Viallinen ääni

Luen ensi kesän matkasta innostuneena lisää Inkeristä, nyt sen runosta ja tajuan, taas kerran, itseni piirteitä, joita en ole osannut identifioida aiemmin. Olen aina tiennyt olevani ennen kaikkea isoäitini tyttärentytär, enemmän kuin kummankaan vanhempani lapsi tai etenkään suomalaisen kulttuurin tuote. (Toveri Timo kutsuukin minua jo inkeriläiseksi halauslähetyssaarnaajaksi suomalaisten alkuasukkaiden parissa. Mikä on hieman omituista, koska olen asunut aina täällä. Vaikka ainahan minua on ärsyttänyt ihmisten pökkelöys ja mitä vanhemmaksi käyn, sen pikaisemmin sen taidan myös näyttää.) Mutta toisaalta, en ole oikein kuitenkaan tajunnut, mitä on olla voimakastahtoisen ja sielultaan ylivirittyneen inkeriläisnaisen ensimmäinen vunukka, joka on saanut kuulla pienestä pitäen kaikkea lapsen korville kihelmöivää ja kutkuttavaa ja päättänyt kaiken sen houkuttamana olla kuuntelematta muita naisia, vaikka onkin rakastanut näiden käsiä ja sylejä yhtälailla ja enemmänkin.

Kaipauksesta on tullut äidinkieli. Olen kuullut niin monta itkua siitä, kuinka rakas seutu, oma kulttuuriympäristö ja ihmiset on riistetty ja häpäisty. Ja siitä, kuinka muiden tositodellisuus, jossa joutuu elämään, lähi-ihmiset ja ympäröivä tapakulttuuri, eivät ymmärrä, eivät ole riittävän herkkiä ja nyansoituja vaan toimivat kankeiden sääntöjen kohmettamina. Ja että jossakin toisaalla, vaikka edes menneisyydessä, toisessa paikassa, on se tositodellisuus, johon itse solahtaisi vaivatta, loistaisi ja säkenöisi, kierähtäen sylistä toiseen ja polkua pitkin kaivolle. En tiedä, ovatko nämä lapselle sopivia aiheita yleismaailmallisesti, ehkä ne tekevät lapsesta sellaisen aikuisen kuin minusta on tullut: liian suoran, kaipaavan.

Nuorempana ärsyynnyin kaverieni kyvyttömyydestä surra. Heidän elämänsä tuntui takertuvan pelkkään senhetkiseen inhimilliseen sfääriin, jonka itse koin valtaosin ahdistavaksi ja jäykäksi aina, kun täysin kaoottinen nauru tai kauhu ei siivittänyt tunnelmaa. Heidän vakavuutensa oli ahdistunutta, ei surullista. Heidän tuskansa oli "minä en kelpaa" -tuskaa, ei "en koskaan pääse sinne" -tuskaa. (Näiden ero on siinä, että ensimmäisessä keskitytään itsen kelvottomuuteen, toisessa tavoitteen mahdottomuuteen. Tässä iässä tavoitteena taisi olla lähinnä rakkausseikkailu, jonka senkin onnistuin kai kuvittamaan erilaisin ulkotiloin, jollaisia ei välittömästä lähiympäristöstä saattanut löytää.) Tuntui, että todellista ymmärrystä oli turhaa etsiä. Ymmärsivätkö he, mistä puhuin vuodattaessani tuntemuksiani lähimetsän pyyhkiydyttyä pois uuden kerrostalon alta? Huolestani siitä, että minulle rakas istumis- ja lukemispaikka sekin pian uhrattaisiin uudelle talolle? Eivät he tuntuneet ymmärtävän. Näin maailman jatkuvasti rapautuvan ympärilläni, kauniiden paikkojen ja muistojen riistäytyvän jonkun toisen käskystä. Mutta en osannut vihata taloja, autoja, katuja, ihmisiä. Totesin vain, että tämä on harhaa, surullista ja kauheaa harhaa. Heitä kummastutti.

Vasta nyt, kun katselen lyhyitä runonpätkiä, ja tunnistan tutun teeman, tajuan. Tuo kaipaus on isoäitiä vakavimmillaan, surullisimmillaan, ääni joka itkee pilattua maata, revittyä taloa, sitä niittyä jolla oli kamalasti kyitä, maan mustuutta, suota jonka poikki tultiin kartanolta kotiin palkkaleipä kainaloisena, isän Safir-hevosta, Pietarin kaduilla pienen myyntikojun luona siskon kanssa istumista ja kommunisteja, hyi helvetti, sylkäisee sanan maun suustaan.

Minulla on, kiitos isoäidin, ylikehittynyt kaipauksen viitekehys. Sen seurauksena utopiat tuntuvat houkuttelevilta ja todellisemmilta kuin harha, jonka kaduilla kuljen. Ei - kadut kyllä ovat todellisia, ja talot, mutta se, miten ne tahdotaan nähdä, kiusaa minua. Eivät ne ole kulissi työssäkäymiselle ja varakkuuden haalimiselle ties minkä tähden. (Tänäänkin minulle koetetaan selittää, miksi on periaatteellisesti väärin jos toinen sisaruksista saa vanhemmiltaan enemmän rahaa kuin toinen, enkä ymmärrä, vaan toistan vain itsepäisesti, että jos se toinen ei tarvitse sitä rahaa, halua sitä, ei siinä ketään vastaan rikota. "Mutta se toinen saa enemmän." Ja: "Entä sitten? Sehän on vain rahaa." Paheksuva toteamus: "Rahaa ei voi olla liikaa." En osaa niellä sitä tuosta noin vain. Miksi ei? Eikö riitä, että on tarpeeksi, pitääkö olla tarpeeksi ja sitten vielä vähän?) Ja ylisuuri surun viitekehys - se syö pohjan ahdistuksen mahdollisuudelta ja ironialta. En sure pitkään, mutta kun suren, olen hetken aivan lamaantunut ja sitten äkisti puhallun täyteen korkeuteeni ja käyn raivokkaasti asioita päin hetkeen ketään tai mitään pelkäämättä. Onneksi tyyneys saapuu pian - valpas tyyneys, hysteerinen ilo, toiveikkuus ja asioiden tarkasti katsominen ja niiden kutsuun vastaaminen.

Äiti väittää toisinaan, että meistä kahdesta siskoni on kuten isoäiti. Minulle ei ole mainittu esikuvasukulaista ollenkaan. (Äidistä olen ehkä sui generis ja siten vaihdokas. Selvähän se, että ainakaan kovin hämäläinen tai savolainen en ainakaan ole...) Äidin väite on askarruttava. Ehkä se johtuu siitä, että hän tunsi äidistään vain tämän äidillisen puolen, joka oli tunteiden läpisyövyttämä ja raivokas juuri samalla tavalla kuin mustasisko on. Mustasiskokin saattaa heittää kiistakumppania lautasella, kirjalla tai maljakolla, potkia, purra ja raapia. Minä heitän lautasen vain lattialle äärimmäisen raivon hetkellä, tai rahaa ulos ikkunasta. (Tässä on se logiikka, ettei ole varaa olla liian kauan vihainen.) Mutta sisareni ei osaa surra eikä kaivata tällä tavalla. Hänelle uusin uusi on aina parasta. Ja isoäitini - joka tietenkin on toisaalta sama ihminen kuin äitini äiti, esimerkiksi lain viitekehyksessä - ei ollut tunteiden läpisyövyttämä eikä raivokas esineitä kohti heittävällä tavalla. Minuun suuttuessaan hän kyllä heitti kahvikupin seinään, mutta riittävän kauas päästäni. Ja sen jälkeen itki, ja purki kaiken. Alkaen Safirista ja päättyen siihen, kuinka saksalaissotilaat olivat ahdistelleet tyttöjä maantiellä, näitä samoja, joita oli syytetty niiden kanssa veljeilystä ja juonittelusta kuulusteluissa. Ennen vai jälkeen, sitä hän ei kertonut.

Eikä kumpikaan, äiti eikä mustasisko, kiinny paikkoihin. Minä kiinnyn. Jo nyt, täällä kuukauden asuttuani, kolme edessäni avautuen, olen kodissani, kaikki huokuu merkityksiäni, jasmiinit, kynttilänjalka, kynäpurkit, kirjat, pyykkiteline, punaiset lyhdyt, siniset valoköynnökset, musiikki, keraamiset veistokset. Ja puisto, sen mäki lehmuksineen, niin monen kanssa käsikkäin alassyöksytty: jos minut nyt vietäisiin, itkisin.

Ajatus yhteiskunnallisesta mullistuksesta, joka riuhtaisisi ihmiset irti asunnoistaan ja kortteleistaan, rannoiltaan ja metsistään ja lähettäisi nämä jonnekin toisaalle lupaa kyselemättä, on liian raskas, jotta osaisin kannattaa mitään sellaista mullistusta, niin tarpeellinen kuin se toisaalta olisikin. Tämä maailmanjärjestys on pahasti pielessä, mutta minusta vallankumousromantiikka kuulostaa aina silti lähinnä märkiviltä haavoilta, yön pimeydessä sisään murtautuvilta lynkkaajilta ja asemilla itkeviltä lapsilta, joilla ei ole ollut aikaa edes kenkien jalkaan laittamiselle. Siksi en vihaa vaan suren ja kaipaan nähdessäni juostun, leikityn ja valoisaa kesäyötä käsikkäin kävellyn maailmanpalan muuttuvan kuraiseksi paalutetuksi tontiksi.

Vallankumousromantiikka on laji, johon silti tunnun ajautuvan ja törmäävän. Ihmiset, joista pidän, alkavat puhua sen sävyllä ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten istun kuin halvaantuneena ja ajattelen, eivätkö heidän isovanhempansa - eivät selvästikään. Näitä ei laivattu toiseen maahan, jossa niiden oli pakko naida ensimmäinen vastaantulija, jotta niitä ei olisi lähetetty takaisin poliittiseen helvettiin, joka oli samalla tapakulttuuriltaan taivas. Näillä ei ollut sukulaisia, jotka olivat mukana toteuttamassa kumousta ja jotka pystyivät säästämään lähipiiriään puhdistusten imulta jonkin aikaa, mutta tulivat lopulta itsekin syödyiksi, ja jos säästyivät, saivat päälleen sen hirvittävän raivon, jota työleireistä selvinneet eivät mitenkään katsoneet voivansa poissulkea.

En kykene vallankumousromantiikkaan enkä reaalipolitiikan konformisuuteen mutten myöskään olemaan välinpitämätön. Olen huolissani paikoista, spesifeistä paikoista ja niiden kokonaisuudesta, eliöistä noissa paikoissa, paikkojen verkostoista, poluista, silloista ja valtateistä. Siilien, voikukanhahtuvien, maitovalaiden ja norsujen reiteistä. Pelkään, että joudun sanomaan jokin päivä, että ihmiset olivat siellä - lue: täällä - hyviä joskin julmia ja ajattelemattomia ja vääriin asioihin keskittyviä mikä tavallaan on vielä anteeksiannettavaa, mutta että heidän vaatimansa ja tukemansa systeemi oli siellä - lue: täällä - sellainen, jota ei voi hyväksyä.

Nyt ei ole mitään ulkopuolta, jonne voisi käydä rajan yli kuljetettuna, säikky eläin ikkunan mustuuteen vilkuillen, mitä minun elämästäni nyt tulee, saanko huomenna ruokaa, rajan ylittäessään tietäen, että jokin on loppu, jostain pitäisi olla puhumatta, eikä enää ikinä pääse takaisin niihin paikkoihin, joihin sydän on kasvanut kiinni kaikista tienvarsille dumpatuista likaisista romuista ja pelkäämisen muistoista huolimatta. Ei ole ulkopuolta.

On käännettävä esiin ihminen kerrallaan. Kaavittava heidän päältään niljaisia pressuja ja hometta. Sanottava: "Lapsenlapsia ei voi pelastaa siltä kaikelta. Olkoot vain tulevaisuutta, ne ovat myös menneisyyttä, juuri sitä poispyyhittävää, joka pureutuu materiaan eikä lähde enää millään irti."

Nyt alan ymmärtää, mikä minussa on niin viallista. Olen miettinyt pitkään Wallace Stevensin kirjoittamaa, Jukka Kemppisen kääntämää loppua runotriptyykistä "Ilmastomme runot" - "Epätäydellinen imperfekti on paratiisimme. Huomaa että tässä katkeruudessamme ilo, koska epätäydellinen meissä on niin kuumaa, on sanojen viallisuus ja äänten itsepäisyys."

Mutta minussa eivät vain sanat ole viallisia. Myös yksi äänistä on viallinen. Se on se, jolle ei ole paikkaa eikä vaihtoehtoja. Mitä ihmettä sille teen?