Hartausharjoitusten mahalasku

Aamiaiseksi on juuri omiaan pomelo. Se painaa kiloviisisataakolmekymmentäkaksi grammaa. Vatsa loppuu kesken. On virheellistä olettaa, että makisushista ei voisi saisi ähkyä. Vatsa muistaa senkin, mitä pää ei. Olen juonut koko joulun aikana yhden lasin punkkua, riojalaista vuodelta 1994. (Joka, kuten useasti on todettu, oli maaginen: täytin kaksikymmentä, aloitin yliopistossa, tutustuin nykyisen elämäni keskushenkilöihin Ilvekseen ja Kissaan, ja itse asiassa myös Trisiin, vaikkemme me kaksi oikein koskaan ystävystyneetkään.)

Tänä vuonna paras lahja on lantiolle kiinnitettävä, kaliseva ja siinä on useita X-kirjaimia, mikä kaltaistani mystikkoa ja loikkaajaa taatusti miellyttää. Lantionympäryksellinen muuttujia housuntakamuksia somistamaan! Mustasisko tietää, miten baareihin on sonnustauduttava ja ilmeisesti oletus on, että kaltaiseni yksineläjä alkaa toteuttaa välittömästi Bridget Jones -oireyhtymää. (En ole nähnyt elokuvaa - romanttiset komediat eivät oikein ole ikinä sytyttäneet minussa halua maksaa seitsemää euksua vaivaantuneesta epäuskosta - joten letkaus on ihan lonkalta; yksi tutuista oli tukehtua nauruun puhelimessa - "ai että ei suhdetta ja kustannustoimittajan duunia, sä oot kuule yks bridgetjones". Olin luullut, että B.J. kertoi paino-ongelmaisesta ikisinkusta ja minun on vaikeaa asennoitua käsitteellistämään itseäni siten.) Mustasiskoon verrattuna tunnen itseni tylsäksi esikoissiskoksi, joka on torkkunut nenä kirjassa, vaikkei se taidakaan pitää paikaansa, jos tarkkoja ollaan. Enemmän rikkonut jalat poluilla tai musiikin tahdissa, hyräillyt ja kirkunut kädet jonkun ympärille kiedottuna tai multaa tonkien, paistilastaan liimaantuneena, koiranremmiin kiinnitettynä ja niin edelleen. Ollut hysteerinen ja levoton syyttä suotta.

Mutta nyt, nyt olen saavuttanut mielenrauhan ja lantiovyön. Ja kuten kohta nähdään, tylsä esikoissiskous sisältää myös hyviä puolia - ainakaan en säästä rahaa, paiski ylitöitä ja sen takia vanhene etuajassa. Ehei, sen sijaan saan taas kerran vakuuttaa mummolleni, etten ole enää seitsemäntoista, vaikkei minulla olekaan sanojeni vakuutena miestä ja lapsikatrasta. (Luulen kyllä, että kyse on enemmän dementiasta ja siitä, että mummo ei ole käynyt optikolla viime aikoina. Itseni mielestä näytän siinä neljäkymmentäkuusivuotiaalta elämään kyllästyneeltä leskirouvalta, jonka silmäkulmissa on liian monen käkäkäkän harakanjäljet.)

Hartaus ei jouluteemana oikein onnistu. Saan kolme levyllistä joululauluja swing-versioina sekä ensimmäistä kertaa elämässäni Sin Citysta ostetun joululahjan. Herramunjee. Ehkä olen viimein kypsässä iässä tai jotain.

Vanhempien luona vietetty joulupäivä ei suju oikeastaan juurikaan tervehenkisemmin. Mustasisko on pyytänyt vanhemmilta joululahjaksi lainan takausta leikkausta varten. "Mitä leikkausta, mikä hätä sillä on?" Huolestun tietysti, mustasisko on aattona Käpylässä piipahtaessaan näyttänyt ihan terveeltä, vaikka tietysti omalla tavallaan narkkareiselta. Äiti tuskin saa sanottua: "Se haluaa silikonitissit. Minä sanoin, ettei käy." Nyökyttelen sympaattisesti. Joo joo silikonit, eikös ne ole jo ihan out. Ja jos sisko ei olisi laihdutuskuurilla koko ajan, kyllä silläkin varmasti olisi tissejä omasta takaa pelkkien kylkiluiden sijasta. "No mutta ainakin sillä on motiivi käydä duunissa, jos se säästää tisseihin", koetan lohduttaa äitiä. Äitiä nimittäin hiukan huolestuttaa työmotivaationi kepeys: he tahtoisivat taata minulle asuntolainan, mutta ilmoitan, etten halua omistusasuntoa ainakaan vielä. Riittää, että rahaa on ruokaan ja saan kirjoittaa ja tanssia, sillä siisti. Vanhempia kauhistuttaa mustasiskon ja minun pako pikkusievästä.

Ei, nyt ei pitänyt valittaa äidistä ollenkaan. Äiti on ostanut minulle punaisen huivin, joka on jumalaisen kaunis. Ei vaaleanpunaista tai -sinistä, eikä tummansinistä eikä harmaata, vaan oikein palavanpunaisen. (Kuulen hiljaisen toteamuksen tutulla äänellä: "Bordellinpunaisen". Mutta sehän on oikeastaan sama väri kuin joulunpunainen, jos tarkemmin katsoo...) Eläköön äiti! Ehkä jokin päivä vanhempani lakkaavat haaveilemasta siitäkin, että minusta tulisi Lemmikki-lehden toimittaja.

Mutta mitä teenkään heti, kun pääsen Kissan luota ja sitten vanhempieni luota kotiin tänne mäen päälle, tähtien lähelle? No, tietenkin juon ensin sitruunamelissateetä, mutta sitten laitan Faurén soimaan ja istun vakavana ja hartaana silmät kiinni ja vain kuuntelen. Jos muualla joulu onkin hälinää ja kujeellisia paketteja, täällä se on lunta ja lumisia pensaita, hellänlohdullista musiikkia ja hyasintteja. Mutta myönnettäköön, että olen kietonut valkean yöpaitani päälle punaisen huivini. Eikä tämä ole mikään symbolistinen toteamus vaan tosiasiaväitettä mukaileva lause osana kertomusta nimeltä "Hartausharjoitusten mahalasku". Paljon jää sanomatta, taaskin. Se on oikein. Kielen tarkoitus ei ole toisintaa maailmaa vaan poimia siitä esiin huomionarvoisia reittejä. Täällä ei tarvita edes niitä sinisiä muovisuojuksia kenkien päälle.

Olen rauhallinen ja väsynyt saunomisen jäljiltä.

On vaikeaa tottua saunomaan yksin. Se on vaikeampaa kuin nukkua yksin tai tanssia yksin, laulaa yksin tai kulkea polkua yksin. Istun lopulta saunassa vanhempieni luona liian kauan. Tulee huono olo. Mutta tuntuu siltä, että sauna on ainut turva, ainut pakopaikka joulussa, jossa joka puolelta tunkee sävelmiä ja tekstiileitä, informaatiota ja ruokaa. Etenkin ruokaa. Teriyakitempehiä ja kikhernepateeta.

Saunassa istuessani muistan, samalla tavalla kuin nyt tässä istuessani, ainoan hartaan hetken koko hulinassa. Ja kuinka niitä olisinkaan kaivannut! Muistan lumiukkoanimaation, jota on hehkutettu. Animaatio osuu johonkin kipukohtaan terävästi. Kun lumiukko on aamulla sulanut ja poika katsoo sen jäänteitä kumarin päin, mikään ei enää pitele suruani. En tällä erää kestä satuja, joiden viesti on, että kaikki hyvyys ja ilo on pelkkää illuusiota, joka temmataan pois sitä kohti iloisesti ja luottavaisesti juoksevilta. Sadun tehtävä ei voi olla masentaa eikä jankuttaa ääliömäisenä jokapaikanhöylänä: "Carpe diem - Après nous le déluge".

Millainen olisi maailma, jossa jo heti ilon hetkellä häivähtäisi mielessä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta?

Kuulostaa maailmalta, jossa elän. Enkö muka kärsinyt monta vuotta tunteesta, että jotakin on vialla, kun herään onnellisena sen ihmisen vierestä, jonka vierestä tahdonkin herätä? Eikö ollut vaikeaa uskoa, että hän tarkoittaa, mitä sanoo, vaikka tekeekin joskus toisin? Enkö saanutkin paniikkia, kun meitä tituleerattiin naistenlehdessä tanssilattian rakastuneimmaksi pariksi? Koska eihän sellaista tapahdu, ajattelin, tämä on liian banaalia ollakseen totta, ja sitten unohdin ja elin tyytyväisenä epätodellisuuden tuskaani kunnes en enää osannut.

Tietenkin itkeminen voi johtua aivan hyvin siitäkin, että kuukautiseni olivat juuri käynnistymässä lumiukkoa katsellessa. Silloin itkettää mikä hyvänsä. Kaikki seurustelusuhteenikin ovat alkaneet juuri tuossa hormonaalisessa vaiheessa, kun olen yhtä suurta repliikkiä voi apua mitä tää on, miksi liikutat minua niin kovasti, kyynelehtivää ja hoivantarpeista eläintä, joka ripustautuu innokkaasti kaikkeen lohduttavaan suurieleisesti ja ironiaan kykenemättömänä.

Tällä erää tuota lohduttavaa edustaa Gabriel Faurén säveltävä sielunmessu ja vegaaninen kakku, valkoinen puuvillayöpaita ja punainen huivi ja korkeakantaiset tohvelini - luomiskengät tuttavien kesken - vuodelta 1994.

Nyt ei itketä.

Ja hyvä niin, sillä loppiaiseen on aikaa ja töitä on paiskittavaksi saakka.