21.1.06

Lauantai on työpäivä

Oppisinko kävelemään trillejä? En enää, osaan ne jo. Kolme iskua kummallakin jalalla, joka askeleella. Lumessa eivät kuulu mitkään äänet. On aamu, puiston puut ja sisäänkäynnin takorautakoristeet tomutettu valkoisiksi. Joissain kohdissa katua ei ole aurattu vaan seurassa täytyy liikkua peräkkäin. Vastaantulija väistetään hyppäämällä hankeen. Kengänsuuhun menee sopivasti lunta.

Spora, se jonka alle en tahtoisi jäädä yhtenäkään päivänä, kaartaa vaarallisesti liikkeelle, ei odota juoksemisen nähtyäänkään. Seuraava tulee kuuden minuutin kuluttua.

Ajan työpaikan seisakkeen ohitse katsellen Mannerheimintien taloja, rauhallisena ja ajatukset toisaalla. Tajuan vasta seuraavan pysäkin kohdalla, missä olen. Painan soittokelloa sporan jo seisahduttua, nelistän ovelle, loikkaan hankeen ja alan mukeltaa takaisinpäin. On hyvä palata takaisin joululomalta. Kirjasto on vakaa ja muuttumaton tekijä elämässäni. Asiakkaatkin ovat pitkälti samoja kuin aloittaessani viitisen vuotta sitten. Letkeää läppää heittävästä somalipojasta on tullut mies, muuten asiakkaat (ja täti) taitavat olla vain vähän vanhempia ja harmaampia.

Istun töissä kirjastossa, tulostan nettitunnuksia ja uusin ystävieni lainat. Nyt kun emme enää ole, näyttää Kissakin palauttaneen valtavat kirjavuorensa. Aiemmin uusittavia nimikkeitä oli kymmenittäin. Ehkä hän ajattelee, ettei uusintapalvelu Veloena enää toimi. Erehdys. Mitäpä muuta olisin kuin rutiinien hyväntahtoinen kimppu?

Yritän kysyä työkaverilta, mikä olisi hyvä syntymäpäivälahja entiselle poikaystävälle. Tänään on Kissan syntymäpäivä ja olen lahjojen kanssa pulmissa. Päädymme kravattiin tai kaulaliinaan. "Mikä tahansa, jolla voi kuristaa!" lisää työkaveri. "Mieluummin minä itseni kuristaisin", sanon. Se on totta. Tosin mieluummin olisin kuristamatta itseänikään. "Tai sitten ostat hänelle venäläisen ilolinnun", jatkaa työkaveri iloisesti kikerrellen. Totisesti, tänään houkuttelen ihmisistä esiin kummallisia reaktioita.

Luulen myös näkeväni ihmeen, mutta tokenen pikaisesti. Istun selkä työpisteeseen päin ja puhun pöydällä istuvalle kollegalle. Näköalaikkuna kattaa koko takaseinän lattiasta kattoon, koko monen metrin pudotus on silmilleni avoimena. Jokin valkea, pitkänomainen rojahtaa varoittamatta ikkunan yläpuolelta näkymään ja jatkaa putoamistaan ikkunan takana. Joulukuusi, ehdin ajatella, sellainen valtava torille viritetty joulukuusi, joka on jostain syystä täällä laitettu katolle ja unohdettu sinne, tuuli ja lumituiske ovat viskanneet sen alas, nyt se putoaa kylki edellä maahan. Mutta puolessavälin näkymää kuusi hajoaa pienemmiksi paloiksi ja paljastuu pelkäksi lumeksi, joka on pakkautunut katolla romahtaakseen takapihalle pitkulaisena kinoksena.

Ehkä se on etupäässä valvottu yö, ehkä jotakin on haistettavissa tavasta, jolla istun ja tuijotan, en osaa sanoa. Maailma on väsymyshumalaisella tavalla akuutti. Juoksen päkiöin hyllyjen väleihin etsimään sitä kirjaa, jossa kerrotaan unihäiriöistä. Kirjastotädin kaulakoru, magneettiavaimen ja ura-avaimen sisältävä ketju, helisee ja kilisee tahdikkaasti, silti epäautoritäärisen keijukaismaisesti. Ne ovat nämä askeleet, tajuan, liikkuminen päkiöillä jalat aavistuksen verran aukikierrettynä, niska mahdollisimman pitkänä. Miksi kävellä, kun voi sipsuttaa?

Loppumatkan juoksen trillein ja teen lopuksi hyllyn edessä vaivihkaa selustani tarkistettuani pienen fraasin. Unohdan alussa, että fraasissa on kaksi taputustakin, jotka toisin kuin sukkajalkani, mäjähtävät aivan kuuluvasti.

1 Comments:

Anonymous Kaisa said...

Täällä tulee hyvälle tuulelle. Kiitos taas.

21/1/06 13:49  

Lähetä kommentti

<< Home

<