5.12.05

Lumeen jää jälkijono

Metsässä on valkoista ja hiljaista. Kaipaan Koiton laulun ihanaa mahtipontista ja metafyysista lumihiutalelaulua, mutta sellaisenaankin metsä saa hiljentymään. Koirat touhottavat poluilla, kuume tekee kävelemisestä vähän hidasta, takeltelevaa. Nojaan välillä puunrunkoon hengittämään, suljen silmät. Nasu tulee, tökkää kuonollaan huolestuneena. Rakkaus ympäröi minut joka puolelta. Romanttista se tuskin koskaan on, ja hyvä niin.

Nämä kahdeksan päivää, jotka vietän koirien vahtina vanhassa kodissani, alkavat hyvin. Metsä on ihana, olen kaivannut sitä Tähtitorninmäeltä melkein samalla tavoin kuin koiria ja kissoja. En tiedä, kuinka paljon ja surkeasti kaipaisin, jos uskoisin eläimiä tai metsiä tai maa-alueita voitavan omistaa tai kouluttaa. Jos uskoisin, että eläinlaumoja voi jakaa oikkujen sattuessa. Olen eristänyt itseni karanteeniin kivikaupunkiin, ja hengähdystauko metsässä tuntuu siunaukselta. Jalot villit loikkivat lumessa, tautinen villi istuu kannolla, lumella lumen keskellä.

Metsä on tietysti pelkkä lähiömetsä. Mutta on siellä sammalta, kalliota, keltamoa. Tilaa käydä selälleen lumihankeen ja katsella taivasta, huppu niskaa horkalta suojaten. Makaan ja ajattelen elämääni. Alan nähdä kokonaiskysymyksiä. Missä vaiheessa luovuin ajatuksesta, että voisin muuttaa pois kaupungista? Missä vaiheessa luovuin toivosta, että voisin joskus saada hevosen jonka paljaalla selällä siirtyä pellon ylitse ja veden halki niin liikuttavasti kuin on mahdollista? Milloin ajattelin, että kykenen olemaan ihminen ihmisten luona? Mikä on tämä metsän veto, kaupungissa kasvaneella? Rukoilen lapsena joka ilta, että vanhempani päättäisivät jättää kaupungin. Pyydän maallemuuttoa jokaisena joululahjana koiran, hevosen ja sisaren lisäksi. Sisaren ja kolme koiraa olen saanut, ehkei saisi olla enää tyytymätön.

Opin, että maalla ei voi elää. Pitäisi olla valmiiksi paikka, tai rahaa, tai molempia. Myöhemmin kuulin kauhutarinoita siitä, miten maalle muuttavia idealisteja kohdellaan. Luin Hawthornen Onnen laakson.

Olen opetellut kaupunkilaisia tapoja onnistumatta kovinkaan hyvin. Nyt, kun maa on lumipeitossa ja routii, en voi istua kasvimaallani. Tai siis, voin toki istua, mutta lumisella pellolla istuminen ei ehkä ole kovin rauhoittavaa. Etenkään, jos on kuumetta, kuten nyt on. Makaan siis selälläni ohuella lumella ja tuijotan latvoja kallion reunassa.

Tänään pitää mennä taas kaupungin halki, hoitaa asioita.

Asiakysymysten käsittelemisestä ei tule mitään. Ajatukset liukuvat toisaalle, muistikuviin. Kuinka teininä olemme talleilla duunissa, maalaamme aitaa valkoisella maalilla, joka on säästäväisyyssyistä laimennettu tärpätillä rasvattomaksi maidoksi ja tippuu koko ajan paljaille jaloille. Kuinka kolme vuotta sitten törmään vanhaan luokkatoveriin ja tämän kysyessä sanon olevani matkalla ompelijalta kampaamoon laitattamaan koekampausta juhlaa varten, ja sitten jälkeenpäin tajuan kuulostavani joltain seurapiirihanhelta - se kun oli vuosi, jolloin olimme Linnan juhlissa itsenäisyyspäivänä, keskellä juuri meille Tallinnan koiratarhalta tulleen Nasun sisäänpissimis- ja pelkopuremistangoa. Kuinka kiipeämme Kissan kanssa ex tempore Tatroille ja katsomme huipuilta Slovakian puolelle, jalassa korkeakantaiset kengät, ja kuinka alas tuleminen niillä kengillä on tajuttoman pelottavaa. (Ihminen on hullu, ei siitä mihinkään pääse.)

Nousen ylös, ravistelen takinselkämystä, kokoan koirat. Kävelemme metsästä pois. Lumeen jää jälkijono. Kärppä, tärppä ja särppä. Emme palaa.

Ajatukset vihlovat ja kiertävät kehää. Jokaisella kierteellä muistetut tuntuvat suuremmilta ja merkityksellisemmiltä. Epäilyttää, tapahtuuko elämässäni enää mitään merkityksellistä. En onnistu uskomaan kuumeen keskellä, että minua tahdottaisiin koskaan mihinkään, mikä paljastuisi jälkeenpäin merkitykselliseksi. Enkä tarkoita merkityksellisellä mitään suurta - suuret tunteet ovat, esimerkiksi, ainoastaan haitallisia. Tarkoitan sellaista pientä, uniikkia tekemistä kuin ystävälliset kävelyt ja maahan pudonneiden lehtien kuvaaminen. Se, kuinka ystävä alkaa itkeä kahvilassa kesken lauseen. Kuinka kenkiin tekee nauhan lettinauhasta oikean nauhan katkettua. Kuulee tassujen äänistä, kuka kissoista on tulossa makuuhuoneeseen, jossa makaan peiton alla ajatellen kuumetta tiehensä. Ne kaikki liikkuvat omin tavoin.

Kaksi vuotta sitten, kun Lohi onnistui karkaamaan rappukäytävään ja siitä ulos, lumi oli pelastus kahden kuukauden epätoivon jälkeen. Lumesta näemme, että harmaa kolli on lähettyvillä edelleen, tutkii ja hiipii peloissaan. Asetamme ansan, koemme sitä ja eräänä aamuna laiha, raivokas Lohi on ansan sisällä. Se tuodaan sisään ansassaan, en ole tuntea sitä, mutta kun ansan ovi avataan, se sanoo kurr ja katsoo pelotta silmiin ja on selvää, että se on Lohi.

Odotan oven aukeavan, jotta kuulen, mitä olen kirjoittamassa. Jotta tunnistaisin ja osaisin jatkaa jälkijonoa ymmärrettävin askelin. Vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka. Mikä tahtilaji tämä on? Metsässä ei kaiu mutta jäljet jäävät pidemmäksi aikaa kuin sulalle asfalttipihalle seinien ympäröimänä.

2 Comments:

Blogger Sedis said...

Mielilauluni on tuolta CD:ltä Mä mistä löytäisin sen laulun. Sen soolon laulaa lapseni isoäiti. Lapsen äidillä on samantapainen ääni. Ja toivottavasti lapsellekin semmoinen tulee. Hyvältä näyttää sen suhteen.

6/12/05 00:30  
Blogger Veloena said...

Se on kaikin puolin ihana cd-levy. Ja jos olen oikein vuokraemäntääni ymmärtänyt, Koiton laulun yhteishenki on jotain aivan erikoislaatuista nykyisessä urbaanissa elämässä.

Pitääpä kuunnella tuo laulu vielä tarkemmin, en ollut siihen oikeastaan kiinnittänytkään niin huomiota kun olen kuunnellut lähinnä Saarenmaan valssia ja tuota Leijuu valkeaa lunta. (sinänsä on kyllä huvittavaa, että muunmaalaiseen nationalismiin on jotensakin helpompi samastua kuin suomalaiseen nationalistiseen kuvastoon, joka tuntuu aina hyväksikäytöltä jossain suuremmassa määrin - ikään kuin esim. Venäjän idea ei olisi teoreettinen konstruktio sekin! Ja ikään kuin sen nojalla ei rikottaisi vielä pahemmin villien kasvien ja eläinten oikeutta olla ja muodostaa ekosysteemeitä.)

6/12/05 01:08  

Lähetä kommentti

<< Home

<