25.12.05

Hartausharjoitusten mahalasku

Aamiaiseksi on juuri omiaan pomelo. Se painaa kiloviisisataakolmekymmentäkaksi grammaa. Vatsa loppuu kesken. On virheellistä olettaa, että makisushista ei voisi saisi ähkyä. Vatsa muistaa senkin, mitä pää ei. Olen juonut koko joulun aikana yhden lasin punkkua, riojalaista vuodelta 1994. (Joka, kuten useasti on todettu, oli maaginen: täytin kaksikymmentä, aloitin yliopistossa, tutustuin nykyisen elämäni keskushenkilöihin Ilvekseen ja Kissaan, ja itse asiassa myös Trisiin, vaikkemme me kaksi oikein koskaan ystävystyneetkään.)

Tänä vuonna paras lahja on lantiolle kiinnitettävä, kaliseva ja siinä on useita X-kirjaimia, mikä kaltaistani mystikkoa ja loikkaajaa taatusti miellyttää. Lantionympäryksellinen muuttujia housuntakamuksia somistamaan! Mustasisko tietää, miten baareihin on sonnustauduttava ja ilmeisesti oletus on, että kaltaiseni yksineläjä alkaa toteuttaa välittömästi Bridget Jones -oireyhtymää. (En ole nähnyt elokuvaa - romanttiset komediat eivät oikein ole ikinä sytyttäneet minussa halua maksaa seitsemää euksua vaivaantuneesta epäuskosta - joten letkaus on ihan lonkalta; yksi tutuista oli tukehtua nauruun puhelimessa - "ai että ei suhdetta ja kustannustoimittajan duunia, sä oot kuule yks bridgetjones". Olin luullut, että B.J. kertoi paino-ongelmaisesta ikisinkusta ja minun on vaikeaa asennoitua käsitteellistämään itseäni siten.) Mustasiskoon verrattuna tunnen itseni tylsäksi esikoissiskoksi, joka on torkkunut nenä kirjassa, vaikkei se taidakaan pitää paikaansa, jos tarkkoja ollaan. Enemmän rikkonut jalat poluilla tai musiikin tahdissa, hyräillyt ja kirkunut kädet jonkun ympärille kiedottuna tai multaa tonkien, paistilastaan liimaantuneena, koiranremmiin kiinnitettynä ja niin edelleen. Ollut hysteerinen ja levoton syyttä suotta.

Mutta nyt, nyt olen saavuttanut mielenrauhan ja lantiovyön. Ja kuten kohta nähdään, tylsä esikoissiskous sisältää myös hyviä puolia - ainakaan en säästä rahaa, paiski ylitöitä ja sen takia vanhene etuajassa. Ehei, sen sijaan saan taas kerran vakuuttaa mummolleni, etten ole enää seitsemäntoista, vaikkei minulla olekaan sanojeni vakuutena miestä ja lapsikatrasta. (Luulen kyllä, että kyse on enemmän dementiasta ja siitä, että mummo ei ole käynyt optikolla viime aikoina. Itseni mielestä näytän siinä neljäkymmentäkuusivuotiaalta elämään kyllästyneeltä leskirouvalta, jonka silmäkulmissa on liian monen käkäkäkän harakanjäljet.)

Hartaus ei jouluteemana oikein onnistu. Saan kolme levyllistä joululauluja swing-versioina sekä ensimmäistä kertaa elämässäni Sin Citysta ostetun joululahjan. Herramunjee. Ehkä olen viimein kypsässä iässä tai jotain.

Vanhempien luona vietetty joulupäivä ei suju oikeastaan juurikaan tervehenkisemmin. Mustasisko on pyytänyt vanhemmilta joululahjaksi lainan takausta leikkausta varten. "Mitä leikkausta, mikä hätä sillä on?" Huolestun tietysti, mustasisko on aattona Käpylässä piipahtaessaan näyttänyt ihan terveeltä, vaikka tietysti omalla tavallaan narkkareiselta. Äiti tuskin saa sanottua: "Se haluaa silikonitissit. Minä sanoin, ettei käy." Nyökyttelen sympaattisesti. Joo joo silikonit, eikös ne ole jo ihan out. Ja jos sisko ei olisi laihdutuskuurilla koko ajan, kyllä silläkin varmasti olisi tissejä omasta takaa pelkkien kylkiluiden sijasta. "No mutta ainakin sillä on motiivi käydä duunissa, jos se säästää tisseihin", koetan lohduttaa äitiä. Äitiä nimittäin hiukan huolestuttaa työmotivaationi kepeys: he tahtoisivat taata minulle asuntolainan, mutta ilmoitan, etten halua omistusasuntoa ainakaan vielä. Riittää, että rahaa on ruokaan ja saan kirjoittaa ja tanssia, sillä siisti. Vanhempia kauhistuttaa mustasiskon ja minun pako pikkusievästä.

Ei, nyt ei pitänyt valittaa äidistä ollenkaan. Äiti on ostanut minulle punaisen huivin, joka on jumalaisen kaunis. Ei vaaleanpunaista tai -sinistä, eikä tummansinistä eikä harmaata, vaan oikein palavanpunaisen. (Kuulen hiljaisen toteamuksen tutulla äänellä: "Bordellinpunaisen". Mutta sehän on oikeastaan sama väri kuin joulunpunainen, jos tarkemmin katsoo...) Eläköön äiti! Ehkä jokin päivä vanhempani lakkaavat haaveilemasta siitäkin, että minusta tulisi Lemmikki-lehden toimittaja.

Mutta mitä teenkään heti, kun pääsen Kissan luota ja sitten vanhempieni luota kotiin tänne mäen päälle, tähtien lähelle? No, tietenkin juon ensin sitruunamelissateetä, mutta sitten laitan Faurén soimaan ja istun vakavana ja hartaana silmät kiinni ja vain kuuntelen. Jos muualla joulu onkin hälinää ja kujeellisia paketteja, täällä se on lunta ja lumisia pensaita, hellänlohdullista musiikkia ja hyasintteja. Mutta myönnettäköön, että olen kietonut valkean yöpaitani päälle punaisen huivini. Eikä tämä ole mikään symbolistinen toteamus vaan tosiasiaväitettä mukaileva lause osana kertomusta nimeltä "Hartausharjoitusten mahalasku". Paljon jää sanomatta, taaskin. Se on oikein. Kielen tarkoitus ei ole toisintaa maailmaa vaan poimia siitä esiin huomionarvoisia reittejä. Täällä ei tarvita edes niitä sinisiä muovisuojuksia kenkien päälle.

Olen rauhallinen ja väsynyt saunomisen jäljiltä.

On vaikeaa tottua saunomaan yksin. Se on vaikeampaa kuin nukkua yksin tai tanssia yksin, laulaa yksin tai kulkea polkua yksin. Istun lopulta saunassa vanhempieni luona liian kauan. Tulee huono olo. Mutta tuntuu siltä, että sauna on ainut turva, ainut pakopaikka joulussa, jossa joka puolelta tunkee sävelmiä ja tekstiileitä, informaatiota ja ruokaa. Etenkin ruokaa. Teriyakitempehiä ja kikhernepateeta.

Saunassa istuessani muistan, samalla tavalla kuin nyt tässä istuessani, ainoan hartaan hetken koko hulinassa. Ja kuinka niitä olisinkaan kaivannut! Muistan lumiukkoanimaation, jota on hehkutettu. Animaatio osuu johonkin kipukohtaan terävästi. Kun lumiukko on aamulla sulanut ja poika katsoo sen jäänteitä kumarin päin, mikään ei enää pitele suruani. En tällä erää kestä satuja, joiden viesti on, että kaikki hyvyys ja ilo on pelkkää illuusiota, joka temmataan pois sitä kohti iloisesti ja luottavaisesti juoksevilta. Sadun tehtävä ei voi olla masentaa eikä jankuttaa ääliömäisenä jokapaikanhöylänä: "Carpe diem - Après nous le déluge".

Millainen olisi maailma, jossa jo heti ilon hetkellä häivähtäisi mielessä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta?

Kuulostaa maailmalta, jossa elän. Enkö muka kärsinyt monta vuotta tunteesta, että jotakin on vialla, kun herään onnellisena sen ihmisen vierestä, jonka vierestä tahdonkin herätä? Eikö ollut vaikeaa uskoa, että hän tarkoittaa, mitä sanoo, vaikka tekeekin joskus toisin? Enkö saanutkin paniikkia, kun meitä tituleerattiin naistenlehdessä tanssilattian rakastuneimmaksi pariksi? Koska eihän sellaista tapahdu, ajattelin, tämä on liian banaalia ollakseen totta, ja sitten unohdin ja elin tyytyväisenä epätodellisuuden tuskaani kunnes en enää osannut.

Tietenkin itkeminen voi johtua aivan hyvin siitäkin, että kuukautiseni olivat juuri käynnistymässä lumiukkoa katsellessa. Silloin itkettää mikä hyvänsä. Kaikki seurustelusuhteenikin ovat alkaneet juuri tuossa hormonaalisessa vaiheessa, kun olen yhtä suurta repliikkiä voi apua mitä tää on, miksi liikutat minua niin kovasti, kyynelehtivää ja hoivantarpeista eläintä, joka ripustautuu innokkaasti kaikkeen lohduttavaan suurieleisesti ja ironiaan kykenemättömänä.

Tällä erää tuota lohduttavaa edustaa Gabriel Faurén säveltävä sielunmessu ja vegaaninen kakku, valkoinen puuvillayöpaita ja punainen huivi ja korkeakantaiset tohvelini - luomiskengät tuttavien kesken - vuodelta 1994.

Nyt ei itketä.

Ja hyvä niin, sillä loppiaiseen on aikaa ja töitä on paiskittavaksi saakka.

10 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

"ai että ei suhdetta ja kustannustoimittajan duunia, sä oot kuule yks bridgetjones"

Tämä nykyajan nuoriso ei sitten osaa erottaa Bridget Jonesia Elaine Benesistä.

Panu (ei jaksa kirjautua)

26/12/05 01:30  
Anonymous Anonyymi said...

Tämä on lohdullisinta lukemaani tekstiä aikoihin. Kiitos.

26/12/05 01:52  
Blogger Eeva said...

sinä olet olemassa. tein havaintoja. Aika hienoa.

26/12/05 02:02  
Blogger Timo Riitamaa said...

Kyllä minuakin itkettää, eikä minulla edes ole kuukautisia. En ole voinut katsoa sitä lumiukkoa moneen vuoteen. Sen tyyppinen itku ei ole minusta mitenkään lohduttavaa, joten en halua altistua sille. Tulee vain surulliseksi.

Hihii, se sinun pomelosi on "Kotimaiset Kasvikset" nimisellä kotisivulla. Kasvihuone go go.

26/12/05 08:50  
Blogger Veloena said...

Vastauksia: en voi olla Elaine Benes, koska hän tanssii huonosti ja "vaihtaa poikaystävää kuin muromerkkiä" (jeesus, mikä sanonta... suomensin sen suoraan, jotta kuulostaa oikein käsittämättömältä.) MINÄ olen syönyt omenamehussa liotettuja kauraleseitä kanelilla aamiaiseksi jo ainakin 12 vuotta. JA taatusti en tanssi huonosti!

eevan omat tekstit ovat hienoja. Käykää ihmeessä katsomassa.

Timo: minua aina hieman ihmetyttää, miten miehet selviävät ilman kuukautisia, mutta sinä näköjään kyllä hyvin. Niin, "kotimainen" pomelo oli kyllä Kiinasta, mistä tuli hieman omantunnonväänteitä. Näemmä "kotimaiset kasvikset" on laajahko käsite.

26/12/05 10:46  
Blogger Mikko Moilanen said...

Veloena, nyt kun olet kenties saanut etäisyyttä opintoihisi, niin voisitko ystävällisesti blogissasi pohdiskella ja käydä läpi sitä, että millaista filosofian opiskelu oli. Pyydän tätä siksi, että suunnitelmissani on mahdollinen siirtyminen opiskelemaan filosofiaa nykyisen tutkinnon jälkeen.

26/12/05 12:21  
Blogger Veloena said...

Mikko, pistän pannumyssyn päähän ja hauduttelen. Kyllä, ihan mielelläni voin kirjoittaa siitä, mutta se on tietysti sitten minun näkökulmani aiheeseen. Mietin muutaman päivän, tai ainakin jonkin hetken, ja sitten...

Luultavasti tarvitsen jonkin ajatuksia laukaisevan tapahtuman, mutta sen tullessa lupaan olla pidättelemättä ja rynnätä koneelle asap.

26/12/05 12:26  
Blogger Mikko Moilanen said...

Minä en olisi pyytänyt sinua kirjoittamaan filosofian opiskelusta, ellen olisi halunnut lukea sinun ajatuksia siitä aiheesta.

26/12/05 13:56  
Anonymous va said...

Huokaus.

Kommentti "mustasiskolle". Flickerissä oli tämän blogin yhteydessä muutama otos, ja sen perusteella, neito kuin kesäpäivä, taivas sentään, täydellistä ei pidä mennä muuttamaan. Tämä tulkittakoon siten, että silikonioperaatio on niitä elämän asioita, jotka olisivat parempia vältettyinä.

Tunsin kerran (tai no, tunnen kai vieläkin) erään naisen, joka viimeisillä rahoillaan osti ryppyvoidetta. Jos jotain puolta haluaa itsessään kehittää, niin sitten jotain aivan muuta, kuten eräällä tv-kanavalla on todettu.

27/12/05 21:25  
Blogger Veloena said...

Niin, ei kukaan muu perheestä tajuakaan koko jutusta mitään. Siskolle se olisi jo toinen kauneusleikkaus, nenänsähän hän leikkautti tuollaiseksi sieväksi töpöksi heti täysi-ikäiseksi tultuaan.

Ei minun auta hänelle mitään sanoa. Me olemme eri universumeista vaikka tulemmekin samasta kohdusta. Se keskustelu on käyty niin monta kertaa. Laihduttamisen kohdalla, mallinhommien takia koulun laiminlyönnin kohdalla, nenäleikkauksen kohdalla, lävistysten kohdalla... hänelle tärkeintä on se, että hän vetäisee kaikilta miehiltä jalat alta tuosta noin vain. Se tuntuu olevan hänen todellinen nautintonsa. Hänellä on samanhenkisiä ystäviäkin. Voin kuvitella sen kuiviin imettyjen miesten vanan, jonka he jättävät jälkiinsä baareissa pyöriessään.

Surullista vain on, että sillä hetkellä, kun mustasiskon kanssa alkaa keskustella, lumous tapaa haihtua.

Tai ehkä minun standardini ovat vain niin korkealla etten hahmota, vaikuttaako systra sivullisista ihan tavalliselta mukavalta tytöltä. (No ovathan ne standardit mulla tietty taivaissa keskustelun suhteen. Hitto soikoon, olen kuitenkin akateemisesti perversoitu ihminen, joka menee normaalista baarismalltalkista vain tylsäksi ja pitkästyneeksi ja toteaa et tää tyttö lähtee kotiin nyt, ajatellen että voi jeesus mitä p-njauhantaa, se ei edes tiennyt kuka Thoreau oli.)

Niin että va, tuo täydellisyys on jo muutosten tulosta - vuosikausien laihdutuskuuri, yksi kauneusleikkaus. Mustasisko tietää minua paremmin, että täydellisyys tehdään rankasti runnoen. Hän haluaa olla täydellinen vain sillä yhdellä tavallaan. Siinä ero meidän kahden välillä. Minä en jaksa välittää täydellisyydestä, tyydyn onnellisuuteen.

Tai jopa mielenrauhaan.

28/12/05 01:03  

Lähetä kommentti

<< Home

<