Komeetta hiuksissa

Jotkut naiset työntävät hiuksiinsa hiusneulan korvan luokse pitämään suortuvat poissa suupielistä. Jos hiuksia nielee liikaa, voi mennä vatsa sekaisin. Joka tapauksessa, pureskellut sylkiset sivuhiukset saavat kampaajat hurjistuneiksi ja on turhaa kuuluttaa vain kolmen sentin tasoitusta. Minun hiukseni tukkivat säännöllisesti lattiakaivot, imurit ja keittiöharjan. Ne punoutuvat punervaksi köysikäärmeeksi, joka haalii itselleen kuivatiloissa pölyn ja paperiroskan, ja viemärissä mustan niljan, joka haisee etäisesti rannalta. Pitäisi varmaan kiinnittää hiukset tarkemmin, nyt ne valtaavat kaiken hygieniaan liittyvän.

Jotkut naiset kiinnittävät hiuksensa komeetalla. Komeettahiuksinen nainen on tullut takaisin uniini. Lapsena pelkäsin yli kaiken sitä, että jokin päivä taivaalle ilmestyy musta piste, joka hitaasti - lapselle hidas on sellaista kuin raitiovaunu tai laulu päivänkakkaralla lentävästä Magdalenasta - kasvaa ensin tahraksi ja sitten möhkäleeksi ja heittää varjonsa ja on pimeää kuin yöllä paitsi ettei tähtiäkään näy. Kosmisia asioita harrastava isä oli kertonut komeetoista, ja vilkuilen tuon tuosta taivaalle. Ei se tullut niskaani.

Uniin tuli, naisineen.

Kuvittelen monta vuotta sitten, että nyt komeettahiuksinen nainen, joka repii kirjaston monografiat märiksi paperisuikaleiksi ja sylkee kansimällejä nurkkiin, kumoaa juorujen pesät ja muutenkin riehaa kuin Jeesus temppelissä, on jättänyt uneni rauhaan. Hän on ollut poissa asian tajutessani jo ties kuinka kauan, siitä saakka kuin unissani on kävellyt punainen nainen, jolla on taitetut siivet eikä ollenkaan lihaa ääriviivojensa välissä. Komeettanainen lähti sitten, ajattelen.

Olen väärässä, kuten tavallista. Eikö vain nainen, joka konttaa lattialla huulet miehensä selkään jäätyneinä, siispä itse huulinahoitta, olekin sama? Kyllä, hänen korvallisellaan pyörii ja huiskii kipinää kokonainen raivoisa komeetta. Saan unessa saman primitiivireaktion kuin ennenkin: vuoroin jalkani ovat sorkat, vuoroin kaviot, vuoroin balettitossuissa. Balettitossuissa, se mainittakoon ohimennen, jalat näyttävät suurilta vaaleanpunaisilta satiinisyyliltä. Steppikengissä sen sijaan - se ei kuulu asiaan. Komeettanaisen kanssa ei teputella.

On kummallista, kuinka uneni kuvittuvat. Harvemminpa niissä liikkuu miehiä. Hekin ovat aina joko selin, liian kaukana ollakseen selväpiirteisiä (ilmeisesti myös unissani olen likinäköinen niin surkean pienesti, etten jaksa ikuista silmälasien hukkaamista vaan tyydyn olemaan ilman), tai sitten niin kuivakoita, että voisivat samantien olla vaikka puhuvia muumioita. Miehet ovat statisteja, paitsi se, joka lähtee kaikilla mahdollisilla liikennevälineillä. Nyt kun en ole sellaisessa tilassa, että minun pitäisi pelätä kenenkään lähtevän - kukaan ei ole näet tullutkaan - se, jonka luota lähdetään, on nainen komeetta hiuksissaan. Hän kaipaa, raivoaa ja juoksee junan perään puolestani. Mutta on hänellä rauhallisemikin puolensa. Usein hänellä on kädessään peltinen kastelukannu, ja välillä hän näyttää suorastaan seesteiseltä kosketellessaan kasvit läpi ja annostellessaan niille vettä. Silloin hän vaikuttaa miltei punaisen naisen veroiselta sisääntelkiytymisessä ja nupuille omistautumisessa.

Naisella on joko yksinkertainen tulenpunainen tai illansininen mekko. Hän ei puhu, ainoastaan ulvoo, viheltää ja toisinaan kirkuu. Mikään näistä äänistä ei kuulosta inhimilliseltä. Joskus hän maalaa seinille sanoja leikattuaan etusormensa viimeisen nivelen kohdalta poikki. Sanat on kirjoitettu kielellä, jota en osaa. Siellä, missä hän konttaa, ryömii, juoksee ja tanssii, on kaikki jälkeenpäin ylimarssittua, revittyä, kasteltua, hopeakimalteista ja karrelle palanutta ikään kuin huoneiden läpi ei olisi tanssinutkaan nainen komeetta hiuksissaan vaan itse komeetta. Usein tilat on maalattu kattoa myöten punaisiksi. Siksi ensimmäinen ajatukseni yökerho Rosegardenissa on, että komeettahiuksinen nainen on käynyt pistämässä paikat sileiksi.

Sitten muistan, että se on vain unta. Komeettahiuksinen ei kulje Helsingissä.

Minulla on monia asioita, jotka ovat vain unissa, ja toistuvat. Eräs talo jossa asun jo toistakymmenettä vuotta, tämä komeettahiuksinen nainen, toinen talo toisella kadulla, aukea niitty unikoin ja laukan rytmi, käärme jonka kiedon kaulalleni kaupungille mennessäni, tiu'ut kauluskäänteissä, kasvoihini sopivat vihrein pykäpistoin koristellut päitset jotka houkuttelevat suuhuni hammasloman päähäni sujahtaessaan, suden kehon juoksun riemu, muratin muuraama metsä ilman yhtään aukeaa tilaa tai polkua. Se, että hyppään enkä enää laskeudu ollenkaan vaan tyydyn leukottelemaan ilmassa ja tuijottamaan arkkitehtuurin sieltäkäsin.

Vuosia sitten kokeilen kiinnittää hiukseni samalla tavalla kuin komeettahiuksinen nainen tekee. Peilin ääressä, tietysti. Hiukset kiinnitetään peilin ääressä. Mutta minulla ei ole komeettaa. Annan niiden olla auki.