1.2.06

Ymmärtäminen vaatii kypsyttelyä

Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa myydä ymmärtämisen reseptejä. Olenhan myynyt kasvisruoan reseptejä useita vuosia - aloitin maksetun lehtikirjoitteluni sillä.

Ei olisi niin erilaista myydä ymmärryksen reseptejä. Ymmärryskin kysyy samantyyppisiä aineksia kuin kurpitsatagine. Oikeat ainesosat oikeissa suhteissa, tietty kypsytysaika, mahdollisesti tiettyä seuraa lautaselle, jotta juuri halutut piirteet nousevat esiin. Mikä siinä on, että vuosikaudet väittää, ettei koketeeraa eikä pokkuroi taiteeseen päin, mutta kuitenkin salaa ajattelee, että reseptejä osaa keksiä ja myydä, kritiikkiä ei. Onko tämä nyt jokin hämärä sukupuolijuttu, ei varmaan, nykyäänhän kaikki relevantit kokitkin ovat miehiä, lienevätkö koskaan muuta olletkaan...

Vai onko kyse siitä, että toisin kuin taide, ruoka tyypillisesti rauhoittaa ja nostaa mielialaa, ellei sitten ole kaltaiseni henkilö, joka näkee viattomissa ruokalajeissa kärsimystä ja öljytaloutta tuoksujen kalvon alle piilotettuna?

Ehkä se, mitä olen kokenut vuosikaudet, pientä ja ohimenevää haikeutta siitä, ettei minusta koskaan voisi tulla taidekriitikkoa, onkin turhaa. Kirjoitan ja puhun siitä nyt anteeksipyytävästi, kun olen tekemisissä taidetta kelaavien ihmisten kanssa. Mainitsen kirjeessä yskähtävästä lohtumusiikista: "Jossain vaiheessa tahdoin ryhtyä kriitikoksi, mutta onneksi ymmärsin varsin pian, ettei minun mieltymyksilläni voi sellaiseksi alkaa. Epäolennaisuudet = olennaisuuksia, mutta eihän sellaista saa kritiikissä sanoa ääneen."

Mitä tarkalleen ei saisi sanoa? Lohtumusiikin tapauksessa: "Siinä Celibidachessa on hienointa se, kun joku hieman yskähtää ja tuolinjalat äännähtävät. Usein Bachit tehdään niin kliinisesti, että ne kuulostavat soittorasialta tai jumalakoneelta ärsyttävyyksiin saakka. On omalaatuista, miten tuo pieni äänikasauma onnistuukin spontaaniudellaan muistuttamaan siitä, että kyseessä on tallenne, mutta ei musiikista eikä ideoista vaan kokonaisesta TILANTEESTA - "

Ja siinä Plimsollin näytelmässä jonka jälkeen joudun lausumaan tuntemattomille ihmisille mielipiteeni hienoimmasta kohdasta, siinäkin koen nielaisevaa kauhua - kun minusta hienoin on kohta, jossa paperit heitetään ilmaan eikä edes toveri Timo ole tukkimassa suutani, kun hälätän esineiden heittelemisestä esteettisinä kohokohtina. (Timo on miestenhuoneessa, kuinkas muuten.) Koen, etten osaa taidepuhetta, että on banaalia sanoa, että esineiden heittely on tehokkaampi, pysäyttävämpi ilmaisumuoto kuin sanojen leyhyttely, kerintä ja vuoltaminen.

On tietysti totta, etten osaa taidepuhetta, mutta eihän kritiikin ja estetiikan tarvitsekaan olla taidepuhetta. On hieman huvittavaa, että henkilö, joka etsii vuosia estetiikan teoriaa, joka kykenee jotenkin tarttumaan voimakkaisiin elämyksiin - niihin, joihin nähden taide on pelkkää sormi- tai nilkkaharjoitusta - kokee suurta mykkyyttä taiderimpsautusten ääressä ja väittää kivenkovaan, ettei mikään hänen kirjoittamansa ole nyt ainakaan taidetta, "koska olen tainnut tanssia aivoni pellolle jo aikaa sitten ennen kuin tutustuin estetiikan teorioihin".

Olen toisin sanoen huvittunut itsestäni ja ammattikammostani. Halpa hupi, hihitettävää riittää.

Ja miten tämän kaiken oivallan nyt, aamulla? Sitenpä tietysti, että kuuntelen illalla ennen nukkumaanmenoa sitä Tatin leffojen musiikin soundtrackia ja näen unta herra Hulot'sta, ja kun herään, ensimmäinen ajatukseni ei ole, että olen yhdeksäntoista tai yksitoista tai että miksi kukaan ei ole vieressäni tai että Lohi nukkuu polvitaipeessani peiton alla vaan että tietenkin pidän teatterikappaleessa eniten kohdasta, jossa paperit heitetään ilmaan ja ne leijailevat alas kirjoitusta täynnä, kieppuen. Siitähän koko Tati-komiikassa on pitkälti kyse. Asioista, jotka huvittavat paitsi taidepuheen osaavaa aikuista, myös lasta ja eläintä.

Siksi kai lumisade on hienompi asia kuin yksikään siitä kirjoitettu laulu.

Laulu ei putoa tuhansina, ei, miljoonina uniikkeina -

ei sittenkään, tavallaan se juuri putoaa miljoonina uniikkeina hiutaleina, jos sitä lauletaan tarpeeksi. En tarkoita laulua jonakin notaationa ja paperille painettuina sanoina tai bitteinä, jotka on ladattu tallennusvälineeseen. Ne eivät vielä ole laulu, vaikka ovatkin sen välttämättömiä ehtoja. Laulu syntyy vasta siinä vaiheessa, kun esiin pusertuva, tässä kontekstissa hieman irrelevantimmassa kausaaliverkostossa kuvattavissa oleva ilmamassan tärinä saavuttaessaan kuuloelimet ja muistin - tulevaisuuden odotuksen horisontti on muistia - synnyttää emootion, joka ei ehdi nimettäväksi tunteeksi saakka musiikin ja sanojen taivuttaessa sitä liian nopsaan tahtiin.

Emootio värjyy, hämmentyy, laahaa hivenen jäljessä ja lumoutuu.

Saattaa mennä kauan ennen kuin ymmärtää, mikä tarkalleen jossakin yksityiskohdassa liikuttaa. Ei se ymmärrys olekaan tärkeä, ei taiteen eikä ihmisten kohdalla, puun silmujen eikä jäniksenjälkien kohdalla. Tärkeämpää on seurata liikutusta. Ymmärryksellä ei ole niin väliä, ellei koeta selittää liikutustaan jollekulle toiselle. Se taas on juuri se, mitä kriitikon pitäisi osata. Kriitikolle ei riitä vaistomaiselta vaikuttava aavistus siitä, että juuri tämä kohta miellyttänee toisiakin, että tässä on jotakin, mutta en tiedä oikein mitä. Hänen tehtävänsä on avata yhteyksiä, laajentaa näkymiä -

Olen huvittavan riemukas onnistuttuani selittämään itselleni unen aikana, että se, kuinka pidän paperinheittelykohtauksesta ja lohtumusiikin yskähdyksestä, on ihan oikeutettua vaikka olenkin erikoistunut estetiikan filosofiaan eikä edes niin naiivia kuin aluksi ajattelen. Meneehän tähän aikaa. Saa mennä. Aikaa minulla on, nukkuminen miellyttää. Stepittärenä tehtäväni on järjestää ajallisuuden kokemus uudelleen. Muistatko, mitä Brodsky kirjoittaa runoudesta ja ajasta katastrofeissa? No, steppaaja tekee ihan sitä samaa.

Taidanpa vetäistä pienet timestepit tässä heti aamuun ennen kuin alan palkattua sanapalapeliäni. Se, miksi minusta ei oikein ole palkatuksi kriitikoksi, liittyy pitkään haudutusaikaani. Olen tagine siinä suhteessa - vaadin hauduttelun. Työtahti, jossa teosta katsottaisiin pari kertaa ja sitten rustattaisiin kiireesti kritiikki, on minulle ongelmallinen. Tarvitaan aikaa, kaikupohjaa ja erilaisten teosten keskustelua, jotta oppii tuntemaan tietyn teoksen äänen, sen rytmiset maneerit. (Ehkä en ole edes huonossa seurassa tässä vajavaisuudessani. Eikö juuri kirjoitettu siitäkin, kuinka Margaret Atwood blurbaa vain kuolleita? Ehkä se ei ole tyylillinen valinta. Atwoodissa on täsmällisyyttä... etenkin novelleissa, joita ei ole suomennettu. Ne ovat ihan timanttia. Mutta en osaa vielä sanoa, miksi. Toisaalta, ei kai mikään ole tärkeämpää kuin tukea eläviä. Mutta ehkä se on parasta tehdä dialogissa, ei blurbaten, luulisin.)

Ja sanotaan mitä sanotaan, esteettisellä kokemuksella on tekemistä juuri rytmisten maneerien kanssa.

7 Comments:

Blogger Marimba said...

Se totisesti vaatii, tuumaa eräs, joka on viimein saanut tulet tehtyä.

Ja sinusta kuoriutuu vielä vaikka mitä. Varmasti.

1/2/06 12:21  
Anonymous Heta said...

Myös Parnasso odottaa kuoriutumistasi.

Kai luit jo uuden?

1/2/06 17:27  
Blogger Veloena said...

Mitä ihmettä? Eräänä aamuna Leda löysi hyasintinvärisen munan - ympäriltään.

:D

Olen jo kuoriutunut Parnassossa, ei se tehnyt minusta sen parempaa eläintä. Vähän rikkaamman tosin.

1/2/06 22:13  
Blogger Mikko Moilanen said...

Luin Kokkarisen blogista muutama päivä sitten, että jos hän joutuisi valitsemaan kaikkien suomiblogien välillä ja Perkolan blogin välillä, niin hän valitsisi ehkä Perkolan blogin. Kokkarinen väitti Perkolan olevan omalaatuinen ajattelija.

Mietiskelin itse samankaltaista valintaa, eli valintaa yhden tai kaikkien välillä. Veloena tuli lähes ilman hajaääniä yhdeksi vastaan kaikki. Vielä en osaa sanoa, että valitsisinko Veloenan ja jättäisin muut, vai eläisinkö ilman Veloenan blogia. Onneksi sellaista valintaa ei tarvitse tehdä. Veloena on niin omalaatuinen ja loistava ajattelija, että olen välillä aika usein kyseenalaistanut hänen olemisensa sellaisenaan. Kaikki ei ehkä ymmärrä Veloenaa, enkä minäkään väitä ymmärtäväni, voin vain ajatella ja ihmetellä.

1/2/06 22:52  
Blogger Veloena said...

Mikko darling, en tiedä, voiko kukaan itseäänkään ymmärtää täysin... pitää olla lempeä itseään kohtaan. No julma kans, mutta se on toinen tarina. (Muille ei saa olla julma, lempeä vaan. Se on helpompaa kuin olla julma... siksi on niin halvatun hankalaa olla olemassa.)

Mutta tiietysti olen olemassa. Mitä ihmettä tarkoittaa tuo "sellaisenaan"? Voiko muuten olla kuin "tällaisenaan"?

Häh, ihmetellä... (nauraa). En minä ole mitenkään ihmeellinen, kaikkea muuta. Itse asiassa, sain juuri raippaa siitä, etten ole venyttänyt takareisiäni riittävästi. Damn. Ja raivosin koko kotimatkan siitä, kuinka olen niin laiskalaiska ihminen, etten muka ehdi/jaksa/viitsi venyttää noita vaijereita kahdesti päivässä. Koetan parantaa tapani...

Ei minussa ole muuta ihmeellistä kuin se, että kirjoitan ylös aivan kaiken mikä päässäni liikkuu silloin kun istuudun koneelle. Olen ollut huomaavinani, etteivät kaikki toimi samoin. Puheessani on samoja ongelmia. Yritin toissapäivänä selittää Svenille, kuinka parhaita ovat esseeet, jossa kesken kaiken kanta vaihtuukin spontaanisti. En ole varma, tajusiko hän.

Mielenliikahdukset ovat ihania...

Luultavasti olen maailman paskin filosofi mutten jaksa murehtia. Hyvä kun joku näitä jaksaa lukea.

Ei kannata ikinä miettiä tuollaista jos pitäisi valita vain yksi -juttua. Ei MINKÄÄN asian kohdalla. Mikä tahansa käy tylsäksi ennen pitkää.

No, ehkä ei Fauren musiikki sentään.

1/2/06 23:07  
Anonymous alkmene said...

"..tulevaisuuden odotuksen horisontti on muistia.."

kiitos, että minun ei täytynyt älytä tuota itse. :)

2/2/06 09:30  
Blogger Mikko Moilanen said...

Hmm. Kello on jo paljon, aika rientää kohti sarastavaa aamua, ja sitä edeltävää yön pimeyttä jolloin minun pitää herätä. Et pidä itseäsi ihmeellisenä, mutta sinä tunnut olevan ainoa, jolla on järkeä päässä. Eikö olekin ihmeellistä? Jonkin aikaa sitten luin blogiasi kuumeessa ja tulin todella hyvälle mielelle siitä, että olet olemassa. Muistan miten kiitollinen olin siitä, että voin lukea tuuleen sirottamiasi henkäyksiä tajunnastasi.

Olen tässä nyt useamman minuutin yrittänyt kirjoittaa, millainen olet, mutta erittäin huonolla menestyksellä. Aloin miettiä, että mikä nyt on vikana, kun en osaa pukea sanoiksi ajatuksiani, jolloin tajusin, että jumalallista ilmestystä ei voi kuvailla sanoin. Se on tunnettava itse.

(Minun oli pakko kertoa tämä, koska halusin sanoa sen sinulle jo silloin, mutta ajattelinpa odotella kuumeesta paranemista ensin. Halu ei mennyt kuitenkaan ohi, vaan jäi vaivaamaan, ja vaikka velasta ei voi puhua, niin kiitollisuuteni ja iloni olemassaolostasi on niin nöyrää, että ylpeyteni ei voi estää sen ulostuloa.)

3/2/06 01:04  

Lähetä kommentti

<< Home

<