Jako kahteentoista

Kun kävelen tanssitunnilta kotiin, koetan hyräillä päässä jazzflamencoa. Jakoa kahteentoista. Ajattelen tunteja.

Aikaa. Elämä näyttää pitkältä, taide hirvittävän lyhyeltä. Se katoaa, kun tanssi loppuu. Jää enää valmius seuraavaan tanssiin. Jalat ovat lämpimät, ristiselkä vetreä, olemme kolkuttaneet bossanovaa ja Dave Brubeckia. Olen hymyillyt, mutta ollut vähän vaisu, sitten kehoni on lähtenyt mustan rytmin hyppysarjassa irti, karannut kilisemään täsmällisyyteen.

Ajattelen Marina Tsvetajevaa. "Sanon, ääneti: rakkaus, se merkitsee jännitettyä jousta: jousta: ja jäähyväisiä." Ja: "Rakkaus kaikkien lahjojen viskaamista nuotioon, aina turhaan."

Jazzflamenco vyöryy päälle. Käännyn Savoyn kulmasta. Savoyn sininen valo. Tanssityttö kääntyy kotiinsa raskaasti jalkojaan laahaten. Koetan ruoskia itseäni sanoin eteenpäin. Missä on asenne, että kaikki voi olla tanssia? En jaksa tällä erää, en edes Savoyn kohdalla. Hyvin harvoin on tilanne, etten jaksa. Nyt en jaksa. Näkökentässäni on lumisade. Tiedän, että lunta ei silti sada, koska tämä sade ei kinostu eikä kohtaa objekteja.


Se leijuu niiden yli, tanssivia valkoisia pisteitä. Samanlaisia näin melkein koko marraskuun. Pisteet ovat tulleet takaisin, ei ole nälkä eikä jano, koetan jaksaa. Sanon: jaksajaksajaksa, hyvä tyttö, hymyile vähän, jaksajaksa. Olen väsynyt, haluan pysyä pystyssä. Smarketissa kuljen hyllynvälit hopottaen kissanhiekka-hammastahna, kissanhiekka-hammastahna. Seison takkimiehen takana jonossa. Suru totisesti avautuu viivytellen, terälehti kerrallaan.

Takkimies etsii lompakostaan jotain ikuisuuksia, ei löydä. "Olkoon", sanoo kassaneidille. Kääntyy puoleeni, hymyilee. "Anteeksi tämä viivytys." Tajuan, että pitäisi vastata jotakin. Miehen editse tanssivat valkoiset pisteet. Jään seuraamaan yhtä, mutta se väistää katsettani ja huomaan tuijottavani lattiaa. Olenkohan tuijottanut jo kauan? Nostan katseeni, koetan kohdistua miehen ilmeeseen, joka liukuu jonnekin huolestuksen tienoille.

Saan hymyiltyä kovin vaivalloisesti. Koetan tökkiä tanssityttöä hereille, mutta se on mennyt kuiskaajankoppiin nukkumaan, nousee unesta kankeana ja naurettavasti raaja kerrallaan lavalla mönkien. Ääneni on matala, vieras. "Ei se mitään."

Ei korulauseita. Hengitän ja puhun tuhkaa. Sammunut lohikäärme. Mies katsoo takaisin kassaneitiin, vilkaisee vielä kerran. En enää onnistu hymyilemään.

Alan soittaa jazzflamencoa päässäni. Se nostaa ryhtini, kykenen sanomaan kassaneidille hei. Alvaro Madridista kirjoittaa, toivoo minun tulevan sinne käymään. "You must have had hard times." Mistä mennyt aikamuoto? Kirjoittaisit futuurissa. Kalifornian-nainen sanoo samaa. "Tule tänne, maataan rannalla. Nyt se on ohi." En tahdo kävellä kaupungissa enkä rannalla. Se olisi ajanhukkaa, tunteenhukkaa. Voin maata sängyssä, ei minua kiinnosta tällä erää. (Ihana Eufemia kirjoittaa, että nestehukka kuulostaa merenneitosudelta. On pakko kirjoittaa se ylös, niin se on.) Olisinpa mies. Jos olisin mies, saisin ajatella kaiken tämän eikä se olisi epäilyttävää. Joku rakastaisi minua. Naiset rakastavat minua. Jos olisin mies, olisi paljon helpompaa. Ei, en haluaisi olla mies. Miehet masentuvat helpommin.

Olen väsynyt, tuskin horjun mäkeä ylös. En ymmärrä omia reaktioitani. Miksi olen näin väsynyt, miksi itkin? Eikö minun pitäisi olla iloinen? Olen nuori, olen terve, voin taas käydä tanssitunneilla. Minun ei enää tarvitse pelätä, että loukkaan Kissaa vahingossa kuinkaan, en enää pysty, hän on onnessa. En ole aliravittu, minulla ei ole ei-toivottua raskautta alullaan, en ole koskaan sairastunut sukupuolitautiin. Olen valmistunut yliopistosta, ihmiset ovat pitäneet runoista. Luonani on harmaa kolli. Phalaenopsis kukkii...

Ikävöin entistä kotiani ja niitä muuta neljää eläintä liikaa. En kirjoita siitä paljon, koska en pysty. Todettakoon vain tämän kerran: minulla ei ole kotia. Tämä täällä, ei tämä ole koti. Tämä on tislaamo. En ole varma, osaanko enää koskaan mennä sinne käymään. Mietin, kuinka saan sieltä loput tavarani, valokuva-albumit ja sellaiset. Ehkä pyydän viskaamaan ne roskiin. Kesävaatteet. Ei, ei teatraalisuutta. Mutta olen liian väsynyt jo enkä onnistu tällä erää uskomaan, että voisin käyttää niitä samoja mekkoja, joiden alle Kissan käsi on sujahtanut helteisinä päivinä.

En ymmärrä, kuinka päivä jakautuu tunteihin ja musiikki tahteihin. En ymmärrä jakautumista. Jotenkin pääsen kotiin ja saan oven auki. Huomenna menen vesijuoksemaan. Sitten kaikki on taas hyvin, edes altaassa ja viisitoista minuuttia sen jälkeen.

Valkoiset pilkut eivät katoa, vaikka pakotan itseni syömään appelsiinin. Ei tee mieli, mutta on pakko. Muuten lihaksetkin kramppaavat. Kun näen ihmisiä, haluan näyttää normaalilta, koossapysyvältä ja selkeältä. Hymyillä, pulputtaa pulkkamäestä. Kohta tulee kevät, lohdutetaan. Päässä räsähtää alkuun latinaa quando ver venit meum, meni jo. Ja jatko: "Koska minusta tulee pääskyn lainen ja lakkaan vaikenemasta." Senkin tein jo... tuskin uskon sitä, mutta tämä on sitä. "Tiedät kyllä, ettei kukaan uskalla koskea sinuun, koska kirjoittaisit siitä kuitenkin", sanoo ystävä. Silläkin uhalla, ajattelen, silläkin uhalla.

Kun keskustelemme pääskysistä, jotka tulevat runoihin - kolmannesta en ole muistanutkaan kertoa, siinä pääskyt huutavat srii srii mutta muuten se ei kuulu joukkoon - ihmettelen, onko takana jokin legenda vai kutsuuko pääskysten ilmassakiitävyys esiin sen vastakuvan, jota käsittelen täällä; kengät, vaivalloisen kävelemisen, ystävä toiset pääskyset toisaalla, toisessa runossa.

Onneksi nukkuminen on keksitty, ja sille pyhitetyt tunnit. Taidan käydä nukkumaan. Ei tästä tanssiksikaan ole.