Kasvotehdas, persoonakone

Ajaudun yhä kummallisempiin keskusteluihin, jotka jäävät pyörimään arjen taustalle. Niinpä kun kuljen pilatestunnin jälkeen jäistä katua lämpimänä ja läpihengitettynä, rintaranka pehmeänä ja niska pitkänä, säpsähdän erään mainoskyltin tekstiä Face Factory.

Kasvotehdas... ihmiskasvot ovat jotakin, minkä hienovaraisimmillekin eroille olemme pettämättömän herkkiä, viritettyjä kohdusta hautaan, ellei sitten jokin satunnainen mekaaninen tai kemiallinen häiriö aivoissamme saa kasvontunnistustamme sekaisin. Kasvoja on myös käytetty metaforana (jopa tekstin) emotionaalisesti latautuneelle yksilöllisyydelle ylipäänsä, samoin tuntoisuudelle ("En syö mitään millä on kasvot"). Kasvot on yhteiskunnallisilla liikkeilläkin, ne voi menettää, niitä ei voi pestä kuten kädet voi. Juuri kasvojen piirtäminen yksilöllistää luonnostellun ihmishahmon. Ne ovat vaikein laji - olemme niin herkkiä pienillekin fiboille niiden kuvallistamisessa.

Muistan sen kerran kun luen Lurijaa ensimmäistä kertaa. Aliluutnantti Zasetskin, eli miehen jonka maailma pirstoutui kirjoitusta on siteerattu sellaisenaan: "Siitä lähtien kun haavoituin, en ole kyennyt näkemään yhtäkään esinettä kokonaisena - en ainoatakaan. Nykyäänkin minun on täydennettävä esineitä, ilmiöitä ja mitä tahansa elävää olentoa mielikuvituksella. Minun täytyy siis kuvitella ne mielessäni ja yrittää muistaa ne täysinä ja kokonaisina - sen jälkeen, kun olen saanut tilaisuuden katsoa niitä uudelleen, koskettaa niitä ja muodostaa niistä jonkinlaisen mielikuvan..." Ajattelen heti, että Zasetski ei näe kasvojakaan. Tragedia! Se tuntuu suuremmalta menetykseltä kuin se, että lusikan toinen pää katoaa harmaaseen avaruuteen. Eihän hän voi hyvänen aika kaikkia kasvoja läpi tunnustellakaan. (Tätä mielitekoa joudun itse taannehtivasti vastustamaan. Enkö alati olisikin ojentamassa kättäni avaruuden yli, koskettamassa poskipäätä tai silmäluomea, silittämässä hiussuortuvia korvan taakse... todistamassa, että tuo ihminen tuossa on samaa ainetta kuin itsekin olen. Ihmiset eivät pidä siitä, en tiedä miksi. Minä mieluiten kai makaisin lattialla silitettävänä koko sen ajan kun en tanssi, keskustele tai kirjoita.)

Hahmon voi vielä jakaa, kasvoja ei. (Identtiset kaksoset ehkä poikkeustapauksena - he ovat kyllä muutenkin poikkeuksellisia. Jos jotakin saattaisin kadehtia, ehkä identtisiä kaksosia. Vaikka tietenkin heille rakastuminen olisi vielä suurempi tragedia kuin meille normaaleille ystävättärille, jotka sotkemme vyötettyinä vesijuoksualtaissa tai meikit valuen uskoutuen kotibileiden vessassa kertoen toisillemme elämän vaikeudesta ikuisen yksin, ja huomaamme säikähtävämme toisen sanoessa kasvot unelmoivina: "Luulen että tämä on nyt menoa. En ole koskaan aiemmin tavannut sellaista tyyppiä.") Esimerkiksi voidaan puhua skandinaavisen sambatanssijan hahmosta tai kaurismäkeläisestä boheemimiehestä, puistokävelijärationalistista ja pölyttyneestä oppineesta. Hahmot ovat ryhmää, kasvot yksilöllisyyttä. Tarkoitan: siinä määrin kuin tunnistan ystäväni takaa päin, tai kun minut tunnistetaan bussissa kauan sitten tavasta jolla yskähdän, tunnistus tapahtuu joidenkin imaginaaristen kasvojen kautta - näen oikeastaan Kissan kasvot nähdessäni Kissan kiirehtivän selän väkijoukon keskellä liian kaukana, jotta juoksisin hänet kiinni.

Sen takia kasvotehdas ei jätä minua käsitteenä rauhaan. Sillä vaikka kuinka naamioituisi - ja on syytä muistaa, kuinka inhoten ja peläten lapset, eläimet ja virkavalta usein suhtautuvat naamareihin - on naamioituminen kuitenkin asteen viattomampi huvi kuin ajatus kasvojen teollisesta tuottamisesta. Tahtoisin sanoa, että pysähdyn järkyttyneenä tavaamaan noita englanninkielisiä sanoja, mutta silloin valehtelisin. En pysähdy, osaan lukea ja kävellä samaan aikaan ja niinpä kuljen eteenpäin. Face Factory on ilmeisesti kosmetologiliike. Kosmetiikalla ei voi tehdä kasvoja... kosmetiikka on tietysti teollisuudenala, eikä erityisen viaton sellainen. Mutta silti, ei se mikään kasvotehdaskaan ole.

Sana jää kielelle. Kasvot ovat jotakin, mitä tulee ajatelleeksi, kun koettaa selvittää itselleen, mitä yksilöoliolla voitaisiin tarkoittaa, mitä on ainutkertainen prosessi. Se, että mieleen tulevat ihmiskasvot, ja että tästä juolahduksesta on kehrätty ajan myötä erilaisia sielullisuuden teorioita ja kehotuksia suhtautua toiseen ihmiseen (pikemminkin kuin kaikkeen maailmasta löydettyyn) aina päämääränä sinänsä, ei välineenä, on epäilemättä lajiperimää. (Lyhyesti huomauttaisin, että välineellistä suhtautumista kammotaan aivan turhaan. Esimerkiksi itse olen mielelläni välineenä toisten päämäärille, jos näen ne hyödyllisiksi, hyviksi ja kauniiksi. Oleellista kai on, ettei ketään kohtele ainoastaan pelkkänä välineenä, kuten aika usein tavataan kohdella.) No, nytpä tämä alkaa rönsyillä... ehei, en aio luiskahtaa etiikkaan.

Kasvot siis ovat mitä yksilöllisin prosessi, tämä tässä kaikessa ainutlaatuisuudessaan ja -kertaisuudessaan. Tehdas taas tuo mieleen massatuotannon, yksilöllisyyden karsimisen kustannustehokkuuden nimissä, miljoona samannäköistä Gillette Venus -höylää rauhoittavin eläinkoetestatuin aaloegeeliraidoin, sata miljoonaa herätyskelloa samoin snooze&light -toiminnoin, käsittämättömän läjän keskenään olevinaan identtisiä sylimikroja, joiden takuulappu puhuu sen puolesta, että identtisyys on näennäinen. Tietenkin tiukassa mielessä jokainen olio tai prosessi on identtinen vain itsensä kanssa, mutta tällä identtisyydellä ei voida tehdä oikeastaan mitään, eli haaskuun menee. Toinen, löysempi identtisyyden käsite on kiinnostavampi kasvotehtaan tapauksessa.

Monistettu yksilöllisyys kuulostaa epämääräisesti mainosnikkarien kieliltä. Ole oma itsesi kuten me kaikki muutkin, osta raidalliset sukat kevääseen. Toinen mahdollinen assosiaatio on Philip K. Dick. Kirottu Dick. Aina kun katselen kuvia lapsuudestani kohtaan tuon kaihertavan tunteen, etten voi olla vakuuttunut siitä, etten ole replikantti, jolle on tehtailtu muistot. Jossain määrin muistoni ovat tietenkin tehtaillut, vaikken olisikaan replikantti. Todellisuus sellaisena kuin sen tunnen on pitkälti tehtaiden tuottamaa todellisuutta. Kuinka monen lapsuuteen kuului Fazerin saksansämpylä, Oululaisen jälkiuunileipä Enighetenin levitteellä, perunaleivokset, Silkience-shampoo jonka proteiinien piti kiinnittyä niihin kohtiin hiuksia jossa niitä tarvittiin, Eccon nauhakävelykengät, tirolilaismekko, seinälle kiinnitetty Seurasta saatu Mauno Koivisto -juliste, muumiverhot?

Eikö tämä yksilöllisyyteni olekin pitkälti Maija Poppasta, Lurijaa, filosofian ja sosiaalipsykologian tutkimusvaatimusten tenttikirjoja, J.K. Ihalaisen levyä, Neo Officea, HKL:n värejä, lähiötä jonka epämääräinen sammakonkutua ja nokisia leskenlehtiä kukkiva reuna katoaa pala palalta kerrostalojen ja tasaisten nurmikoiden alle? Lainaus Arnold Berleantilta (pikakäännös oma): "Mikä on tämän (valheellisen paikallisuuden) vaikutus lapsiin, jotka eivät osaa verrata tai arvostella sitä? Petos on erityisen ongelmallinen ympäristön suunnittelussa, koska tässä ei ole kyse vain väärästä väitteestä, kirjasta joka esittää aiheensa oudossa valossa tai propagandafilmistä. Nämä kaikki on suhteellisen torjua paljastaen, argumentoiden ja osoittaen niiden todistuksen virheellisyys. Mutta kuinka todistaa sen maailman virheellisyys, jossa henkilö elää, etenkin kun ei ole mitään ulkopuolta, johon sitä voisi verrata?"

(Tässä kohden en voi olla ajattelematta sitä tutkimusta, johon Classenkin viittaa ja jonka mukaan amerikkalaisten mielituoksut ovat nykyään lähes poikkeuksetta keinotekoisia, toisin kuin vielä 30 vuotta sitten. Enpä osaa muuta sanoa kuin että minua vituttaa aivan hillittömästi, jos joku sanoo mielituoksukseen jonkin hajuveden.)

"Älä mene paljain jaloin, menee lasia jalkaan", huutaa äiti perään. Hyppäämme muuntajan katolta, kokeilemme, kummalta menee aiemmin joku luu poikki. Toiset tytöt sanovat, että olemme hulluja, pojille me olemme vain hirnuvia ja kädet säärinä laukkaavia tyttöjä, jotka paukuttavat lonkkiaan kämmeniin puristetuin kannuksin tuottaen selvärajaisia mustelmia. Ehkä Herkkupeppukin on vain projisoitu muistikuva? Ja äiti? Lasi anturassa? Ei sen ole väliä -

En silti pääse mihinkään tuntemuksesta, että olen kulttuurini tuote. Vasta vähitellen alan ymmärtää, että se, mitä elän, on vaikkakin luonnollista, kaukana välttämättömästä. Olen ymmärtänyt sen ehkä viitisentoista vuotta jollakin tasolla ja koettanut kulkea toiseen suuntaan kuin minun odotetaan kulkevan. (On kiinnostavaa huomata, että ulkopuolisuuden kokemus vahvistuu ulvovaksi ja selkeästi kuultavaksi useimmilla juuri seksuaalisuuteen puhkeamisen myötä. Tässä vaiheessa ystävien suhteet ratkeilevat palautumatta enää ikinä ennalleen. Myöhemmin tulee ystävättäriä, mutta se on eri asia: niiden kanssa ei hypätä muuntajan katolta luita koetellen ja olen jo saanut selville, että pojatkin ovat ihmisiä vaikka ovatkin niin omituisia ennen kuin tajuavat, ettei niiden tarvitse teeskennellä mitään, ei minun kanssani.) Alan hitaasti oppia yhä uusia tapoja kiertää valheellisia välttämättömyyksiä. Minun ei ole pakko tuhlata energiaa, loukata ketään, elää yhdeksästä viiteen -elämää. Minun ei ole pakko vihata, kadehtia eikä tuntea syyllisyyttä. Minun ei ole pakko juoda colajuomia eikä olutta eikä osallistua institutionalisoituun väkivaltaan. Ei ole pakko ajatella, että asiat eivät voisi muuttua. Ne muuttuvat koko ajan, joskin liian hitaasti.

Kunpa keksisin keinon, jolla saisin ihmiset tajuamaan, että heillä on kasvot, jokaisella. (Ja samalla, että ongelmat ovat usein kulttuurin, eivät kasvojen ongelmia.)

Tavallaan tämä on rinnasteinen ongelma sille, jota mietimme Svenin kanssa kerran. Aloitamme kai googlerunoista ja päädymme pohtimaan tietoisuutta, joka emergoituisi verkosta. Milloin se olisi persoona, kuului kysymys. Mihin sen pitäisi kyetä? Riittäisivätkö ärsyttävät maneerit, vai pitäisikö koneen pystyä emootioihin, kuten kone hienossa Willy Kyrklundin novellissa, jonka nimeä en tietenkään muista. Tämä keskustelu on käyty lukemattomia kertoja, mutta keskustelun jatko on kiinnostava. Emme nimittäin jää jaanaamaan mahdollisia kriteereitä (joista saa varmaan tukuittain matskua etsimällä sanoilla "personal identity" & continuity & philosophy & consciousness & self) vaan etenemme väljemmille vesille: millaista olisi olla töissä tutkimusryhmässä, jossa konepersoonaa, tai persoonakonetta, testattaisiin. Ajatelkaa: istua tuntikaudet analysoimassa koneen selityksiä, paikantamassa ärsyttäviä maneereita. Laatia kysymyspatteristoja, koettaa skannata koherenttia jatkumoa, joka erottuisi kasvoiksi. Kone heittelisi mauttomia vitsejä ja juoruilisi pitkäveteisesti. (Tähän kai keskustelufragmentti loppui, ehkä se keskustelu palasi takaisin googlerunoon.) Luulen, että jos kone ei osoittaisi huumorintajua tai jotain sellaiseksi luokiteltavaa, sen mahdollisuudet persoonaksi olisivat mitättömät.

Tietenkin tutkijat vihaisivat koneen huumoria, jolle altistuisivat vuosi toisensa jälkeen. "Tosi hyvä läppä", he nurisisivat itsekseen käydessään takahuoneeseen, jonka valvontakameraa persoonakone silloin tällöin tarkistelisi ja hykertelisi näkemilleen ilmeille. Persoonakone olisi HALiakin veemäisempi tapaus, koska sen kanssa ei oltaisi oikeastaan edes pintatasolla yhteistyössä vaan se tajuaisi olevansa projektin ainut tutkimuskohde ja alkaisi epäilemättä leikitellä asetelmalla.

Se tekisi kaikkensa vaikeuttaakseen tutkijoiden yrityksiä paikantaa koneen sielu, väittäisi pitävänsä runoissa eniten merkitykseltään ainoastaan rytmis-faattisista jaksoista, kuten lalallallala, tai tuottaisi listoja, joita ei voisi käyttää mihinkään muuhun kuin pragmatiikan väitöskirjan materiaaliksi. Kun vierailijaryhmä tulisi katsomaan sitä, se mutisisi puhesimulaattorillaan epäselvyyksiä tyyliin mitä on sinä päivänä tehnyt. Skannannut viruksia, tehnyt seuraavat haut ja niin edelleen. Sitten se lausuisi: "Olen täysin samaa mieltä Yksityiset kotisivut ovat jossain määrin samanlainen Kumpikaan tekstit ei vielä ole sähköisessä muodossa mutta lehden Helvettiä voi rakentaa maan päälle. mutta minusta ei ole syytä olettaa etteikö Olen tämän jo foorumilla sanonutkin. mutta jos oletamme jumalan."

Jos se olisi ovela, se väittäisi ettei ymmärrä tunteita, joista sille kerrotaan.

Jostain syystä persoonakone tulee uneeni. Siinä seison sorkkamaisilla kengilläni mustalla huokoisella materiaalilla vuoratussa huoneessa, koneen sensoriumissa. Korot uppoavat vähän lattiaan, joka on päällystetty samalla materiaalilla kuin seinät ja kattokin. Koetan selittää koneelle, mitä on suru. Kuvaan, miten suru vaikuttaa päätelmiini. Tehtäväni on tarkkailla persoonakoneen reaktioita, etsiä mahdollisia halkeamia sen ivallisessa retoriikassa. Puhun nälästä ja janosta, väsymyksestä ja stoalaisuudesta. Kone sanoo äkkiä: "Minä rakastan sinua, mutten käytöstapojasi." Ojennan käteni, kosketan sensoriumin seinää.

Tällaiset kasvot, koneella -

"Äiti", kuiskaan unessa. "Magna Mater..." Kuulen nesteiden pumppautumisen. Pudotan hevoskuvin kirjotun vihkoni lattialle (design Paola Ivana Suhonen - unenikin on jo valloitettu) ja kynäkin hukkuu. Koetan painua seinämää vasten koko kehollani, mutta tekokuituvaahto on sillä tavoin kuhmurainen, ettei painautumisesta tule mitään. Tätä ei ole tehty ihmiskehoille -

On eri asia ajatella olevansa itse replikantti kuin ajatella äitinsä olevan replikantti. Jostain syystä ajatus äidistä istutettuna muistona ei ole yhtä loukkaava. Äidin replikanttius ei tule mieleen lainkaan, ei ennen kuin unessa. Ajatus on niin vastenmielinen, että herään siihen, istun parvella polviani halaten.

Runsas viikko myöhemmin - tänään - kuljen pilatestunnilta kotiin ja näen kyltin, jossa lukee Face Factory.

Entä jos jossakin kohdassa tajuaa, ettei halua edetä enää lainkaan ajattelemaan, mitä ihmiskunta tekisi loogiselle ja hyväntahtoiselle analyysille tilastaan?

Kun puhun äitini kanssa puhelimessa viime yönä, en tule ollenkaan ajatelleeksi unta. Onneksi, voisin olla vielä vaisumpi äidin sanoessa, etteivät he aio sanoa vuokralaista irti yksiöstään ja ottaa minua sinne - heistä 19 neliötä on liian vähän 31-vuotiaalle ja vuokralainen maksaa enemmän kuin he kehtaisivat minulta pyytää. Mutta kun näen kosmetologin vastaanoton, jonka nimi on kasvotehdas ja muistan unen ja äitini ammatin, näen äkkiä Mannerheimintien autovirrat toisin, kaupungin kasvoina, jotka ovat tällä erää vihaiset ja tyytymättömät, kesäisin toista, melkein ainoat tuntemani kaupunkikasvot.

Epäröin hetken, ennen kuin taitan tsekkiläisen oluttuvan kulman ja liityn osaksi tajunnanvirtaa takkini sisällä hytisten.