Kasvoista
Olemme museossa. Kesän iltapäivävalo ei pääse sisään. On hiljaista. Kuljemme kolmin. Pysähdymme ja katsomme tauluja. Vetäydymme taaksepäin, kumarrumme eteenpäin. Kävelemme seuraavalle. Välistä ovensuussa seisoo univormupukuinen vartija.
Vieras on väsynyt. Hän pyytää anteeksi, on istuttava hetki. Nyökkäämme, kuljeksimme eestaas silmäillen tauluja. Vieras nukahtaa istualleen. Kurkistelemme hänen nukkumistaan nurkan takaa huolestuneina. Ettei kyse olisi sairaskohtauksesta? Tai ettei hän valahda pian tuolilta lattialle. Hiljainen kuorsaus kantaa yllättävän pitkälle uneksivassa museossa. Vartijakin käy pilkistämässä ovenraossa ja katselee vaivihkaa vierasta.
Menemme viereiseen huoneeseen neuvottelemaan, mutta emme saa vastausta, kuinka asiaa käännämmekin. Lopulta menemme seisomaan vieraan luokse kuin valppaat koirat, jotka odottavan nukkuvan omistajan luona ja rähähtävät sisääntulijoille. Kukaan ei tule sisään. On alkukesän kauniita päiviä. Valonkajo liukuu lattiaa hitaasti eteenpäin. Äkkiä vieraan pää hätkähtää pystyyn ja silmiin syttyy elämä.
Ei, kiellämme, ette te pitkään nukkunut. Hetken vain. Vieras vilkaisee kelloaan, ei sano mitään. Kuljemme kierroksen loppuun, hän tarkkaavaisena, me herpaantuneina. Astumme ulos, soran ääni kenkien alle. Hän kysyy, mistä tauluista pidimme eniten. Hämmennyn.
Tietenkin estetiikan professorit tahtovat puhua tällaisista asioista. En ole katsonut tauluja lainkaan sillä silmällä, olen vain liukunut unikuvasta toiseen. Suljen silmäni, toivon jumalaa koneesta. Se saapuu: suljettuun aistimaailmaan nousee mielikuva taulusta, jossa kasvot hymyä lukuunottamatta ovat leijuvaa värikästä usvaa. Avaan silmäni, eivätkä he ole pitkästyneet odottamaan. Kerron, etten muista taulun nimeä. Mutta kuvaan taulun. Hekin muistavat sen.
"Mikä siinä oli niin erikoista?" kysyy vieras tarkkaavaisena. Vastatessani tajuan, että hän todella kuuntelee, mitä olen sanomassa. Se on kummallinen tunne. Kuulijan tarkkaavaisuus ja hyväntahtoisuus saavat asiat äkisti virtaamaan minusta, lauseet muodostumaan. Ymmärrän suhteita, jotka ovat jääneet ilman kuuntelijaa epämääräisiksi, näkymättömiksi. "Se on hymy", aloitan, "ilme, eivät kasvot. Sillä tavoin nähdään ystävät."
Ymmärrän, että käynnissä on se jokin, josta olen lukenut muutamista filosofian harjoittamista koskevista teoksista. Minua kätilöidään. Näkemyksiä muodostetaan näin, tajuan äkisti, kesken lauseen. Eivät ne muodostu istuen ja lukien, vaan näin. Lukemalla voi hankkia pohjaa, käsitteellisiä ja narratiivisia valmiuksia kohdata erilaisia tilanteita, mutta arvokkaat, käytännöstä syntyvät näkemykset ja uudet keksinnöt tehdään tällä tavalla: jonkun silmät tuikkivat, kutsuvat, houkuttelevat sanoja. Joku tekee kysymyksen, johdattelee. Jatkan selittämistä.
Että ystävän nähdessäni en näe hänen silmiensä suhdetta korviin, nenään, suuhun. Tavatessani aivan uuden tuttavan näen hetken aikaa hänen kasvonsa, mutta lopulta kasvot ovat vain materiaa, naamio. Niiden funktio ei ole tulla nähdyiksi vaan olla ilmeiden näyttämönä. Kasvojen piirteiden luokittelu on vähän sama kuin teatterissa näytelmää katsellessaan keskittäisi kaiken huomionsa esiripun laskoksiin tai näyttämön pituus- ja leveyssuunnan suhteen arviointiin. Toki näinkin voi tehdä, mutta usein näytelmä on mielenkiintoisempi. Kun katselen hetken kasvojen liikkeitä, kasvoista tulee kehys, joka katoaa.
Ja kun pyydetään piirtämään poissaoleva ystävä, minulla on suuria vaikeuksia. Vaikka olen tehnyt luonnoksia usein, vaikka katson uudet kasvot kuin maalari (olen myynyt jonkun verran muotokuva-akvarelleja nuorempana), eläytyminen toiseen kadottaa minulta fyysiset piirteet.
Olen pahoillani niiden puolesta, jotka pitkästyvät tässä vaiheessa. Tiedän kertoneeni edellisen tarinan ennenkin, joskin epäilemättä toisin lausein. Mutta tämä on vasta johdantoluku. Ja koska jaksatte käydä tässä museossa, suottehan anteeksi oletuksen, että olette kiinnostuneita siitä, missä järjestyksessä mieli liikahtelee huoneesta toiseen, unikuvalta unikuvalle.
Silloin en vielä tule ajatelleeksi sitä, mikä on tärkeintä.
Tajuan sen vasta lukiessani piirtämisestä kommenttilaatikkooni tulleita lauseita. Että muutkin ovat nähneet sen, kuinka piirretty ihminen on usein juuri piirtäjän kuva. Luulen, että tämä liittyy poissaolevien ystävien piirtämisen vaikeuteen. (Mallista piirtämistä olen opetellut jossain vaiheessa sen verran perusteellisesti, että pahimmat minä-minä-maneerit olen kadottanut siinä. Pitää vain tarkastella ihmisen kehoa esineenä - - - tässä on vain se vika, että näin piirretty keho myös näyttää esineeltä tilassa. Ehkäpä todellinen mestaruus esittävissä kuvataiteissa onkin sitä, että piirretty tai maalattu hahmo on paitsi intersubjektiivisesti arvioiden itsensä näköinen objektina, myös itsensä oloinen eleiltään, ilmeiltään ja liikkeiltään? Koska en koskaan ole saavuttanut tätä tasoa ihmisten kanssa, hylkäsin erään toiveeni ryhtyä kuvataiteilijaksi melko nuorena.)
Sillä mitäpä olisi eläytyminen, ellei toisen olon sisäistämistä itseen, omiin ilmeisiin ja eleisiin? Kun joku on surullinen ja saamme hänestä tunnetartunnan - täksi kutsutaan ilmiötä, joka saa pienen vauvan pärähtämään itkuun sen kuullessa toisen vauvan itkevän, ja joka tartuttaa hihityksen ystävien kesken - hänen asentonsa ja ilmeensä käytännössä siirtyy meihin samalla tunnetilan kuljettaen. Kulttuureissa, joissa tunteiden ilmaisua ei liiemmin arvosteta, lapset oppivat jo nuorena piilottamaan sopimattoman tunnetartunnan silminnähtävät merkit. Mutta eiköhän jokaiselle ole silti tuttu se hirvittävä kaiherrus, kun jotakuta luokassa kiusataan, eikä itse uskalla mennä väliin tai sanoa mitään, mutta kuitenkin tuntee tuon toisen tuskan itsessään, vaikka pitääkin näyttää siltä, ettei tunne mitään. Tunteettomuuden teeskentely on hyvin vaikeaa. Vaikka kasvot onnistuisivatkin - eivätkä ne onnistu, ilme on liian jäykkä - niin viimeistään kehon lihastonus kertoo, että tunteettomuus on tilasta kaukana. (Tämä on kuvitelmani helvetistä. Tämän parempaan ei mielikuvitukseni pysty. Tuon tunteettomuuden, ilmeettömyyden teeskentelyn rinnalla luun murtuminen ei tunnu lainkaan voimakkaalta, vaikka se onkin tuskan lajina lyhistyttävämpi ja viiltävämpi. Sen unohtaa nopeammin.)
Primatologi Frans De Waal kirjoittaa empatiasta: "...ystävän auttamisessa yhdistän yhteistyötä tekevien eläinten taipumuksen auttaa ja tyypillisesti inhimillisen arvion ystäväni tunteista ja tarpeista. Minut toimimaan saavat voimat ovat samat, mutta toteutan tehtävän kuin älykäs ohjus sokean raketin asemesta. Kognitiivinen empatia on tavoitehakuista. Sen ansiosta voin hienosäätää apuni ystäväni täsmällisten vaatimusten mukaan."
Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä tunnetartunnassa ja siitä kehittyneessä empatiassa ja myöhemmin sosiaalisen hoivakäyttäytymisen monimutkaisessa kuviossa tapahtuu yksilössä, joka haluaa auttaa ja eläytyy toiseen. Jotakin tiedetään. (Luulen lukeneeni tämän Damasiosta, mutten ole varma ja se referaatti on entisessä kodissani. Siispä etenen viittaamatta.) Kun näemme toisen surun, hädän tai hymyn, omissa aivoissamme aktivoituvat ne alueet, jotka aktivoituisivat meidän itsemme surressa, tuntiessa hätää tai hymyillessä. Tunnistamme siten toisen tunteen oman kehokuvamme kautta. On tärkeää huomata, että tunnistamme omatkin tunteemme tuon saman kehonkuvan kautta. Vaikka puhe on kehonkuvasta, kannattaa muistaa, että tämän suorempaa kokemusta meillä ei voi olla mistään. (Jopa ne filosofian esimerkit "suorasta kokemuksesta" tai "välittömästä kokemuksesta", joka saadaan astuttaessa vahingossa ja tietämättä vaikkapa banaaninkuoren päälle sitä miksikään aluksi luokittelematta eivät kerro olion sinänsä kohtaamisesta. Sori. Niissäkin on kyse kehonkuvan näyttämästä asiasta: keho näin ja näin, jalan alla olevaa vain ei ehditä siihen hätään luokitella sen määräisemmin. Ajatus siitä, että tuntoaistilla saatu kokemus olisi suorempi, koska tunto on lähiaistina primitiivisempi esimerkiksi kaukoaisti näköön verrattuna, ei ole kovin uskottava. Tuntoaisti tuntuu kyllä olevan perustavin aisteista, merkityksessä vaikeimmin petkutettavissa ja oppimisen kannalta olennaisin, mutta se ei tarkoita vielä, että se antaisi meille oliot todellisimmillaan. Tylsä, mutta tavallaan röyhkeydessään kiinnostava tätä kantaa puoltava provokatiivinen kysymys voisi tässä yhteydessä olla, että jos tuntoaisti riittäisi antamaan meille oliot siten kuin ne todellisuudessa ovat, miksi ihmeessä meille sitten edes olisi kehittynyt muitakin aisteja. Tuskinpa sentään vain voidaksemme kuunnella Fauren Nocturneja, katsellaksemme Klimtin tauluja, maistellaksemme tummaa suklaata - ja briljeerataksemme näillä. En ole halukas nostamaan yhtä aistia ylitse muiden. Kaikille on funktionsa, ja kaikkien ilmoittamat maailman piirteet tulisi mielestäni asettaa painoarvoltaan samalle viivalle. Tämän voi ymmärtää kysymykseksi esimerkiksi arkkitehdille: mietitkö myös, miltä valitsemasi pintamateriaali tuoksuu?)
Mitä siis toisen tunteiden havaitseminen on, ellei niiden tuntemista omassa kehossa, omin ilmein ja elein? Vaikka emme näekään kehonkuvaa peilikuvamaisena kuvana, emmekä tarvitse peiliä havaitaksemme, kuinka reagoimme ystävämme hihitykseen - kas, minuakin alkoi hymyilyttää - olisin valmis uskomaan, että kulttuurissamme itseen liittyy tietty visuaalinen kuva. Meillä on peili, jota pitää tuijottaa joka ilta ja aamu hampaat harjatessa. Koulukuvat otetaan joka vuosi. Äiti vie peilin eteen ja sanoo: "Katso nyt miten kurassa olet." Kamera on joka kodin tarvekalu. Itsen valokuvia sensuroidaan suuremmalla innolla kuin toisten. (Mieleeni tulee eräs tapaus ystävän työpaikalta. Virkistyspäivästä otetut kuvat piti ottaa firman intranetistä pois, koska ihmiset eivät kestäneet sitä, miltä näyttivät kuvissa retkeilyvaatteet päällä, kasvot punoittaen.) Onko ihme, että kokiessamme kehonkuvallisesti toisen ilon ja surun alamme kuvallistaa sen näiden kasvojen, näiden mystisten minuuden merkkien kautta? (Vielä hurjempaa on esittää sarja omiakuvia lapsuuden kautta aikuisuuteen vasta aikuisiässä tavatulle tuttavalle. Hän poimii epäröimättä ne, jotka näyttävät "sinulta". Järkyttävintä on, että kun kokeen toistaa useammalla ystävällä, ne kaikki poimivat samat kuvat. Ja: nuo kuvat ovat ne, jotka itsekin poimisi. Voi tietysti olla, että jollakulla on vahvasti häiriintynyt itsekuva, eikä hän olisi samaa mieltä ystäviensä kanssa siitä, mitkä kuvat pitäisi poimia itsennäköisinä, mutta olettaisin, että enemmistö olisi samaa mieltä ystäviensä kanssa. Tästä saisi kiinnostavan tutkimuksen aikaiseksi. Idean saa ottaa ken haluaa.)
Niinpä kun otan hiilen käteen ja alan piirtää, tuloksena on usein jonkinlainen toisinto itsestäni mallin ilmeellä ja asennolla. Naista on helpompi muuntaa itsestä toiseen, mutta mies alkaa jo olla ongelma. Koska en halua piirtää naisennäköistä miestä, piirrän selkeästi jonkin toisen eläimen oloisen miehen. Piirrän jotkut eläimet ihmistä paremmin. Olen esimerkiksi käyttänyt huomattavasti enemmän aikaa hevosen liikeratojen ja aivoitusten miettimiseen kuin ihmisten liikeratojen ja aivoitusten miettimiseen. Siksi ei ole lainkaan omalaatuista, että olen huomattavasti parempi hevosen kuin ihmisen piirtäjänä.
Siksi ei ole ehkä omituista myöskään se, että miellän itseni osittain hevosena. Olen koettanut miettiä sisältäkäsin niin pitkään ja kovasti sitä, miltä tuntuu juosta neljällä kavioitetulla jalalla, millaista on olla varvasastujan luustossa ja saaliseläimen hahmotustavassa. Jotain siitä on tietenkin jäänyt rinnakkaistodellisuudeksi tähän kanta-astuja-metsästäjä-keräilijä -paradigmaankin (jota koetan nykyään vahvistaa käymällä kehotekniikoiden tunneilla: feldenkraisissa, pilateksessa). Ihmisen kasvot ovat hevosen kasvoihin verrattuna tietenkin rumat, karvattomat, punastuvat ja niin edelleen. Silmämme ovat pienet ja tihrustavat. Monet meistä ovat unohtaneet liikkeen hurman. (Minä en, sen verran perusteellisesti olen kiinnittynyt hevosiin.)
Ja kyllä, myös tutun hevosen piirtäminen on vaikeaa. Ilmeen löytää helpommin kuin pään fyysisen muodon.
Aloitan ihmisen kasvoja piirtäessäni ilmeestä. Se johtuu siitä, että tarkastelen ihmistä tuntevana, elävänä ja kommunikoivana oliona, en materiaalisena kimpaleena. (Tämä saattaa olla syy myös siihen, miksi en ymmärrä pornografiaa lainkaan.) Mutta jos piirrän ihmisen kokonaan, aloitan usein muusta kuin kasvoista. Usein piirrän ensimmäiseksi hartiat, joiden asento kielii paljon. Vartaloa piirtäessäni niinikään eleet ja liikehtiminen tapaavat tukahduttaa fyysiset suhteet, ellen istu mallin ääressä ja pakottaudu keskittymään hänen piirteisiinsä pala palalta, autistisesti kartoittaen. Tämä on objektivointia: kuinka pikkurilli taittuu tästä näkökulmasta, kuinka pitkä kaula on suhteessa lapoihin, moniko selkänikama kuultaa läpi.
En täysin ymmärrä, miksi objektivointi itseen kohdistuessa tuntuu monesta niin pahalta. Eihän siinä ole kyse minkään relevantin kokonaisuuden arvioinnista. Tekeekö minusta huonomman ihmisen se, että huomaan itsekin, kuinka taipuneet pikkuvarpaani ovat, tai kuinka neliömäiset kynteni? Ei, en osaa ajatella näitä vikoina. Ne olisivat vikoja vain jotakin normia vasten. Ja normi - itseni tapauksessa se kai on onnellinen, liikkuva, kivistämätön keho, joka näyttää juuri tältä ja jota voin työstää näillä keinoin. Edes se, että joissain kuvissa leukani alla hyllyy pään asennosta johtuen pieni kaksoisleuka, ei aivan hirvittävästi jaksa hetkauttaa minua. Olen varma siitä, että jos joku pitää minusta, hän ei huomaa sitä ollenkaan, vaan näkee ainoastaan sen, kuinka hymyilen tai suren.
Vieras on väsynyt. Hän pyytää anteeksi, on istuttava hetki. Nyökkäämme, kuljeksimme eestaas silmäillen tauluja. Vieras nukahtaa istualleen. Kurkistelemme hänen nukkumistaan nurkan takaa huolestuneina. Ettei kyse olisi sairaskohtauksesta? Tai ettei hän valahda pian tuolilta lattialle. Hiljainen kuorsaus kantaa yllättävän pitkälle uneksivassa museossa. Vartijakin käy pilkistämässä ovenraossa ja katselee vaivihkaa vierasta.
Menemme viereiseen huoneeseen neuvottelemaan, mutta emme saa vastausta, kuinka asiaa käännämmekin. Lopulta menemme seisomaan vieraan luokse kuin valppaat koirat, jotka odottavan nukkuvan omistajan luona ja rähähtävät sisääntulijoille. Kukaan ei tule sisään. On alkukesän kauniita päiviä. Valonkajo liukuu lattiaa hitaasti eteenpäin. Äkkiä vieraan pää hätkähtää pystyyn ja silmiin syttyy elämä.
Ei, kiellämme, ette te pitkään nukkunut. Hetken vain. Vieras vilkaisee kelloaan, ei sano mitään. Kuljemme kierroksen loppuun, hän tarkkaavaisena, me herpaantuneina. Astumme ulos, soran ääni kenkien alle. Hän kysyy, mistä tauluista pidimme eniten. Hämmennyn.
Tietenkin estetiikan professorit tahtovat puhua tällaisista asioista. En ole katsonut tauluja lainkaan sillä silmällä, olen vain liukunut unikuvasta toiseen. Suljen silmäni, toivon jumalaa koneesta. Se saapuu: suljettuun aistimaailmaan nousee mielikuva taulusta, jossa kasvot hymyä lukuunottamatta ovat leijuvaa värikästä usvaa. Avaan silmäni, eivätkä he ole pitkästyneet odottamaan. Kerron, etten muista taulun nimeä. Mutta kuvaan taulun. Hekin muistavat sen.
"Mikä siinä oli niin erikoista?" kysyy vieras tarkkaavaisena. Vastatessani tajuan, että hän todella kuuntelee, mitä olen sanomassa. Se on kummallinen tunne. Kuulijan tarkkaavaisuus ja hyväntahtoisuus saavat asiat äkisti virtaamaan minusta, lauseet muodostumaan. Ymmärrän suhteita, jotka ovat jääneet ilman kuuntelijaa epämääräisiksi, näkymättömiksi. "Se on hymy", aloitan, "ilme, eivät kasvot. Sillä tavoin nähdään ystävät."
Ymmärrän, että käynnissä on se jokin, josta olen lukenut muutamista filosofian harjoittamista koskevista teoksista. Minua kätilöidään. Näkemyksiä muodostetaan näin, tajuan äkisti, kesken lauseen. Eivät ne muodostu istuen ja lukien, vaan näin. Lukemalla voi hankkia pohjaa, käsitteellisiä ja narratiivisia valmiuksia kohdata erilaisia tilanteita, mutta arvokkaat, käytännöstä syntyvät näkemykset ja uudet keksinnöt tehdään tällä tavalla: jonkun silmät tuikkivat, kutsuvat, houkuttelevat sanoja. Joku tekee kysymyksen, johdattelee. Jatkan selittämistä.
Että ystävän nähdessäni en näe hänen silmiensä suhdetta korviin, nenään, suuhun. Tavatessani aivan uuden tuttavan näen hetken aikaa hänen kasvonsa, mutta lopulta kasvot ovat vain materiaa, naamio. Niiden funktio ei ole tulla nähdyiksi vaan olla ilmeiden näyttämönä. Kasvojen piirteiden luokittelu on vähän sama kuin teatterissa näytelmää katsellessaan keskittäisi kaiken huomionsa esiripun laskoksiin tai näyttämön pituus- ja leveyssuunnan suhteen arviointiin. Toki näinkin voi tehdä, mutta usein näytelmä on mielenkiintoisempi. Kun katselen hetken kasvojen liikkeitä, kasvoista tulee kehys, joka katoaa.
Ja kun pyydetään piirtämään poissaoleva ystävä, minulla on suuria vaikeuksia. Vaikka olen tehnyt luonnoksia usein, vaikka katson uudet kasvot kuin maalari (olen myynyt jonkun verran muotokuva-akvarelleja nuorempana), eläytyminen toiseen kadottaa minulta fyysiset piirteet.
Olen pahoillani niiden puolesta, jotka pitkästyvät tässä vaiheessa. Tiedän kertoneeni edellisen tarinan ennenkin, joskin epäilemättä toisin lausein. Mutta tämä on vasta johdantoluku. Ja koska jaksatte käydä tässä museossa, suottehan anteeksi oletuksen, että olette kiinnostuneita siitä, missä järjestyksessä mieli liikahtelee huoneesta toiseen, unikuvalta unikuvalle.Silloin en vielä tule ajatelleeksi sitä, mikä on tärkeintä.
Tajuan sen vasta lukiessani piirtämisestä kommenttilaatikkooni tulleita lauseita. Että muutkin ovat nähneet sen, kuinka piirretty ihminen on usein juuri piirtäjän kuva. Luulen, että tämä liittyy poissaolevien ystävien piirtämisen vaikeuteen. (Mallista piirtämistä olen opetellut jossain vaiheessa sen verran perusteellisesti, että pahimmat minä-minä-maneerit olen kadottanut siinä. Pitää vain tarkastella ihmisen kehoa esineenä - - - tässä on vain se vika, että näin piirretty keho myös näyttää esineeltä tilassa. Ehkäpä todellinen mestaruus esittävissä kuvataiteissa onkin sitä, että piirretty tai maalattu hahmo on paitsi intersubjektiivisesti arvioiden itsensä näköinen objektina, myös itsensä oloinen eleiltään, ilmeiltään ja liikkeiltään? Koska en koskaan ole saavuttanut tätä tasoa ihmisten kanssa, hylkäsin erään toiveeni ryhtyä kuvataiteilijaksi melko nuorena.)
Sillä mitäpä olisi eläytyminen, ellei toisen olon sisäistämistä itseen, omiin ilmeisiin ja eleisiin? Kun joku on surullinen ja saamme hänestä tunnetartunnan - täksi kutsutaan ilmiötä, joka saa pienen vauvan pärähtämään itkuun sen kuullessa toisen vauvan itkevän, ja joka tartuttaa hihityksen ystävien kesken - hänen asentonsa ja ilmeensä käytännössä siirtyy meihin samalla tunnetilan kuljettaen. Kulttuureissa, joissa tunteiden ilmaisua ei liiemmin arvosteta, lapset oppivat jo nuorena piilottamaan sopimattoman tunnetartunnan silminnähtävät merkit. Mutta eiköhän jokaiselle ole silti tuttu se hirvittävä kaiherrus, kun jotakuta luokassa kiusataan, eikä itse uskalla mennä väliin tai sanoa mitään, mutta kuitenkin tuntee tuon toisen tuskan itsessään, vaikka pitääkin näyttää siltä, ettei tunne mitään. Tunteettomuuden teeskentely on hyvin vaikeaa. Vaikka kasvot onnistuisivatkin - eivätkä ne onnistu, ilme on liian jäykkä - niin viimeistään kehon lihastonus kertoo, että tunteettomuus on tilasta kaukana. (Tämä on kuvitelmani helvetistä. Tämän parempaan ei mielikuvitukseni pysty. Tuon tunteettomuuden, ilmeettömyyden teeskentelyn rinnalla luun murtuminen ei tunnu lainkaan voimakkaalta, vaikka se onkin tuskan lajina lyhistyttävämpi ja viiltävämpi. Sen unohtaa nopeammin.)
Primatologi Frans De Waal kirjoittaa empatiasta: "...ystävän auttamisessa yhdistän yhteistyötä tekevien eläinten taipumuksen auttaa ja tyypillisesti inhimillisen arvion ystäväni tunteista ja tarpeista. Minut toimimaan saavat voimat ovat samat, mutta toteutan tehtävän kuin älykäs ohjus sokean raketin asemesta. Kognitiivinen empatia on tavoitehakuista. Sen ansiosta voin hienosäätää apuni ystäväni täsmällisten vaatimusten mukaan."
Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä tunnetartunnassa ja siitä kehittyneessä empatiassa ja myöhemmin sosiaalisen hoivakäyttäytymisen monimutkaisessa kuviossa tapahtuu yksilössä, joka haluaa auttaa ja eläytyy toiseen. Jotakin tiedetään. (Luulen lukeneeni tämän Damasiosta, mutten ole varma ja se referaatti on entisessä kodissani. Siispä etenen viittaamatta.) Kun näemme toisen surun, hädän tai hymyn, omissa aivoissamme aktivoituvat ne alueet, jotka aktivoituisivat meidän itsemme surressa, tuntiessa hätää tai hymyillessä. Tunnistamme siten toisen tunteen oman kehokuvamme kautta. On tärkeää huomata, että tunnistamme omatkin tunteemme tuon saman kehonkuvan kautta. Vaikka puhe on kehonkuvasta, kannattaa muistaa, että tämän suorempaa kokemusta meillä ei voi olla mistään. (Jopa ne filosofian esimerkit "suorasta kokemuksesta" tai "välittömästä kokemuksesta", joka saadaan astuttaessa vahingossa ja tietämättä vaikkapa banaaninkuoren päälle sitä miksikään aluksi luokittelematta eivät kerro olion sinänsä kohtaamisesta. Sori. Niissäkin on kyse kehonkuvan näyttämästä asiasta: keho näin ja näin, jalan alla olevaa vain ei ehditä siihen hätään luokitella sen määräisemmin. Ajatus siitä, että tuntoaistilla saatu kokemus olisi suorempi, koska tunto on lähiaistina primitiivisempi esimerkiksi kaukoaisti näköön verrattuna, ei ole kovin uskottava. Tuntoaisti tuntuu kyllä olevan perustavin aisteista, merkityksessä vaikeimmin petkutettavissa ja oppimisen kannalta olennaisin, mutta se ei tarkoita vielä, että se antaisi meille oliot todellisimmillaan. Tylsä, mutta tavallaan röyhkeydessään kiinnostava tätä kantaa puoltava provokatiivinen kysymys voisi tässä yhteydessä olla, että jos tuntoaisti riittäisi antamaan meille oliot siten kuin ne todellisuudessa ovat, miksi ihmeessä meille sitten edes olisi kehittynyt muitakin aisteja. Tuskinpa sentään vain voidaksemme kuunnella Fauren Nocturneja, katsellaksemme Klimtin tauluja, maistellaksemme tummaa suklaata - ja briljeerataksemme näillä. En ole halukas nostamaan yhtä aistia ylitse muiden. Kaikille on funktionsa, ja kaikkien ilmoittamat maailman piirteet tulisi mielestäni asettaa painoarvoltaan samalle viivalle. Tämän voi ymmärtää kysymykseksi esimerkiksi arkkitehdille: mietitkö myös, miltä valitsemasi pintamateriaali tuoksuu?)
Mitä siis toisen tunteiden havaitseminen on, ellei niiden tuntemista omassa kehossa, omin ilmein ja elein? Vaikka emme näekään kehonkuvaa peilikuvamaisena kuvana, emmekä tarvitse peiliä havaitaksemme, kuinka reagoimme ystävämme hihitykseen - kas, minuakin alkoi hymyilyttää - olisin valmis uskomaan, että kulttuurissamme itseen liittyy tietty visuaalinen kuva. Meillä on peili, jota pitää tuijottaa joka ilta ja aamu hampaat harjatessa. Koulukuvat otetaan joka vuosi. Äiti vie peilin eteen ja sanoo: "Katso nyt miten kurassa olet." Kamera on joka kodin tarvekalu. Itsen valokuvia sensuroidaan suuremmalla innolla kuin toisten. (Mieleeni tulee eräs tapaus ystävän työpaikalta. Virkistyspäivästä otetut kuvat piti ottaa firman intranetistä pois, koska ihmiset eivät kestäneet sitä, miltä näyttivät kuvissa retkeilyvaatteet päällä, kasvot punoittaen.) Onko ihme, että kokiessamme kehonkuvallisesti toisen ilon ja surun alamme kuvallistaa sen näiden kasvojen, näiden mystisten minuuden merkkien kautta? (Vielä hurjempaa on esittää sarja omiakuvia lapsuuden kautta aikuisuuteen vasta aikuisiässä tavatulle tuttavalle. Hän poimii epäröimättä ne, jotka näyttävät "sinulta". Järkyttävintä on, että kun kokeen toistaa useammalla ystävällä, ne kaikki poimivat samat kuvat. Ja: nuo kuvat ovat ne, jotka itsekin poimisi. Voi tietysti olla, että jollakulla on vahvasti häiriintynyt itsekuva, eikä hän olisi samaa mieltä ystäviensä kanssa siitä, mitkä kuvat pitäisi poimia itsennäköisinä, mutta olettaisin, että enemmistö olisi samaa mieltä ystäviensä kanssa. Tästä saisi kiinnostavan tutkimuksen aikaiseksi. Idean saa ottaa ken haluaa.)
Niinpä kun otan hiilen käteen ja alan piirtää, tuloksena on usein jonkinlainen toisinto itsestäni mallin ilmeellä ja asennolla. Naista on helpompi muuntaa itsestä toiseen, mutta mies alkaa jo olla ongelma. Koska en halua piirtää naisennäköistä miestä, piirrän selkeästi jonkin toisen eläimen oloisen miehen. Piirrän jotkut eläimet ihmistä paremmin. Olen esimerkiksi käyttänyt huomattavasti enemmän aikaa hevosen liikeratojen ja aivoitusten miettimiseen kuin ihmisten liikeratojen ja aivoitusten miettimiseen. Siksi ei ole lainkaan omalaatuista, että olen huomattavasti parempi hevosen kuin ihmisen piirtäjänä.
Siksi ei ole ehkä omituista myöskään se, että miellän itseni osittain hevosena. Olen koettanut miettiä sisältäkäsin niin pitkään ja kovasti sitä, miltä tuntuu juosta neljällä kavioitetulla jalalla, millaista on olla varvasastujan luustossa ja saaliseläimen hahmotustavassa. Jotain siitä on tietenkin jäänyt rinnakkaistodellisuudeksi tähän kanta-astuja-metsästäjä-keräilijä -paradigmaankin (jota koetan nykyään vahvistaa käymällä kehotekniikoiden tunneilla: feldenkraisissa, pilateksessa). Ihmisen kasvot ovat hevosen kasvoihin verrattuna tietenkin rumat, karvattomat, punastuvat ja niin edelleen. Silmämme ovat pienet ja tihrustavat. Monet meistä ovat unohtaneet liikkeen hurman. (Minä en, sen verran perusteellisesti olen kiinnittynyt hevosiin.)
Ja kyllä, myös tutun hevosen piirtäminen on vaikeaa. Ilmeen löytää helpommin kuin pään fyysisen muodon.
Aloitan ihmisen kasvoja piirtäessäni ilmeestä. Se johtuu siitä, että tarkastelen ihmistä tuntevana, elävänä ja kommunikoivana oliona, en materiaalisena kimpaleena. (Tämä saattaa olla syy myös siihen, miksi en ymmärrä pornografiaa lainkaan.) Mutta jos piirrän ihmisen kokonaan, aloitan usein muusta kuin kasvoista. Usein piirrän ensimmäiseksi hartiat, joiden asento kielii paljon. Vartaloa piirtäessäni niinikään eleet ja liikehtiminen tapaavat tukahduttaa fyysiset suhteet, ellen istu mallin ääressä ja pakottaudu keskittymään hänen piirteisiinsä pala palalta, autistisesti kartoittaen. Tämä on objektivointia: kuinka pikkurilli taittuu tästä näkökulmasta, kuinka pitkä kaula on suhteessa lapoihin, moniko selkänikama kuultaa läpi.
En täysin ymmärrä, miksi objektivointi itseen kohdistuessa tuntuu monesta niin pahalta. Eihän siinä ole kyse minkään relevantin kokonaisuuden arvioinnista. Tekeekö minusta huonomman ihmisen se, että huomaan itsekin, kuinka taipuneet pikkuvarpaani ovat, tai kuinka neliömäiset kynteni? Ei, en osaa ajatella näitä vikoina. Ne olisivat vikoja vain jotakin normia vasten. Ja normi - itseni tapauksessa se kai on onnellinen, liikkuva, kivistämätön keho, joka näyttää juuri tältä ja jota voin työstää näillä keinoin. Edes se, että joissain kuvissa leukani alla hyllyy pään asennosta johtuen pieni kaksoisleuka, ei aivan hirvittävästi jaksa hetkauttaa minua. Olen varma siitä, että jos joku pitää minusta, hän ei huomaa sitä ollenkaan, vaan näkee ainoastaan sen, kuinka hymyilen tai suren.
Halaus,Veloena at 10:36
11 Comments:
Pakko kommentoida sen verran, että mielestäni toisten tunteiden havaitseminen on kyllä eri asia kuin niiden tunteminen omassa kehossa. Voin hyvin havaita että jotain inhokki poliitikkoani harmittaa, kun hän häviää vaalit. Mutta en tietenkään jaa hänen harmiaan, vaan melkein päinvastaisen tunteen. Sinänsä voi olla totta, että voin havaita toisissa vain sellaisia tunteita, joita itselläni on joskus ollut.
Niin, harmittaminen. Hyvä kommentti. Varmaankin tuossa se liittyy lopulta jonkinlaiseen oikeudenmukaisen maailman hypoteesiin sovittamiseen - hän ei ansainnut voittaa, ja siksi oman kehonkuvan kautta tulkittu harmi projisoidaan ja rajataan tiukasti tuohon inhokkiin, joka taatusti ansaitsikin, mitä sai. Tämä on vain nopea luonnostelma siitä, miten tilanne saattaisi mennä. Pitää miettiä lisää.
Yleensä ottaen, olen kyllä itse siinä mielessä toivoton pehmo, että en oikein osaa vahingoniloa. Jos joku on surullinen ääliö, olen helposti hänen kanssaan surullinen, vaikka hän onkin ääliö. Ajattelen lohdullisesti, että kyllä hän siitä toipuu, reppana, kenties viisastuukin.
Tietysti voisi ajatelle myös että harmistuminen, jään miettimään, liekö se tarttuva tunne tai ylipäänsä tunne lainkaan. Pelko,
suru ja ilo tarttuvat helposti, se on selkeää. Inho, pettymys ja huvitus eivät taas niin helposti - niissä tuntuu olevan mukana enemmän jonkinlaista pohdintaa. Hmm, hmm.
Joo, varmasti eri tunteet leviävät ja välittyvät eri tavoin. Oikeastaan saattaa olla niin, että olen tunteiden suhteen hieman yksinkertainen ihminen. Tunnen yleensä voimakasta iloa tai surua tai mitäänsanomattomuutta, hyvin harvoin heikkoa pelkoa. (Ja kun kirjoitan tunteista, ajattelen sitten vain näitä. Se on kyllä vakava virhe. Hyvä kun huomasin sen nyt.)
Pettymykseen ja inhoon suhtaudun jonkinlaisena kyvyttömyytenä katsoa eteenpäin luottavaisesti, huvittuneisuuteen jonkinlaisena mielialana enemmän kuin tunteena.
Tunteella tarkoitan sellaista voimakasta, äkillistä, parin minuutin häilähdystä.
Vaikka toisaalta on selkeää, että asenteeksi venytetty tunnekin tarttuu: on ihmisiä, jotka ovat perineet vanhemmiltaan alakulon, ja sitten niitä, joista ilo säteilee koko kulmakuntaan.
On pakko jatkaa, koska tajusin lisää jotakin olennaista.
Minulla ei ole ikinä ollut inhokkipoliitikkoja. Vanhemmillani on, joten tunnen ilmiön ulkoakäsin. Tietysti on niin, että on ihmisiä, joista olen sitä mieltä, että on parempi, etteivät he saisi enää yhtään lisää valtaa, mutta en minä heitä erityisesti INHOA. Kyse on ennemminkin luottamuksen ja kunnioituksen puutteesta kuin jostain negatiivisesta. Inho taitaa maailmassani olla varattu vain suoriin kontakteihin: inhoan suolakurkkuja ja sitä, jos joku tulee baarissa tanssiessa kourimaan takamustani (sellainen on brutaalia, oli kourija kuinka hauska tyyppi tahansa).
Luulen, että jos vaalin häviäisi ehdokas, jota en kannata, suhtautuisin hänen harmitukseensa aika neutraalisti. Jos poliitikko murtuisi täysin ja olisi tosi surullinen, varmaan tuntisin myötätuntoa ja ajattelisin, että voi parkaa, samalla kun olisin toisaalta sitä mieltä, että hyvä kun häntä ei valittu, vaikka se on selvästi hänelle ihan kauhea pettymys.
Luulen kyllä, että kykenisin harmistukseen, ja kykenenkin, empiirisesti todistettuna, jos epäsopiva tyyppi voittaa vaalit. (Ajatelkaamme esim. Yhdysvaltain johtaja-apinaa.) Mutta ei se harmistus liity niinkään tuon tyypin iloon tms. tunnetilaan vaan siihen oletukseen, että nyt kyllä menee kaikki päin peetä, kun näin pääsi käymään.
Matti hyvä, olet ollut merkittävänä kätilönä. Kiitos.
Sörhin keskusteluunne sen verran, että kommentoin tätä: "Ajatus siitä, että tuntoaistilla saatu kokemus olisi suorempi, koska tunto on lähiaistina primitiivisempi esimerkiksi kaukoaisti näköön verrattuna, ei ole kovin uskottava."
Muistaakseni tässä pätee kyllä selkärangasta tuleva reaktio joka liittyy nimenomaan tuntoaistiin, kun sormi vetäistään pois kuumalta hellan levyltä? Vai onko näköaistillakin oikotie selkärankaan? Sellaisesta en muista kuulleeni esimerkkiä biologian tunnilla.
Kyllä ainakin itse loikkaisen taaksepäin elokuvissa, kun hirviö hyppää valkokankaalle... mutta oikeassa olet siinä, että tunto-, samoin kuin makuaistin EI TÄTÄ -reaktio on ärhäkämpi kuin ns. kaukoaistien vastaava. Sitähän se lähiaistin primitiivisyys juuri on. (Liian voimakas ääni ei kai olisikaan enää kuulo- vaan kipuaistimus, siten tuntoaistimusten sateenvarjon alla.) Tämä on ihan loogista evolutiivisesti ajatellen: on kiireempi saada vaarallinen juttu pois sormesta tai kieleltä kuin metsän reunasta viidenkymmenen metrin päästä.
Mutta se ei vielä kerro, että esim. kuumennettu sokeri (johon itse viimeksi töppäsin sormeni, vieläpä tahdonalaisesti, ääliö kun olen, "maistetaanpas tätä nyt") on todellisimmilta ominaisuuksiltaan KIVULIAS, KÄTTÄ TAAKSEPÄIN HEITÄTTÄVÄ jne.
Kyllä sen väri, tuoksu jne. ovat yhtä todellisia ja mielestäni niiden kokeminen ei nyt hirveästi eroa suoruudessaan.
Suora yhteys ei kyllä taida olla selkärankaan ;) vaan selkäytimeen.
Nuo refleksit - en ole edes varma, kuinka refleksikertomus pitäisi muotoilla. Esimerkiksi sormen tapauksessa kvaliteetti "kipua aiheuttava" aistitaan vasta sormen jo tykyttäessä turvallisesti kehon vieressä (tai tyypillisimmillään suussa, oujee), kaukana kipua aiheuttavasta. Usein ainakin minulla tunnelma on enemmän "sormeen sattuu aiaiai" kuin varsinaisesti "tuo sokeriliuos poltti mua ja on siten kuumaa, kipua aiheuttavaa jne."
Vaikka hermosto reagoi ja aiheuttaa refleksin, en ole ihan varma, voidaanko tässä yhteydessä puhua HAVAITSEMISESTA. Tunnistamisesta kyllä, aistimisesta kyllä, mutta ehkä ei kuitenkaan havaitsemisesta (joka edellyttäisi jonkinlaisen kokonaisuuden muodostamisen ainakin minun kielenkäytössäni - pragmatistisessa slangissa).
Kasvoista keskustellessani tänään mietimme Kissan kanssa, josko fysiognominen tunnistus on niin automaattista (lampaatkin tunnistavat yli 40 lajitoverinsa kasvot jopa kuvista, on kokeissa selvinnyt), että se osaltaan selittäisi, miksi ilmeet voidaan nähdä ikään kuin kasvoja näkemättä (tästä tulee mieleen eittämättä Cheshire Cat, Irvikissa Liisan Ihmemaasta). Oletettavasti muukin kehon tunnekieli, tunnehahmot, tunnistetaan aika vaivatta, pienetkin lapset pystyvät siihen hämmentävän pätevästi. (Usein pientä lasta onkin vaikeampi jallittaa kuin aikuista, jota voi narrata sanoin.)
Tavallaan meillä voisi siten olla evolutiivinen painotus huomata lähinnä ilmeet ja eleet muotojen sijasta, kunhan kasvotunnistus ja kehontunnistus tietyksi henkilöksi on kerran fiksattu. (Joku ehkä huomauttaa nyt, että miehet ovat sitten poikkeus tähän teoriaan. Olkoon siinä tapauksessa niin. Itse en kyllä olettaisi tällaista sukupuolieroa... ainakaan kovin mielelläni. Varmasti joku pian valaisee tätä asiaa.)
Mittasin joku aika sitten testillä reaktionopeuttani. Testi havainnollistaa myös sitä, että reaktionopeuteen vaikuttaa, käyttääkö hyväkseen refleksiä vai ei. Itse refleksi jää epäselväksi, mutta ehkä kyseessä on accomodation reflex? Joka tapauksessa kuvaamasi ero lähiaistin ja kaukoaistin reflekseissä taitaa näkyä jopa näköaistissa itsessään.
Evoluution näkökulmasta saalistajalle olisi varmaan jopa haitallista reagoida refleksinomaisesti kaukoaistien ärsykkeisiin. Toisaalta saaliille taas tästäkin voisi olla hyötyä. Eivätkö esimerkiksi antiloopit kavahda rasahduksen kuultuaan?
Voisiko olla jopa niin, että saalistaja tunnistaa saaliinsa hermostuneesta kehonkielestä? Olen joskus miettinyt sitä, mistä koirat tunnistavat jonkun ruuaksi, toisen ystäväksi ja kolmannen uhkaksi. Eivät varmaan ainakaan ulkonäöstä. Ehkä hermostuneisuus auttaa luokittelemaan.
Entä jos ihmiset reagoivat toisiinsa samalla tavalla? Improssa todetaan, että korkeaa statusta voi lavalla - ja myös palaverissa - teeskennellä pitämällä päätään liioitellusti paikallaan. Sain erään muuten kovin arrogantin myyntimiehen puremaan hermostuksissaan kynsiään pelkästään pitämällä päätäni paikallaan. Ehkä koulukiusauksen uhreille pitäisikin opettaa improvisaatiota?
Eräs budolajeja pitkään harrastanut työkaverini kertoi tutkimuksesta (lisää hyviä lähdeviitteitä), jossa tutkittiin miten aivot tulkitsevat toisen ihmisen aikeet. Onko lähestyvän käden tarkoitus lyödä vai helliä? Tulkitessamme aikomusta aktivoituvat samat alueet aivoista kuin jos tekisimme saman liikkeen itse. Olisi kiinnostavaa tietää, muuttaako vaikkapa budolajien pitkällinen harrastus - refleksin iskostaminen "selkäytimeen" - toimintatapaa.
Yksi syy omien kuvien vihaamisessa voisi olla se, että näemme itsemme yleensä peilikuvana peilin kautta. Valokuvassa taas näemme itsemme oikein päin. Tässä on kai kyse mere exposure effectistä, jota on testattu myös valokuvilla. Alkuperäinen Mona Lisa on ihmisten mielestä miellyttävämpi kuin sen peilikuva. Ihmiset pitävät enemmän oman valokuvansa peilikuvasta, muut taas oikein päin olevasta kuvasta.
Toinen syy valokuvavihaan saattaisi olla, että emme ole valokuvassa koskaan itse. Kun huomaamme että meitä kuvataan, tulemme tietoiseksi itsestämme ja kehonkielestämme. Yritämme usein liioitella statustamme, ehkä jopa teeskennellä hymyä. Se ei varmasti tunnu omalta.
Ajatuksesi tunteiden peilaamisesta oli mielenkiintoinen. Toisten ihmisten liikkeiden peilaaminen on tavallista arjen kohtaamisissa. Esimerkiksi palaverissa on hupaisaa seurata kuinka yksi kerrallaan osallistujat nostavat saman jalan toisen päälle tai laittavat kädet niskan taakse puuskaan. Myyntikoulutusoppaat suosittelevat peilaamaan. Se kasvattaa molemminpuolista luottamusta.
Ehkä empatian toimintamekanismi voisi olla samanlainen? Kaikille lienee tuttua se, että kun yrmynä pakotan itseni hymyilemään, tulen iloiseksi. Empatia voisi toimia niin, että peilaan tiedostamattani keskustelukumppanin kasvojen ilmeitä. Sitä kautta minulle syntyy sama emootio kuin kuin keskustelukumppanilleni.
Kasvojen ilmeet innostavat spekuloimaan aivojen toiminnasta. Oma hatara mielikuvani on aika lähellä tätä kuvausta. Sen mukaan aivoissa on käynnissä useita prosesseja yhtäaikaa. Yksi saattaisi huolehtia hahmontunnistuksesta, toinen tietyn eleen tunnistuksesta, kolmas jonkun toisen eleen tunnistuksesta. Yhden prosessin tehtävänä olisi lähinnä kategorisoida sisään ja ulos menevää tietoa. Tämä prosessi on se mitä ymmärrämme tajuntana.
Tämä on linjassa sen havainnon kanssa, että ihmisen käden liikkeeseen liittyvät aivon osat aktivoituvat jo ennen kuin ihminen tietoisesti miettii kätensä liikuttamista.
Sinänsä tämä ajatus ei sano aivojen oikeasta rakenteesta mitään. Tietokoneessakin pyörii monta ohjelmaa samaan aikaan. Käytännössä kyseessä on vain illuusio. Kun ohjelmia vaihdetaan riittävän nopeasti, illuusio säilyy. Se särkyy vasta, kun joku ohjelma kuormittaa konetta niin paljon, että muutkin ohjelmat hidastuvat. Toisaalta moniprosessorikoneissa ohjelmat voivat oikeastikin tehdä töitä samaan aikaan.
Idean mukaan tietoisuuden tehtävä olisi arvottaa ja luokitella. Ajattelisin, että se on tarkoitettu erityisesti puheen ja tekstin luokitteluun. Ei siis ole ihme, että olemme huonoja havaitsemaan valehtelua tietoisesti. Taisi olla Pinker, joka totesi valehtelun hyödyllisyyden nyky-yhteiskunnassa. Sosiaalinen elämä taitaisi mahdotonta jos puhuisimme jatkuvasti totta. Työrooliin ei kuulu kertoa mitä oikeasti kuuluu.
Minä en ole asiaa ennen pohtinut, eikä syvällistä näkemystä tästä ole, mutta vääristynyt kehonkuva on olemassa. Nimenomaan tämä valokuvien retusointi..ei silti tarkoita, ettei välttämättä olisi kosketuksissa kehoonsa. Huomaan sen kissojen kanssa ollessani. Sängyllä, lattialla, sohvalla lojoessani. Liikkeet alkavat matkia, muuttuvat sensuellimmeiksi, kuin tanssiessa(elämänikäinen tanssiharrastus voi tuoda ihmisen sekä kehon lähelle, sinuiksi sen kanssa, että vääristää ulkoista kehonkuvaa.). Ja se, kuinka eläimillä on nuoleminen(esim. juuri kissoilla) sellaista ruumiinempatian hakemista, kuvittelisin.
Sen huomaa, kun ottaa kissan niskasta kiinni. Kissa, jonka emo kanteli tätä pentuna paljon niskasta, menee sykkyrään ja taantuu pennuksi, kun sitä nostaa-oikein!-niskanahasta. Häntä kiertyy rullalle ja käpälät menevät sykkyrään, siitä tulee kannettava "paketti", kun taas kissa, joka ei ole niskasta kanniskeltu pentuna, ei totu siihen oikein millään, sätkii ja rimpuilee.
Joistakin se näyttää pahalta, mutta minä nostan kissojani välillä niskasta helyydenpuuskassa. Ne eivät ole lihavia, joten sekään ei tuota kärsimystä, että kissa itse painaisi liikaa niskanahan venymiseen nähden.
Tämän kyllä piti olla ihan aiheesta, vaikkei nyt siltä oikein vaikutakaan...hmm.
-minh-
"Voisiko olla jopa niin, että saalistaja tunnistaa saaliinsa hermostuneesta kehonkielestä?" - ainakin raiskaajia ja väkivaltarikollisia on tutkittu, ja he näyttävät valikoivan uhrejaan kehonkielen hermostuneisuutta skannaten.
Kyllä, kyllä, ihmiset peilaavat toisensa ilmeitä ja eleitä. Varhaisimmillaanhan tämä näkyy vauvan ja äidin keinunnassa: vauva ja äiti keinuvat samaan tahtiin. Mutta kun katsoo ihmisiä kahviloissa, kyllä hekin keinuvat, ja hymy solahtaa kasvoille lähes samalla hetkellä. Tätä tanssia jaksan katsella vaikka kuinka kauan.
Kehotekniikat (laskisin budolajit niihin) OVAT ihmeellisiä vaikutuksiltaan. Mikko, ajatuksesi siitä, mikä empatian toimintamekanismi voisi olla, on linjassa ainakin De Waalin selityksen kanssa. (Tykkään lukea empatiasta mieluummin De Waalilta kuin vain ihmisiä käsitteleviltä tieteilijöiltä - minua kun kiinnostaa myös ylilajinen empatia.)
Tuo kuva/peilikuvajuttu on kiinnostava. En ollut siihen törmännytkään. Hyvä tietää.
Minh, hauska huomata sinun ryhtyneen kommentoimaan. Ja kommenttisi on täysin aiheesta. Ihminen reagoi eläimenkin kehonkieleen. No, eivät tietenkään kaikki meistä, mutta ne, jotka ovat avoimia kommunikaation mahdollisuudelle ja ajatukselle, että ihminen voisi oppia jotakin myös noilta toisilta tyypeiltä. Kissat ovat mestareita lojumisen ja hyväilyihin vastaamisen opettamisessa.
Kiinnostavaa tämä keskustelu kasvoista ja tunteiden havaitsemisesta. Välittömät ja intuitiiviset toisen kasvonilmeiden tunnistamiset on tietysti tärkeää.
Mutta miksi toisen kasvojen kuvaaja oppii enemmän tarkkailevasta kuvaamisesta tavallisesta karvojen havaitsemisesta?
Piirtämisestähän Veloena sinäkin puhuit. Mitä erityistä oppii kasvoja kantavasta ihmisestä piirtämällä tai kirjoittamalla ?
Kuvatessaan toista sitä kait tulee tietoiseksi, keskittyneeksi ja tarkaksi niin että havaitsee eri tavalla kuin muuten. Vai miksi, antaako taiteellinen väline mahdollisuuden paneutua asiaan vai mistähän on kyse ?
Risto, asiaa on kyllä tutkittukin ainakin piirtämisen osalta. Kasvoja systemaattisesti mallista piirtäneet (siis nimenomaan kolmiulotteisesta mallista, ei toisesta piirroksesta, se on AIVAN eri asia, paljon helpompaa koska siinä kolmiulotteista ei tarvitse kääntää kaksiulotteisuuteen) työstävät näköhavaintoa kasvoista eri aivoaluein kuin "normaali" verrokkiryhmä. Fysiognominen tunnistus on tosi nopsa ja ilmeisesti alkeellisempi prosessi (luultavimmin mielen moduuli johon ei kauheasti ole vaikuttamista), ilmetunnistus sitten varmasti toinen siinä päällä, mutta näiden lisäksi piirtäjäihminen katsoo maailmaa todellakin eri tavalla, opitulla tavalla: näkee matemaattiset suhteet, luokittelee ihmiseksi, jolla on silmät lähekkäin, tai ulkoneva nenä suhteessa noin ja noin, ja huulet, jotka ulottuvat sinne ja sinne suhteessa silmien ulkonurkkiin, piirtää mielessään geometriset apuviivat kasvojen päälle - ei, tämä on epätarkka kuvaus, ei niitä "piirretä", ne vain nähdään. Suhteet vain nähdään, ja se on harjoituksen aikaansaamaa nopeaa hahmotuskykyä, joka on funktionaalista suhteessa toimintaan, jossa kolmiulotteiset kasvot tahdotaan siirtää kaksiulotteisina paperille.
Kyse ei siis ole vain siitä, että käsi oppisi piirtämään - kyse on ennen kaikkea näkemisen, NÄKEMYKSEN, harjoittamisesta...
Kirjoittaminen samoin. On poimittava, valikoitava. Kirjoittajasta, tavoitellusta tyylistä tietysti riippuu aika paljon, mitä oppii poimimaan nopeasti ja akuutilla tarkkuudella. Onko tavoitteena viihteellinen kirjoittaminen, maailman tosiolemuksen kuvaaminen, tunnetiloissa karehdinta vai mikä.
Vaikka harvapa meistä varmaankaan tarkalleen on itselleenkään selvittänyt, mikä tässä kirjoittamisvimmassa tavoitteena oikein on.
Mutta kyllä sen uskaltaisin sanoa, että se kehittää havaintokykyä. Sekin on eräänlaista kätilöintiä - kuten lukeminenkin, etenkin silloin kun lukee jotain ihmistä, jonka kanssa tietää olevansa enimmäkseen samaa mieltä, väärin, raivostuu ja äkisti näkee oman senhetkisen kantansa kaikessa suoruudessaan ja karmivuudessaan. (Yksinhän piipertäen omaa kantaansa ei mitenkään selville saa. Vasta toiset ihmiset sytyttävät sen palavan hetkellisen riehun, jonka aikana kykenee sanallistamaan jotain, mikä on muhinut itsestäänselvyyksien varastossa möhkälemäisenä, kritisoimattomana, purkautumattomana.)
"Näkemyksiä muodostetaan näin, tajuan äkisti, [...] arvokkaat, käytännöstä syntyvät näkemykset ja uudet keksinnöt tehdään tällä tavalla: jonkun silmät tuikkivat, kutsuvat, houkuttelevat sanoja."
Jep.
Lähetä kommentti
<< Home