10.1.06

Joskus

Joskus on aika väsynyt olo. Työntää päkiää poljinta vasten, katsoo loivasti ylenevää mäkeä, mukulakiveä ja sohjoa, ajattelee enjaksaenjaksaenjaksa. Polkaisu kerrallaan etenee mäenharjalle. Se on: kirjaston nurkalle, kirkon luokse. Kuppa- ja tubiklinikoista on tehty kirjastoja ja työhuoneita ja mukulakiveykselle maalattu pyöräkaista.

Jotenkin sitä selviää. Saa ostettua paketin hakaneuloja, yskii. Saa ostettua sen mustan karhunlangan. Kuudesta napista kolme irtoaa saman päivän aikana. Kaikki löytyvät, kun palaa etsimään klingin kuulleena. Yksi on sporan kiskoilla, saan sen pelastettua ennen kuin vaunu vyöryy kohdalle. Suonet käsissä tuntuvat, olen säikkynä. Kuoli käden jäätyä sporan alle, kuvittelen otsikon. Hullu. Ei sellaiseen kuole.

Näen jo uutisen surkuhupaisuuden: kolmekymmentäyksivuotias nainen menetti oikean kätensä raitiovaunun alle kopeloidessaan kiskourasta takinnappiaan, jonka osti Lontoon teatteripukuja myyvästä kaupasta tuhatyhdeksänsataaluvun viimeisen vuosikymmenen alkukolmanneksella.

"Minulla ei ollut varanappia, pakko oli yrittää", kommentoin mielikuvituksessani.

Kun käännyn kirjastokäynnin jälkeen sporakiskoilta Vironkadulle, sujahdan alas ja ylös ja toimistolle, ajattelen tyhmiä. Kuten että tiede on tislattua viinaa, kokemus sen raaka-ainetta. Viinaa voi tislata hyvästä punaviinista ja kiljusta. Vain tyhmyri tislaa vuosikertashampanjasta kirkasta viinaa. Se tieteellisestä realismista.

Päätän olla ajattelematta enempää kokemuksen ja tieteen suhdetta. Minulla ei ole siitä mitään tuoretta sanottavaa. Jos tiedostettu kokemus on jo abstraktio, tiede on abstraktioiden abstraktio. Tahtoisin nukkua, mutta joudun vastuuhenkilöksi, sijaistamaan Ilvestä, joka on sairas. Yskin ja kittaan jasmiiniteetä. Toivon, että selviän säikähdyksellä kuten kiskouraan pudonneen takinnapin kanssa.

Sellaisia nappeja ei saa lähestulkoon mistään.

En sano "ei mistään" koska olenhan minäkin löytänyt niitä kuusi kappaletta ja ostanut saman tien. Tarkkuutta, akuuttiutta. Muistaisipa aina.

Suomessa ei myydä mitään niin dekoratiivista, paitsi ehkä muinaisesimerkkien mukaan tehtyjä Kalevala-koruja. Tahtoisin nukkua. Tee ei piristä. Kello ei ole kuuttakaan, mutta olen huudattavan väsynyt. Kun kerron keski-ikäiselle naiselle, mitä minulle on viimeisen vuoden aikana tapahtunut, hän kysyy, mitä masennuslääkettä syön. Vastaan, etten ole ikinä syönyt sellaisia. Että kirjoitan.

"Mitä kirjoitat?" hän kysyy. Kirjoitan hänen vihkoonsa tämän sivun osoitteen ja sanon, että siellä sitä on. Ei sitä voi määritellä sen tarkemmin. Mitä sattuu. Ei kaikkea, mutta jotain.

Joskus kirjoitan siitä, kuinka haluaisin vain nukkua.

1 Comments:

Blogger sivupersoona said...

Niin. Itse olen huomannut kirjoittavani pois väsyttäviä asioita - ja merkitseväni muistiin maukkautta. Hyvässä tapauksessa ei sitten tarvitsekaan syödä nappeja, ei dekoratiivisiakaan. Täytyy syödä vain vuodenaikamakuja.

Asiaa niukalti, minulla siis, mutta nimmari vieraskirjaan kuitenkin.

10/1/06 18:27  

Lähetä kommentti

<< Home

<