22.12.05

Auuuuuu



Olen taas rikkonut itselleni asettamia varovaisia toiveita. Viime vuorokauden aikana olen onnistunut jotenkin rikkomaan seuraavat: älä ajattele emergenssiä, älä juo enää viiniä ennen jouluaattoa, älä syö keskellä yötä koska sittenhän et nuku, älä syö enää piparkakkua koska siitä tulee takuulla äkkö, älä venytä naapurien kärsivällisyyttä.

Ei se mitään, koska skypelaulaminen oli valtavan hauskaa! Muutaman hyvän kaverin kuten Emin, Missteen ja Ilveksen sekä musikaalisen joukon bloggaajattaria ja myös bloggaajia kanssa ulvomme, pimputamme, tunnelmoimme ja steppaamme kohti tietokonerassua, joka siirtää kakofonian muutamaan kaupunkiin toisaalla, ainakin Turkuun, Tampereelle ja Jyväskylään. Periaatteessa kai meidänkin olisi pitänyt kuulla heidät, mutta oma volyymimme taisi jyrätä kaiken muun. Naapuriparat - olen vasta viime päivinä oivaltanut, että seinästä kuuluu normaalivahvuinen puhekin läpi. Ja minä kun olen juossut steppisarjoja laulaa hoilaamalla itseäni säestäen, kiitos vaan kärsivällisyydestänne. Laulunumeroni oli koulussa seitsemän. Täytyy olla nonsensikko, jotta tällaisella laulutekniikalla alkaa konsertoida naapureille ja jopa toisiin kaupunkeihinkin. Nonsense rulettaa. Välillä nauramme, syömme suklaata ja mandariineja.

Yhteislaulaminen on ihanaa samalla tavalla kuin yhdessä steppaaminenkin. Kun istuu polviensa päällä puoliympyrässä laulaen, on susi. Musiikki täyttää kehon, joka muuttuu jonkinlaiseksi värisevää ilmapatsasta muotoilevaksi instrumentiksi kykenemättä olemaan taipumatta, nyökkimättä ja heilumatta melodialle. Kuorossa lauluva ystäväni hehkuttaa aina sitä, kuinka laulu hieroo sisältäpäin kylkiluut. Se on ihan totta. Laulu laululta hengitys laajenee, ääni kantaa pidemmälle, vaikka instrumentti olisikin hieman epävireinen ja -tahtinen.

Vaikeinta on laulaa laulua, jota ei tunne ollenkaan, kuten Snowman tai tontun laulu tai tiernapojat.

Lumisadelaulua emme laula, eihän se ole joululaulu. Emme kyllä ymmärrä sitäkään, miksi Juokse, porosein on sekään joululaulu. Impyeiden majat ja susien usvamajat kuulostavat enemmän joltain muulta kuin joululta. Eipä tässä taida lyyrisenä minänä joulupukki olla! Mutta silti laulamme sen, onhan siinä hyvä meno.

Palatessani kaupungilta jatkoilta ripeästi kävellen, emergenssiä ajatellen, morbidisti sillä eihän emergenssin ajattelemisesta seuraa koskaan mitään hyvää, seuraan mustanahkatakkista puhelimeensa puhuvaa miestä ja kuulen hänen selittävän ruotsiksi, kuinka yksinäinen hän on. Liikuttuneessa tilassa kun olen, alkaa itkettää. Koti on hiljainen ja pimeä. Syön kaksi Lily-karkkia, pesen hampaat ja nukahdan hyasintin tuoksuun.

Ja uni?

Unessa juoksen kohti aitaa, johon kuroutuu äkkiä sudenmentävä aukko. Käytän juostessani kaikkia neljää raajaani, turkkini on takkuinen ja kellervänharmaa, murisen mennessäni, sukellan aukon läpi Kirran tontille, käpälät tuskin tapaavat maata, mutkittelen puiden välistä, pensaikon läpi silmät kiinni, juokseminen on minussa enkä löydä tontilta enää ulos vaan olen aidattu sairaala-alueelle ja pelkään päivännousua ilman kunnon piilopaikkoja.

Mutta kun herään, hyasintti tuoksuu ja olen potkinut juostessani peiton syrjään. Jalkoja palelee. Istun hämärällä parvella ja tajuan äkkiä, kuinka paljon olen oppinut Nasulta. Olen oppinut ajattelemaan, etteivät ihmiset ole lähtökohtaisesti pahoja. Omituisinta asiassa on, että Nasu oppi luottamaan ihmisiin kanssani. Ehkä vasta täysin pelosta sekaisin olevan eläimen hoivaaminen normaaliksi iloiseksi lemmikiksi vakuutti minut siitä, etten ole paha ihminen ja että ehkä minun ei tarvitse tuntea surua siitä, että olen hengissä. En ymmärrä, ei sen väliä. Kaipaan Nasua ja muuta laumaa.

Kun laulamme Skypelaulua, Kissa on koirien kanssa langalla myös ja Nasu säestää meitä haukkuen. Ulvon sille nettiä pitkin ja suru vääntää itsensä uneen saakka. Tajuan samanlaisuutemme: Kun Nasu on karannut pari kertaa, silminnäkijät ovat kertoneet sen liikkuvan seinänvieriä häntä koipien välissä, susimaisesti luikahdellen, selvästi peloissaan ja uskaltamatta pysähtyä. Meidän kanssamme se liikkuu reippaasti, häntä iloisesti koholla, silmät loistaen ja ehkä jopa hieman arrogantisti vastaantulijoihin suhtautuen.

Meidän eromme on vain se, että siinä missä Nasu on aina tilanteen tasalla, minä osaan kuvitella imaginaarisia laumoja ja selviän pukeisiin ja jalkeille pienessä eriössäni, uskotellen että minusta huolestutaan, jos vain makaisin sängyssä itkien.

6 Comments:

Blogger Eufemia said...

Kiitos illasta, yhteisulvonta miellytti kovasti.

22/12/05 11:11  
Anonymous hetkiä said...

Voi, oli kamalan kivaa musisoida. En kyllä kuullut, olimmeko kitaristin kanssa edes samassa sävellajissa, jos hänkään soittoani juuri Turkuun asti kuuli.

Annan myös komplimentit steppauksestasi - olit todella hyvä, ja siihen oli antoisaa soittaa.

War is overista taisimme tehdä version, joka oli aivan valmista levytyskamaa.

22/12/05 13:10  
Anonymous alkmene said...

ensimmäinen työpäiväni kahteen viikkoon tylsästi päätteen edessä istuen on menettänyt tuntikausia oivallisesti kun olen lukenut veloenan joulukuuta. se on niin kuin se asia, että pomeranssi pitää annostella ruokalusikalla piparkakkutaikinaa tai että suklaakekseissä pitää olla paljon soodaa, jotain vapaata ja pikanttia.

22/12/05 14:55  
Blogger Hurina said...

Kiitoksia vain illasta minunkin puolestani. Hieman harmillista, että missasin musisoinnit ja steppauksen. Tästä luettuna (ja rappukäytävästäkin etäisesti kuultuna) ne kuulostivat hauskoilta.

22/12/05 16:20  
Blogger justsopivasti said...

Hirveen hianoja kuvia. Sulla.

22/12/05 19:29  
Blogger Veloena said...

Kiitos vaan kiittelystä. Minusta oli ihanaa ulvoa kanssanne, ja kolista kans. Joo, ja kuvat: justsopivasti, olen kuvannut jo kauan ja joskus miettinyt siitä ammattiakin. Mutta totuus on, että olen kuvaajana huithapeli kirjoittamiseeni verrattuna ja siksipä heilun enemmän sanojen kanssa.

En kyllä ajattele niitä niin erillisinä... hmm. Tilojahan kummatkin merkitsevät, tunnelmia ja halua syventyä.

22/12/05 22:46  

Lähetä kommentti

<< Home

<