin ryhdyn töihin. Siivoaminenkin tuntuu hauskalta askareelta tällaisena aamuna, kun herää lämpimänonnellisena ja ymmärtää, ettei tajua oikeastaan mitään siitä, miten ja miksi pitäisi elää, elääpä vain ja järjestelee ohimennessään asuntoja, sanoja ja olosuhteita.

Joskus viime kesänä kirjoitin siitä, kuinka onnellinen olen aina aamuisin herätessäni. Vaikka päivä ryvettäisi vaatteet ja kolhisi raajoja, aamuisin, niin silloin kirjoitan, olen aina onnellinen. Silloin herään leveästä sängystä, on kesä, sängyssä nukkuu vaimeasti kuorsaava jättiläiskokoinen mies, kaksi kissaa ja kaksi koiraa. Parvekkeenovi on auki, asunto tuoksuu kesäaamulta. Liikenteen äänet lujuvat makuuhuoneeseen saakka. (Että on olohuoneesta erillinen makuuhuone, sitä en ikinä oppinut ymmärtämään. Sellainen on vieras tila itselleni.) Makaan sängyssä, kiskottelen, ponnistaudun kylmälle lattialle.

"Ajatella", puhelen tuolloin päänsisäisesti hampaita kuuratessani, "asun miehen kanssa. Hän ei hakkaa minua, hän ajattelee hyvää vain. Ja eläinten, miten lapsena tahdoin eläimiä. Ei, tämä ei voi olla totta. Ja elämä kuluu... en ymmärrä tästä kaikesta mitään... miten minä tässä... olenko tämä minä..."

Tänään elämä kuluu tuntuu osittain samalta, osittain toiselta. Sama hiljainen tyytyväisyys on valahtanut takaisin puolen vuoden tempoilun ja kamppailun jälkeen. Elämäni tarkoitus ei ole enää selvitä päivä kerrallaan. Voin keskittyä olennaisempiin asioihin, yhteisiin asioihin täydemmin. Mutta eroa kesään on - tunnistan itseni, mitä kesällä en tehnyt. Koko sen ajan, kun asun Kissan kanssa, montako vuotta, kahdeksan vuotta ja risat, jokaiseen elämä kuluu -fiilikseen kuuluu voimakas hämmennys, että minä, että miehen kanssa, että kuinka mahdollista.

Kun herään parvelta yksin ja muistan, että tänään laskemme mäkeä, ja tajuan olevani elämä kuluu -fiiliksessä, en oudostele itseäni enkä tilannettani. Olen vain hiljaisen tyyni ja onnellinen. Elän kuten nuorena kuvittelinkin: teen työtä kirjojen parissa, minulla on hellyydenkipeä eläin, olen yksin, asun pienessä asunnossa, keitän itselleni teepannullisen kerralla. Ja kirjoitan, kirjoitan ilman syyllisyydentuntoa tai kenenkään lievääkään pettymystä. Kukaan ei käske nukkumaan, tiskaamaan tai tekemään jotain tuottavampaa. Näin sen kuvittelinkin, kun olin viidentoista ja päätin, että minun on pidettävä huoli siitä, että saan tehdä, mitä haluan, olkoonkin että se tarkoittaisi vaikka vessojen jynssäämistä elannon turvaamiseksi ja sitä, että olen kaikkien mielestä hullu, koska haluan tehdä jotakin, jota en osaa ja jota ei oikeastaan voikaan osata. Silloin tosin ajattelin vielä - tämä on naisten normaalia vaatimattomuutta, olen viime aikoina huomannut, miehet tekevät kirjoittamisestaan yleensä herkemmin ohjelmanumeron - etten näytä tekstejäni koskaan kellekään. Mutta että testamenttaan varani niiden julkaisemiseen omakustanteena. Aika morbidia. Nuorempana en kai tajunnut, miten nopeasti kuvaukset vanhentuvat ja kuinka tärkeää on jakaa kaikki arvokas.

Nyt on mentävä. Teepannu, tuo lihavan metallinen mustarastas, viheltää.

5 Comments:

Anonymous petja said...

Sinun tekstisi toivat mieleeni muutaman asian.

Minä en osaa siivota yhdessä. Jos vaimo alkaa siivoamaan kun minä siivoan, niin minä ahdistun.

Ja ennen kuin aloittaa uuden Tehtävän, oli se sitten takki, paita, koru, veitsi tai vaikka rasia, pitää siivota huolellisesti.

Miten tämä liittyy sinuun... unohdin.

12/2/06 14:01  
Blogger Veloena said...

Hyvä että unohdit. Harva asia on yhtä arvokas kuin unohdus.

12/2/06 15:55  
Blogger Hurina said...

No helkkari, en minäkään muista koska on laskiainen! Mutta joku sanoi, että se on lähellä Runebergin päivää, joten kun se meni, niin sitten ajattelin siirtyä laskiaiseen. ;)

14/2/06 19:18  
Blogger Hurina said...

Ts. vetäydyn kaikesta vastuusta. ;)

14/2/06 19:19  
Anonymous minh said...

On kummalista asua jonkun toisen asunnossa. Asuin yhtenä kesänä ex-mieheni ja lapseni kanssa erään tuttavaperheen asunnossa, kun he olivat ulkomailla. Asunto oli todella tyylikäs, hieno, kulturelli ja ollut monta kertaa lehdissä esittelyssä. Ei mikään hienosteluasunto, vaan mukava ja viihtyisä. Sain pakkomielteitä lukkojen takana olevista asioista. Mietin, että mitä ihmettä HEILLÄ voi olla lukkojen takana, jota en saa nähdä. Valokuva-albumit olivat kirjahyllyssä esillä, selvästi niitä katseltiin paljon, joten ajattelin, että niitä saa katsella. Vietin yhden illan tutkien toisten, minulle melkein vieraiden ihmisten elämää valokuvista ja tulin kamalan surulliseksi. Kuvat olivat hyviä, uusia ja vanhoja kuvia perheestä yhdessä, pariskunnasta vuosia aiemmin, ennen lapsia, vauvoista, matkoilta, isovanhempien luona, juhlissa ja kotona pelleilemässä. Tuntui, kuin heidän elämänsä olisi ollut ainoastaan valokuvissa. En osannut TUNTEA, että heillä olisi muistoja vaan ajattelin, että siinä ne nyt on, siististi valokuvissa ja albumeissa, tekstien kera.

Nukuimme heidän sängyssään, kylvimme heidän ammeessaan ja söimme heidän astioiltaan. Näin joka yö koko ajan, jonka vietimme siellä unta perheestä ja kuinka he vaelsivat asunnossa minun nukkuessani. Olin hysteerinen kasvien kanssa ja pelkäsin puhelimen soivan ja jonkun soittavan. Jonkun, joka ei tiennyt, että perhe oli lomalla. Ahdistuin, kun kutsuin pari kertaa kavereita sinne istumaan iltaa. kaikenkaikiaan kummallinen kokemus. varsinkin kylppärin peilin edessä seisominen ja ajatteleminen: "Tässä ne yleensä seisoo ja harjaa hampaita ja laittaa huulipunaa ja ajaa partaa. Minä olen väärä täällä, kaikki on väärin".

Tulipahan vain mieleen tuosta postauksestasi...
-minh-

17/2/06 17:58  

Lähetä kommentti

<< Home

<