19.12.05

Hylsyllinen huulipunaa

Me emme sitten koskaan muuttaneet Tallinnaan, vaikka olen ajatellut sitä ainakin vuodesta 1994 saakka, jo ennen kuin oli mitään muita meitä kuin AMS ja minä, kaksi tyttöä Georg Otsin kannella, suut ja silmät täynnä hiuksia ja kiihkeitä huudahduksia rinkelintuoksusta. "Mehevä multamaa, jota jääkausi ei jyrännyt!" ja "Tuoksuu rinkeleiltä!"

Muistan edelleen ensimmäisen matkan parhaiten. Ensimmäiset asiat iskostuvat pysyvästi, koska niiden outous pakottaa keskittymään tilanteeseen kaikin voimin. Kävelemme portaat, luemme kukkakioskin kyltistä lilled flowers. "Mitä on to lill? Sitoa, asetella, leikkoa?" ja "Helvetti, täällähän olisi tarvinnut englannin sanakirjan, nämähän kirjoittavat kaiken englanniksi." Mutta englantia ei puhuta paljon. Joku mummo puhuu sentään saksaa. Rinkeleitä emme löydä muttemme etsikään, tuoksu riittää. Menemme kirkkoon, ihastelemme sisäpuolen sinistä, päätämme rukoilla polvillamme, vaikka emme olekaan uskossa. Ostamme erivärisiä huulipunia, vihreän kaulahuivin ja venäläistä valokuvapaperia. (Voi sinua, olet niin kaukana. Tänäkään jouluna en voi tulla luoksesi laulamaan!)

Emme muuta koskaan Tallinnaan, yksikään meistä. Emme me, me, me emmekä me.

Mutta käymme, kerran toisensa jälkeen. Muutun kerta kerralta enemmän isoäidiksi saatuani vahvistusta niille piilotetuille piirteille, jotka ovat olennaisempia kuin nenän tai leuan profiili ja hitaasti syvenevä virne. Huomaan pohtivani, miten kävi Rudolfille, isoäidin tallinnalaiselle heilalle. (Aiemmin olin kiinnostuneempi aiheesta isoäiti ja keskitysleirit, joten kenties elämäni on liikahtelemassa auvoisampaan suuntaan.) Raivostun jokaisessa paluulaivassa sille, kuinka suomalaiset kantavat itseään kuin säkkiä, pukeutuvat säkkimäisiin vaatteisiin, lönkyttelevät hiljaa ja raahaavat mukanaan kiikkeriin kärreihin nostettuja olutlasteja, jotka eivät jatkossakaan imartele heidän tilahahmollisuuttaan. En sentään raivoa kuten isoäiti, en mene ravintolaan ja heittele lautasia lattialle yksi kerrallaan räks räks räks. Kunhan mulkoilen ja kävelen entistäkin suoremmin ja nopeammin ja keveämmin kantamuksin.

Ja toljaan hylsyllisen huulipunaa. Ajattelen, että joku päivä vielä pakenen sinne enkä tule takaisin. Vuokraan asunnon, kirjoitan mitä kirjoitan, kirjeitä tietysti, en pidä postikorteista, niissä on kirjaimille niin niukasti alaa, että kirjoitus supistuu minimaaliseksi ja jo aiheita tapaillessa tajuaa, ettei sitä suhrua kukaan pysty lukemaan vaikka kuinka haluaisikin. Kutsun ystävät käymään, kukitan orkideaa. Eikä kukaan katso, jos pukeudunkin punaiseen takkiin ja soinnutan siihen huulipunan ja laukkaan fanaattista tahtia katuja. (Äiti on leppynyt nyt kun minulla on työ. Hän ei sano takkia bordellitakiksi vaan alkaa muistella omaa nuoruuttaan ja entistä kihlattuaan ja kävelyretkiään Tähtitorninmäellä. Mutta Tallinnasta hän ei edelleenkään pidä. Luulen, että hän haluaa olla tilan meikatuin nainen. Hän on tottunut siihen eikä tingi.)

Me emme koskaan muuttaneet mutta kukapa tietää. Olen hyvällä tuulella, odotan huomista. Odotan asioita, jotka löytyvät etsimättä, jotka ovat jo tässä ja tarvitsevat vain hieman korostamista erottuakseen selkeärajaisina, mutta nimeämättä jäävinä, käytökseen tajuttuina ja samalla määritelmällisesti tiedostamattomina. Että osaat olla ojentamatta kättäsi silloin kun ajoitus ei täsmää ja niin edelleen, että tajuan milloin on kiirehdittävä juoksujalkaa.

Rummikookia on saatava, ehdottomasti. Ja päästävä Gaurangaan. On niin paljon tekemistä. Niin lyhyt aika. On viuhutettava jouluostoksia kokoon ja hymyiltävä ja nyökkäiltävä ja lisättävä huulipunaa, ehdottomasti. Mieluiten jakaisin jokaiselle vastaantulijalle suuria kimpullisia tiikerinliljoja, jotka vain ilmestyisivät kyynärtaipeeseeni tarpeen vaatiessa.

Hetkinen, edistän jälleen. On otettava tukevampi ote siitä, mitä on tapahtumassa.

Kun ovikello soi pitkällisen rapinan ja kolkkeen jäljiltä, juoksen avaamaan. Yllätysvieras! Loistavaa, tervetuloa teelle. (Rakastan yllätysvieraita myös näinä päivinä, kun olen viluisana kiskonut ylleni villapaidan, ponchon, hameen ja joustosamettiset housut ja olen siten lumipallonpyöreä ilmestys oikolukuliuskojeni keskellä, viltin alla sohvan romuluisessa sylissä.) Vieraan kanssa keskusteleminen sitruunamelissateen yli on miltei Tallinnaa. Ja lahjakin vielä! Tajuan asuvani tilassa ja ajassa, joka ei määrity kovinkaan realistisesti. Orkidea kukkii, hyasintit kukkivat. Mutta pöydillä on piuhoja ja kuivaustelineellä oranssiraidallinen paita. Lähtölaskenta on vasta käynnissä. Olen poistanut tänään jo monta sanaa, mutta jotta hiljaisuuden kuulisi, olisi poistettava enemmän.

Huomenna menen sinne. Tapaamme satamassa kello seitsemän kolmekymmentä. Maalaan huulet ja laitan takin, jossa on kauniisti leikattu punainen selkä. Silmät pitää maalata, ja laittaa korut korviin. Mietin vielä, lakkaanko kynnetkin. Olisihan se jo jotain, vaikka jälki tuppaakin jäämään sekundaksi. (Äiti, voit olla minusta ylpeä huomenna, vaikka minä teenkin sen kontekstisidonnaisesti toisin kuin sinä ja sisko.) Ja sitten kävelemme ja käymme kahvilla ja ostamme grafiikkaa ja nauramme ja ehkä koko päivänä ei kurkkua kurista lainkaan. Menemme vierekkäin kaduilla, viehättävän pitkäraajainen mies ja minä, ja mies kantaa itsestäänselvästi laukkuni, jos innostun ostamaan liikaa kuohuviiniä (vaikka eihän kuohuviiniä voi olla liikaa). Maassa maan tavalla.

Joissain maissa se on helpompaa kuin toisissa.

Vaikka mikä minä olen siitä mitään sanomaan, en muista olleeni hyvätapainen vielä missään. Ajattelen liikaa, kuvittelen liikaa, kokeilen liikaa. Laitan liikaa huulipunaa, olen vielä hieman enemmän äitini tytär ja isoäitini tyttärentytär, opettelen portugalin voidakseni siteerata alkukielellä laulua leijonien ja tiikerien vapaaksi päästämisestä.

Halusin laulaa aurinkoapäilyvän lauluni nostin purjeet tuuleen päästin pihalle vapaaksi tiikerit ja leijonat mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen...

Mutta huomenna, mutta huomenna. Laitan punaisen takin taskuun hylsyllisen huulipunaa ja kuivatan pohjalliset priimakuntoon. Lataan kameran akkua. Nostan passin pöydälle. Huomenna en kirjoita, koska on kiire olla seikkailijatar. Suokaa anteeksi. Me emme sitten koskaan muuttaneet Tallinnaan, mutta pystymme näemmä käymään siellä edelleen yhdessä, liukumaan katuja pitkin lujaa ja pidäkkeettä, puhumaan kuohuviinistä, puhumaan kaipauksesta ja menneisyydestä, luistelemaan imperfektin niljaisella pinnalla pelkäämättä kaatumisia.

Jos ei toivo mitään, ei myöskään pelkää. Lupaan heittää toiveeni tiikerinliljoista tällä sekunnilla.

10 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Taitaa olla taas yleinen väärinkäsitys jääkaudesta, pitääpä
tuppautua korjaamaan se.

Se, että Suomessa ei ole kerrostuneita kivilajeja *ei* johdu
jääkaudesta. Se jotuu siitä, että
Suomi on ollut siinä miljardi vuotta kuivaa maata, johon ei ole
kerrostunut mitään. Suomenlahden alla peruskallio sukeltaa syvemmälle ja Virossa sen päällä on nuorempia kerrostumia. Mutta kyllä jääkausi raapaisi Viroa siinä
missä Suomeakin, ja kasasi melko lailla kamaa Etelä-Viroon. Suosittelen matkaa Võruun ja Haanjan ylängölle, on paljon hauskempi paikka kuin Tallinna.

20/12/05 12:10  
Blogger Veloena said...

Kiitoksia. Korjaukset otetaan riemumielin vastaan! Etenkin kun korjataan käsityksiä vuodelta 1994. ;)

Vaan entä nämä meidän savitasankomme, eivätkö nekin ole entistä merenpohjaa? Näin eräs keramiikkaopettaja väitti, toisaalta hän tuskin lienee geologian asiantuntija.

Humusta toki osaan jo tehdä matojen kanssa. Ei siinä tarvitse murehtia sen kadonneen, kun voi ryhtyä toimeen. Tosin vuonna 1994 en olisi suin surminkaan suostunut uskomaan, että joskus maailmassa saan kovia kicksejä maan kääntämisestä ja humustumisesta ja saatan istua pellolla tuntikausia ihmettelemässä saven murustumista vähitellen multavammaksi.

20/12/05 22:28  
Anonymous Anonyymi said...

Toki savitasangot ovat entistä merenpohjaa, mutta ne ovat satojen tai tuhansien vuosien ikäistä merenpohjaa, jääkauden jälkeiseltä ajalta. Viro on satojen miljoonien
vuosien ikäistä merenpohjaa.

21/12/05 08:46  
Anonymous Andorra said...

Myöhästyneet onnentoivotukset syntymäpäiväsi johdosta! Tämä oli valloittavaa luettavaa. Entistä enemmän harkitsen matkaa lahden toiselle puolelle. Olen sitä kyllä jo kaksi vuotta suunnitellut ja suunnitellut sekä unohtanut ja ehtinytkin vaikka minne, mutten Tallinnaan. Ehkä pian, kuitenkin!

Anonyymi: Se valtava jäämassahan on kuluttanut esimerkiksi tuntureitamme. Johonkinhan se materiaali on joutunut...? Osa kai on päätynyt hiekkaharjuihin, jotka ovat käsittääkseni muodostuneet jäämassan irti rouhimasta, jään sulamisvirtojen kuljettamasta tavarasta. Olenko aivan väärässä, kun olen luullut, että loput on työnnetty edellä/kuljetettu virtojen mukana Suomen eteläpuolelle?

21/12/05 11:53  
Anonymous Anonyymi said...

Ei se nyt niin hirveesti ole kuluttanut, alle kymmenen metriä.
Kulutettua kamaa löytyy harjuista Suomessa, mainitulta Haanjan ylängöltä Virosta ja muistaakseni vielä erinäisistä muodostumista etelämpää.

Missään tapauksessa jääkausi ei ole vienyt Suomesta kivihiiltä tai öljyä, niinkuin joskus uskotaan. Niitä ei ole koskaan ollutkaan.

21/12/05 14:10  
Anonymous Andorra said...

Kiitos tiedosta! En siis ihme kyllä aivan metsässä ole ollut käsitysteni kanssa. Eipä näillä leveyspiireillä tosiaan ole tainnut saniasmetsät humista, millään kaudella.

21/12/05 19:20  
Anonymous Anonyymi said...

On täällä varmaan humissut yhtä
sun toista, Suomi ei ole aina ollut näin pohjoisessa ja ilmastokin on ollut lämpimämpi. Sen sijaan tässä ei ole ollut merta, johon kerrostuisi kamaa, vaan itse asiassa vuoristo. Viron kohdalla on sitten jo lainehtinut meri, ja siellä on satoja metrejä hiekka- ja kalkkikiveä.

21/12/05 21:08  
Blogger Veloena said...

Mutta se humus... painuiko se meren pohjaan, vai? (Kun humusmultaa laittaa veteen, siitä erottuu selvästi hiekka-aines, ja veden väri muuttuu.) Jonnekinhan se humus joutui... merivirtojen mukaanko?

ONNEKSI täällä ei ole kivihiiltä eikä öljyä. Siitä voi olla vain kovin kiitollinen.

22/12/05 23:20  
Anonymous Anonyymi said...

Lahosi ja hajosi, kun ei ollut sellaisia olosuhteita, joissa se olisi kertynyt veden alle hepettomaan tilaan. Jäljelle jäänyt kama huuhtoutui siihen muinaisen svekokokarelidisen vuoriston vieressä olleeseen mereen ja kerrostui sinne.

22/12/05 23:49  
Blogger Veloena said...

Loistavaa! Kiitos. Geologisissa samoin kuin kosmisen mittakaavan tarinoissa on aina jotain kiehtovaa. Niin suuria asioita, ei mitään epäröintiä kuten ihmisten toimissa jne.

23/12/05 08:22  

Lähetä kommentti

<< Home

<