Päiväkävelyllä puistossa

Valo on vino, maalaa nurmille pitkät puunhoikat varjot. Lehvästöistä ei heity varjoa, koska talvisin oksat ovat paljaat. Kävelen mäen edestakaisin, alas kevyin, ylös raskain kantamuksin. Mikään taakka ei tunnu liialliselta talvipäivänä, jolloin on lauha ja paiste yhtä aikaa. Linnut lavertelevat turkoosille taivaalle, puiden kaarna kesii.

Mietin samat ajatukset melkein aina. Miltä kuulostaisi, jos laivayhtiö mainostaisi terminaalinsa olevan "heti siinä hukkuneiden muistomerkin alla"? Itse asiassa, voi olla, että muistomerkki onkin joillekuille toisille pystytetty, mutta jotenkin siitä tulee mieleen haaksirikko. Illan tullen laivan lamppurivistöt syttyvät houkuttelevasti ennen kuin se liukuu mustuuteen.

Vielä on valoisaa, tie sula, nurmi paljastunut. Se on vettynyt kuten unessanikin, jalan alla joustava ja vettä turskuva. Puiden juurakoiden luokse on muodostunut pieniä sulavesilammikoita. Kohta, jossa mielelläni makaan kesäisin viltillä lukien ja evästäen, on lammikoiden kirjoma järvialue. Katselen mietteliäästi veden juoksusuunnan. Ei, täältä asti ei tule se puro, joka sateella juoksee porttikongissa oveni edestä ja ikkunoideni alta pulputen niin iloisesti, että odotan sadetta niinäkin päivinä, kun pitäisi näyttää säälliseltä, hiukset kuivilta ja järjestetyiltä, ripsivärit kohdillaan olevilta.

Nojaan hetken alasmennessä puunrunkoon, katson aurinkoon. Ei saisi. Maailma on täynnä eisaiseja ja olen katsellut aurinkoon päin jo lapsena ja vastannut äidille: "Ei siitä tule sokeaksi, olen kokeillut."

Ilma on samalla tavalla laihaa ja kirpeää kuin El cancionero de la Colombinan "Como no le andaré yo?". Valon ja varjon lävitse kulkemisessa on outoa lumoa. Lämpö häivähtää poskella ja painuu pois. Tuulitakkiin pukeutunut nainen tuntuu asiattomalta. On vihreää, nurmea. Linnut ääntelevät, melkein kevät.

Korkeuksiin kurottavat latvat on silattu valolla. Observatorion seinä hehkuu lupausta pidentyvistä päivistä. On niin lämmin, että ottaessa kuvia ruusunkiulukoista ei sormiakaan palele. Kuljen punaiset lapaset oikeaan käteen suljettuna, kädet paljaina. Kertaan mielessäni valkosipulinkynsien sijainnin Annalan pellossa. Kun näen maan, olen taas onnellinen. Hirvittävä, hajuton lumi on kadonnut.

Ja niin kuin siitäkin jaksan iloita. Ei tästä tule mitään, ajattelen mennessäni alamäkeen rivakasti, tästä aivan kaikesta pitämisestä. Ihmisessä pitäisi olla kriittisyyttä ja kovuutta, mutta olen pyöreä ja hioutunut, huokoinen ja lämpöä imevä. Saan itseni kiinni hymyilemisestä enkä jaksa kiukustua sillekään. Orava loikkii nurmikon yli, seisahtuu takajaloilleen, sen häntä on pörheä, katse valpas. Nyökkään kaimalleni, astun kivikaupunkiin.

Takaisin tullessani, raskas laukku selkään vyötettynä, kultakuoriaisen näköiset kengät jalassani, huomaan äkisti, että eräässä pensaassa on lehti, tuore ja uusi lehti. Muutama lauhan päivä, ja pensas on päättänyt kevään, työntänyt pienen lehden tunnustelemaan säätä. Seison pitkään katsellen lehteä. Mietin sen ajoitusta. Tulen surulliseksi, samalla tavalla kuin tuo musiikkikappale, rauhallisen ja tietoisen surulliseksi siitä, miten asiat menevät pieleen.

Kun tähtiportti kolahtaa perässäni kiinni, valo tuntuu aluksi kuvitellulta.

Nostan laukusta pöydälle minttua, basilikaa, persiljaa, pähkinöitä, paprikoita, kaikkea keväistä ja kesäistä. Solakoita chilejä, viileitä öljypullollisia. Ehkä tänään syön hyvin, ja huomenna. Jaksan tehdä lämmintä ruokaa, miettiä taas mausteet huolellisesti ja kuunnella niiden nyanssit.

Ajattelen lehteä, jonka näen puistossa lähellä haaksirikkoutuneiden taivaita läimiviä käsiä. On saatava kuunnella puhtaita ääniä. Pian tulee kevät ja olen vapaa menemään minne hyvänsä. Maa tuoksuu ja työntää ruohoa, linnut kiirehtivät, ihmiset heräävät unestaan ja malttavat pysytellä ulkosalla.

Jotenkin puisto on kulkeutunut sisään asuntooni.