11.12.05

Siivouspyhä

Sanotaan mitä sanotaan, omenat putoavat kauaksi puistaan. Ja kuten Cole Porterin nerokkaassa sanoituksessa "You've got that thing" todetaan: "You've got that thing Adam craved when he with love for Eve was tortured. She only had an apple tree, you've got an orchard." (Olen kuunnellut vanhoja vinyylejä nyt kun olen täällä, missä levysoitinkin. Ja ei, tässä ei lauleta mäkkitietokoneista. Mutta Porter on yhtä terävä kuin muuallakin: vaikka laulun objektilla on suudelma, joka saa reformistit reformoimaan reformejaan, silti "your fetching physique is hardly unique, you're mentally not so hot; you'll never win laurels because of your morals, but I'll tell you what you've got - You've got that thing." Oksitosiiniviisuja, ne Porter osaa - kuunnelkaapa You're the top tarkasti. Kyllä, kyllä - selkeää loogisten päättelyalueiden lamaannusta havaittavissa.) Ehdottomasti, vanhemmistani on kokonaiseksi puutarhaksi saakka, ei tosin coleporterlaisessa mielessä. Ja minä olen heistä kaukana. Minut on pakattu hellävaraisesti silkkipaperiin ja laatikkoon, lastattu autonlavalle, pidetty sopivan kylmässä ja pimeässä ja niin edelleen.

Tänään puut ovat tulleet tänne Käpylään puistattamaan jälkeläisiään. Äiti soittaa ensin, he ovat nähneet kämpän sotkun ulkoiluttaessaan koiria ollessani töissä. "Meistä tuntuu, että siellä pitäisi siivota." Vastustelen. "Äiti, tämä ei ole MINUN sotkuni. Tämä ei ole enää MINUN kotini. Tämä oli tässä kunnossa, kun tulin koiravahdiksi!" Äiti kuitenkin jaksaa nurista niin kauan, että lopulta huokaan: olkoon sitten niin, että äiti tulee kanssani siivoamaan Kissan sotkua.

Kun lakaisemme, imuroimme ja luuttuamme, äiti kertoo valistushenkisesti, etteivät miehet osaa itse pitää järjestystä. Äiti tuntuu unohtaneen, etten minäkään siinä niin hyvä ole. Tai no, äidin näkökulmasta varmasti olenkin mies, koska teen miesten juttuja, luen ja kirjoitan enkä lakkaa kynsiä. "Ja jos vaikka keksitte mennä Kissan kanssa takaisin yhteen, niin tämä voi olla hyvä neuvotteluase, että siivosit niin nätisti hänen matkaillessaan", hän kannustaa. Irvistelen seinälle selkä äitiin päin. Neuvotteluase! Ikään kuin joku mies minun kanssani nyt viihtyisi hypoteettisen siisteyteni takia... etenkään Kissa, joka on oppinut minulta epäsiisteyden yhdeksän vuoden tehokurssilla. Ja ikään kuin imaginaarinen siisteys olisi piirre, jota tahtoisin korostaa neuvottelutilanteissa. "Minä muuten siivoan ilmaiseksi ja mielelläni ja se on paras puoleni, ehdottomasti."

En ole edelleenkään kertonut vanhemmilleni uutta osoitettani. Enkä anna heille vara-avainta, ehei. Muuten isä hyökkää sisään ovikelloa soittamatta mikä vuorokaudenaika hyvänsä tuomaan pussillisen munkkeja tai torilta sulkemisaikaan ostetun euron vihannespussin. Suloista, mutta toisinaan kiusallista, esimerkiksi potentiaalisten miesvieraiden ollessa paikalla. Vaikka miehet olisivat täysissä pukeissa teekupin äärellä keskustelemassa jostain asiasta, kuulisin heistä seuraavaan poikaystävään saakka. "No kerro nyt", sanoisi äiti. Äiti, joka ei kuitenkaan haluaisi kuulla, kun kerron. Äitihän vain vaivaantuu, kun lähetän hänelle kirjeen, jossa raportoin seksuaaliset löydökseni, olen silloin kahdeksantoista ja Lontoossa töissä, ja äiti on löytänyt katumuspillerireseptin ja huolestunut älyttömästi, onko minulla AIDS ja niin edelleen, "En halua tietää osaltasi näistä asioista", hän sanoo puhelimessa, "älä siis enää puhu äläkä kirjoita niistä." Ja silti hän sanoo: "No kerro nyt, mikä mies se oli! Varmasti siinä on jotakin!" Ehkä se on tärkeää, voi sanoa, että vaikka sillä ei ole virkaa eikä omistusasuntoa, niin joku mies sillä on, sellainen salaperäinen. Äiti haluaa fantasian tyttärestä, joka niittää miehiä mutta josta ei sen enempää. (Sen mukaan olen saanut toisen nimenikin - Troijan Helenalta. Joka niinikään mainitaan Cole Porterin kappaleessa "You've got that thing". Nimi taisi vaan mennä väärälle tyttärelle. En pidä ajatuksesta, että kukaan tappelisi ainakaan minun takiani. Saati sotisi!)

Pelkään myös siivoustalkoita poissaollessani. Viikon päästä on kerrottava, koska olen kutsunut heidät synttärikakulle kolkytekana syntymäpäivänäni. Loistavaa. Juhlin syntymäpäivää äidin, isän ja siskon kanssa ryystäen punssimaustettua rooibosta. Viime vuonna syntymäpäiväjuhlilla taisi olla viitisenkymmentä ihmistä. Ei se määrä, mutta se laatu. Anteeksi. Pidän vanhemmistani ja mustasiskostani, mutta pelkään, millaiseksi keskustelu riistäytyy.

Äiti: "Täällä näyttää ihan bordellilta! Eikö sinulla lapsiraukka ole keltaisia kankaita? Tästä asunnostahan saisi niin sievän ja tyttömäisen. Minä voisin lahjoittaa pari vanhaa verhoa. Vaikka sen missä on narsissin kuvia, muistatko? Ja mikä tämä on, talvitakkiko? Miksi olet ostanut PUNAISEN talvitakin? Eikö riitä, että asunto näyttää bordellilta, pitääkö päällystakinkin näyttää?"

Mustasisko ja punasisko pyörittävät silmiään ja kumpaakin kikatuttaa.

"Ja miksi sängyssäsi on siniset valoköynnökset? Eikö se ole jo vähän liian erikoista? No kyllä minä tiedän, että teistä kaikki mitä minä sanon on aina tyhmää", sanoo äiti eikä näytä edes lainkaan pahastuneelta. (Ei pidä unohtaa, että vanhempani haluaisivat, että kirjoittaisin lasten- tai nuortenkirjoja, tai yrittäisin toimittajaksi Lemmikki-lehteen. Heistä on yksinomaan epäillyttävää, että olen kiinnostunut aikuisten kirjoista. Tuntityö aikuisten tietokirjan parissa arveluttaa heitä - eihän minua voi kiinnostaa sellainen aihe.)

Sen jälkeen, synttärinä, on sitten yhdet pikkujoulut kyllä. Epäilen, että ajatus pikkujouluista on pelastusrenkaani. Tai ehkä äiti osaa olla hillitty. Ei, ei hän osaa. Jos hän ei sanokaan, hän kyllä katsoo, ja osaan lukea ilmeistä, mitä äiti sanoisi, jos sanoisi.

Sinne on vielä viikko. Työntelen lattialuuttua eestaas hajamielisenä. Kun olen luutunnut, äiti on tyytyväinen. "No nyt Kissan on mukava palata kotiin. On niin hyvä olla puhtaassa asunnossa." Nyökkään väsyneenä. Jotenkin päähäni ei mahdu, miksi äidistä on tärkeää, että oman asuntoni ylläpidon lisäksi käyn siivoamassa exänikin asuntoa. No, äidistä "feministi" viittaakin rumaan naiseen, joka on niin tyhmä, ettei älyä käyttää naisellisia avujaan (sisustussilmää? siivousliinaa?). Äiti pakottaa vaihtamaan lakanatkin. Tottelen mukisematta, olen liian väsynyt panemaan vastaan. Eteisestä löytyy vieras hopeinen hiuspanta. Lohi, muovifetisisti kun on, järsii sitä kissansuullaan. En jaksa ottaa pantaa pois Lohelta.

Kun vanhemmat menevät, käyn vielä uudelleen katsomassa jääkaappia, joka on ahdettu täyteen villirucolalaatikoita ja marinoitua tofua. Äidistä olen yhtä aikaa liian laiha ja liian lihava. En jaksa, lysähdän jääkaapin eteen ja itken muutaman minuutin. Lattia on puhdas, joten housunpolviin ei tartu leivänmuruja tai muuta lattiamöhnää. Kun Kissa palaa huomenna matkaltaan, en aio selittää mitään. Jos hän kysyy, miksi olen siivonnut - sen täytyy vaikuttaa jonkin vakavan mielen häiriötilan oireelta normaalikäytökseeni verrattuna - minun pitää vain hymyillä salaperäisesti ja sanoa touhukkaiden vieraiden ulkoavaruudesta käyneen patistamassa ja auttamassa.

Vaikka varmasti Kissa arvaa mistä on kyse: äiti haluaa minun vamppaavan Kissan takaisin. Syön kaksi pakettia tofua uunipellillä paistettuna silkkaa hermostustani. Huomenna vesijuoksen taas. Olen huolissani, koska maailmassa ei ole ihmistä, josta olisin yhtäaikaisesti Shelley, kuu ja Mae Westin olkapää. Sitten tajuan kuulostavani äidiltäni ja totean olevani perusteellisen puistelun tarpeessa.

Tämä on se puistelu. Puistattaa. Juurin äidillisyydet aivoistani ja muistutan itseäni siitä, mitä en tahdo olla.

3 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Oletko huomannut, että Veloenan voi lukea myös Love-ean? Ajattelin vain sitä sydänkaulaketjuasi.

Ei meistä kukaan mitään äideilleen voi.

m

11/12/05 20:24  
Blogger KK said...

Toivon sydämestäni, että olet väärässä arvioidessasi, ettei maailmassa ole ketään, joka näkisi sinussa Keatsin, kuun ja kumppanit. Omasta puolestani, siis lemmenluritusten tarjoilijana, voin sanoa, että tosipaikan tullen sellaisilla on ollut huolestuttavan vähän markkina-arvoa. Kukaties naiset haluavat kuulla itsestään romanttisia huomioita, mutta se ei merkitse, että he luottaisivat niiden tekijään. Ampuvat sanansaattajan ja skotaavat vierestä jonkun remonttireiskan. Toinen vaihtoehto tietysti on, etten ole käyttänyt juuri oikeita, taikatemppuun yltäviä sanoja...

Muuten olen sitä mieltä, että sekä Porter että West olivat sanankäyttäjiä terävimmästä päästä.

11/12/05 22:35  
Blogger Veloena said...

MARKKINA-ARVO on tässä blogissa kielletty sana.

Niin, Karri, tiedän kyllä tuon remonttireiskapuolen, koska olenhan minäkin suoltanut lurituksia ahkeran satakielen tavoin, ja eipä niihin ole juurikaan reagoitu (edes silloin, kun kohde on jo sitä mieltä, että olen Mae Westin olkapää). Alan yhä vahvemmin epäillä, että linnutkin laulavat OMAKSI ilokseen ja ITSEÄÄN vakuuttaakseen, omien oksitosiinipitoisuuksiensa tainnuttamina. Marina Tsvetajeva kuvaa osuvasti myös sitä, kuinka oksitosiinlaulut kuulostavat pöljältä kunnes ne voi kuvittaa itselleen tärkeällä naamalla. Miten totta. Ja kaikki maailman lauluthan kertovat juuri tunteesta tässä ja nyt ja kun tunteen kohde vaihtuu, naamakin. Ei sen väliä, kuka on kirjoittanut ja kelle.

Jaa-a. No niin, no niin. Ei hätiä mitiä. Tulinpa vaan määritelleeni oman olemiseni tärkeimmän puolen aika kyynisesti. Oksitosiinilaulaja. Aargh.

Joo mut Porter on kyllä hyvä koska ei usko ihmisen rationaalisuuteen pätkääkään. Se siitä tekee niin tarkkanäköisen juuri!

12/12/05 11:57  

Lähetä kommentti

<< Home

<