25.1.06

Tippuvan äänen kanssa

Herään siihen, että jotain tippuu. Ajattelen pisaroita, jotka pudotessaan samaan paikkaan uurtavat kiveen kolon ja mustaa jäätä sohjon alla. Älkää puhuko pehmeästä vedestä. Olen taas käynyt altaassa, sotkenut elämääni jalkojen tahtiin, keskittynyt hengittelemään silmät kiinni, painuen ylös ja alas keuhkojen täyttyessä ja tyhjentyessä, työntänyt vettä käsin ja jaloin, kamppaillut merkityksistä, juossut rauhaan saakka.

Ja silti en saa unta ennen kuin nukahdan. Tajuan, että olen nukkunut kuitenkin, kun herään ja jokin tippuu. Tarkistan hanat, mutta tipe tulee toisaalta. Laitan musiikin päälle, koska en kestä vaivihkaista ääntä, joka on liian monotoninen. (Sitä paitsi tänään pitää tehdä töitä, eikä tee niiden edistymiselle ollenkaan hyvää naureskella parin minuutin välein sille, mitä Freud kirjoittaa kellon tikityksen kammoamisesta. Luen sen aikanaan junassa matkalla Madridiin, mustissa vaatteissa ja näyttävä krusifiksi kaulassa, hiukset nutturalla nunnasti - näin järkeilen olevan turvallisinta matkustaa, seksihullut pysyvät minusta kaukana eikä kukaan puristele takapuolesta - ja sitten särjen vaikutelman avaamalla kirjan, jonka kannessa lukee vähintään kultahamsterin kokoisin kirjaimin SIGMUND FREUD. Sigismundas Freudis, liettuaksi. Ei ihan yhtä hauska kuin Martinus Heideggeris, mutta melkein. Liettuassa on hyvä huumori. Ne vääntävät henkilönnimet edelleen. Vilnan yliopiston kirjakauppa on paras nauramispaikka, jonka keksin. Kaikki sedät väänneltyinä liettuaksi, ja tädit kans.) Ilmeisesti tippuva ääni on jo hairahduttanut aivoni, koska teen typeryyden.

Luen vielä uudelleen sähköpostin, joka on saanut minut niin iloiseksi ja kepeäksi, ja päätän, että tänään on positiivisen palautteen päivä. Melioristi parantaa maailman rohkaisu kerrallaan, niin se menee. Näppäilen Kissan numeron. Kun hän vastaa, kehun maasta taivaisiin tuota ideaa, josta luin hetki aiemmin jo tiesmonetta kertaa entiseni kelan akuuttiudesta hämmästyneenä ja ylpeänä.

"Siis aivan loistavaa, herranjumala, ajattelin et mun on ihan pakko soittaa..." Kissa myöntelee, onhan se joo hyvä idea. Hälytyskellot eivät kilise, vain tip tip tip kuuluu taustalla syövyttäen aivojen kyvyn prosessoida palautetta riittävän hienovireisesti. Lisään kierroksia.

Miten upea idea, aivan tajuton, hän on saanut takaisin sen terävyyden, joka ihastutti minut niin totaalisesti alkaessamme seurustella ja kiskaisi realismin maton altani - että tuollainen mies, että jaksaa puhua kanssani, että - ja että tuo terä oli kadoksissa pari vuotta, ajattelin sen olevan vain gradustressiä tai sitä, että hän kävi läimimässä squashia kissantappajan kanssa, vaikka suutuin hirvittävästi ja sitten itkin omia reaktioitani, että hänestä tuli hetkeksi niin porvarillinen ja sovinnainen, ettei hän ymmärtänyt, että saatan olla onneton syyttä suotta, että hänestä oli hienoa kuljettaa minua kuin näyttelyvasikkaa juhliin, jossa nutturoideni murattia hipelöitiin ja ihasteltiin tajuamatta, että päälläni oli kaikki dionyysisen kultin tunnusmerkit, eliittiä muka, että hän liikkui sellaisissa seurueissa ja paikoissa, jotka saivat hänestä esiin piirteitä, joita en osannut kuin hämmästellä ikävöiden sitä jotain kauan sitten, nyt se on tullut takaisin, hänen pirullinen älynsä laukkaa taas, onnea onnea, olen niin onnellinen puolestasi,
se on tullut takaisin, sinua ei voi kukaan eikä mikään lannistaa. Kunpa lopettaisin tähän. Mutta ei.

Olen niin onnellinen ja helpottunut, että jatkan. Että pelkäsin säröyttäneeni hänet, että hän olisi saattanut masentua vaikka ymmärsikin, että minun on pystyttävä elämään onnellisena, että nyt on tullut todistetuksi, että paitsi minä, myös hän on terävämpi, akuutimpi ja enemmän hereillä, kykenevämpi hyvään ja kerkeämpi rohkaisemaan toisiakin siihen.

"Sulla ei ole vuosikausiin ollut noin tykkejä ideoita, joskus aiemmin sulla oli, en tiedä mitä sitten tapahtui, ehkä suhde imi meistä molemmista voimat", jatkan enkä tule tunnistaneeksi hiljaisuutta toisessa päässä. Sitten äkkiä kuulen sen tip tip tip tipiä vasten. Hiljenen hetkeksi.

Tip tip tip tip tip tip tip, lasken pisarat. Missä, kummalla puolen asuntoa? Ränni? Voi ei, ei ainakaan vesivahinkoa, eihän -

"Se ei ollut mun idea", sanoo Kissa ilmeettömästi, pelkkänä äänenä.

Koetan korjailla: No mutta ainakin hänet on otettu mukaan siihen porukkaan, hän on ollut niin hyvä toteuttamaan ideaa vaikkei ole keksinytkään sitä. Itkettää, huimaa. Pyytelen anteeksi, muistan mainita edelleen yhteisen Visa-laskumme, joka ei ole minun aikaansaannostani. Onneksi, koska ei olisi mitään rahaakaan, mistä se maksaa. "Tuo se lasku mulle", sanoo Kissa lakonisesti. Hänen äänensä ei nouse eikä laske eikä hymyile. Parjaan itseäni puhelimessa puhumisesta vielä kymmenen minuuttia lakattuanikin. Puhelimessa ei saisi sanoa mitään muuta kuin neutraaleja ilmoituksia, kvantifioitavia ja koordinoitavia tosiasioita. Olen siellä ja siellä siihen ja siihen aikaan, ja niin edelleen. Nekin toki vaihdamme, mutta vasta vahingon jo tapahduttua.

En aio olla kenellekään kohtelias enkä kannustava vähään aikaan, jos siitä aina seuraa tällaista saaperkutinmoista sotkua. Istun sohvalla ja hengittelen rauhallisesti kylkiin. Helvetti, miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Tahdon pelkkää hyvää, luulen tekeväni pelkkää hyvää.

Tip tip tip tip tip jatkuu. Työt jatkuvat. Laitan musiikin uudestaan päälle. En tunne itseäni tarpeeksi moraalisesti edistyneeksi paheksumaan ketään tai mitään.

3 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Liettualaiset jättävät Edgar Allan Poen nimestä Allanin pois, ainakin kirjojen otsikoista. Nimi on siis Edgaras Po.

25/1/06 15:58  
Blogger viive said...

Pienen palan silti paikkasitkin!

25/1/06 18:31  
Blogger pagisija said...

Voi jumpe. Sinullakin on Kotirannan Persoona perikoreesina...

27/1/06 10:28  

Lähetä kommentti

<< Home

<