Huolesta
Kahden kielen välillä liikkuminen kuulostaa vaaralliselta rajankäynniltä, jos liikkeelle lähtee huolimattomin, huolettomin kielin.
Kieli on ainoa alue, jolla ikävämielinen pedanttiuteni pääsee valloilleen. Mutta pedanttiuden valloillaan olo ei ole valloillaan juoksemista ja pulahtelua vaan toisenlaista: valloitustaistelua, läpikäyvää, tarkastikatsovaa, säälimätöntä ja johdonmukaista.
Älkää peljästykö, en päästä sitä täällä jyskyttämään ja etenemään vääjäämättä. Tämä on demilitarisoitu alue. Täällä ei pädetä.
Puhun rajoista ja huolettomuudesta. Nukahdan hyvin, mutta herään läpi yön painajaisiin parin tunnin välein tyyny itkunmärkänä ja ääneen äitiä huutaen. Mobutulla on ollut sairaskohtaus ja vien sen tänään lääkäriin. (Ja totta kai ajattelen ensiksi, että tämä on syytäni, enkä ole ollut edes paikalla, se on saanut kohtauksen kun olen täällä toipumassa rakastamisen burn outistani, johon sillä ei ole osaa.) Kun ottaa huomioon koiran yleiskunnon ja oletetun iän, on täysin mahdollista, että tämä on viimeinen kerta, kun menemme sinne yhdessä, kosminen pummi ja takkuinen, vanhuudenhöperö koira, joka näyttää mustalta, laihalta paimentolaismatolta. (Älä anna kuvaston pettää. Kosmiset pummit maksavat Visalla.) Koska kannatan eutanasiaa, se on ratkaisumme, jos eläinlääkäri arvioi koiran loppuelämän tuskaiseksi.
Sanon ratkaisumme, koska en koe oikein itse ratkaisevani näitä asioita. Viime kerralla, kun olin tässä tilanteessa, tässä ennakkopelossa, jonka koetin kieltää itseltäni, lääkärin tarvitsi sanoa vain: "Olen pahoillani, mutta tässä tilanteessa..." ja kiirehdin myöntämään. Hän koetti vielä pehmentää nähdessään isän itkevän: "Jos haluatte pitää vielä sitä tämän iltapäivän, voisin tietysti laittaa vahvaa kipulääkettä piikin ja toisitte sen takaisin vasta illalla, ehtisitte jättää hyvästit." Pudistin päätäni. En pystynyt sanomaan mitään sen järkevämpää kuin että vastustan kärsimyksen edistämistä sen kaikissa muodoissa ja olkaa hyvä nukuttakaa se nyt.
Hyvästien sanominen on turhaa. Vain näkemiin kannattaa sanoa. Etukäteen ei kumpaakaan.
Silti herään siihen, että ääneni huutaa äitiä ja puristan tyynyä sormet jännittelystä kivistäen. Jos käy niin kuin jotkut visioivat ja eutanasiakeskustelua aletaan toden teolla käydä yhä niukentuvien resurssien, kasvavan globaalin väestön, kehollisen kärsimyksen (kaikki kärsimys on de facto kehollista kärsimystä, toistaiseksi ainakin) etiikassa keskeisemmäksi tulemisen ja eliniän pidentymisen tiimoilla, taidan repiä maisterintodistukseni tai ainakin teeskennellä, että aihe, johon erikoistuin, ei olisi kysymyksen kanssa tekemisissä. Vaikka tietenkin se on.
Ihminen on todellisimmillaan silloin, kun hän ei tunne itseään pieneksi, kivuliaaksi ja anteeksipyyteleväksi vaan on osa maailmaa, elämää, kokee sen todellisena ja täyttyy sen merkityksistä. Jos olen perehtynyt näihin huippukohtiin - ei miellyttävyyden tai kätevyyden mutta todellisuudellisuuden ja läsnäolon huipentumiin - minulla on tavallaan velvollisuus, niin ajattelen, sanoa sanani myös siitä, missä tapauksissa tietyn erääseen kehoon sidotun elämänpäileen lopettaminen saattaisi olla arvokkain ratkaisu. Ja silti, tunnen olevani asiassa täysi maallikko ja mieluiten pakoilisin velvollisuuttani.
Me kaikki olemme maallikoita, koska me kaikki olemme toistaiseksi elossa emmekä ole muuta olleetkaan. Ennen syntymistä meitä ei ollut, eilenkään emme olleet samoja kuin tänään. Eilen aamulla olin täynnä hyasintti-iloa, luen. Se tuntuu kaukaiselta. En tahdo huolehtia etukäteen. Hyvästeille on aikaa, jos eläinlääkäri sanoo: "Olen pahoillani, mutta..." Kaikkein eniten vihaisin itseäni, jos saisin itseni kiinni kärsimyksen tukemisesta sitä venyttämällä, nurkuen itselleni lisäaikaa sopeutua muutoksiin.
Ehkä hän kuuntelee vain sydämen rummutusta ja keuhkojen kohinaa, ottaa verikokeen ja antaa antibioottia haavaan, jonka koira on purrut poskensa sisäpuolelle. Ehkä hän lähettää veren taas Tampereelle analysoitavaksi. Löytyykö tällä erää jotain? Kirjoitanko taas alle paperit, joissa anon lupaa eräälle vahvalle lääkkeelle koiraa varten? En osaa olla ajattelematta tätä aamupäivää kello yksitoista kolmekymmentä. Tai pikemminkin, puoltapäivää, jolloin tunnen enemmän. Tunnen, mitä sanottiin, mitä sanoin, mitä sitten tapahtui. Tunnen tapahtumien kulun, olen osa niitä.
Tietääkseni tästä minun pitäisi olla ulkopuolinen. Mutta huoli on sulkeutunut ympärilleni enkä osaa kynsiä siihen itsenimentävää reikää.
Jostain syystä en voi muuttaa julkaisun aikaa oikeaksi - tämä on kirjoitettu aamulla, vaikka alkuosan naputinkin jo illalla koettaessani vaivuttaa itseni uneen. Kello on kahdeksan kaksikymmentäseitsemän.
Kieli on ainoa alue, jolla ikävämielinen pedanttiuteni pääsee valloilleen. Mutta pedanttiuden valloillaan olo ei ole valloillaan juoksemista ja pulahtelua vaan toisenlaista: valloitustaistelua, läpikäyvää, tarkastikatsovaa, säälimätöntä ja johdonmukaista.
Älkää peljästykö, en päästä sitä täällä jyskyttämään ja etenemään vääjäämättä. Tämä on demilitarisoitu alue. Täällä ei pädetä.Puhun rajoista ja huolettomuudesta. Nukahdan hyvin, mutta herään läpi yön painajaisiin parin tunnin välein tyyny itkunmärkänä ja ääneen äitiä huutaen. Mobutulla on ollut sairaskohtaus ja vien sen tänään lääkäriin. (Ja totta kai ajattelen ensiksi, että tämä on syytäni, enkä ole ollut edes paikalla, se on saanut kohtauksen kun olen täällä toipumassa rakastamisen burn outistani, johon sillä ei ole osaa.) Kun ottaa huomioon koiran yleiskunnon ja oletetun iän, on täysin mahdollista, että tämä on viimeinen kerta, kun menemme sinne yhdessä, kosminen pummi ja takkuinen, vanhuudenhöperö koira, joka näyttää mustalta, laihalta paimentolaismatolta. (Älä anna kuvaston pettää. Kosmiset pummit maksavat Visalla.) Koska kannatan eutanasiaa, se on ratkaisumme, jos eläinlääkäri arvioi koiran loppuelämän tuskaiseksi.
Sanon ratkaisumme, koska en koe oikein itse ratkaisevani näitä asioita. Viime kerralla, kun olin tässä tilanteessa, tässä ennakkopelossa, jonka koetin kieltää itseltäni, lääkärin tarvitsi sanoa vain: "Olen pahoillani, mutta tässä tilanteessa..." ja kiirehdin myöntämään. Hän koetti vielä pehmentää nähdessään isän itkevän: "Jos haluatte pitää vielä sitä tämän iltapäivän, voisin tietysti laittaa vahvaa kipulääkettä piikin ja toisitte sen takaisin vasta illalla, ehtisitte jättää hyvästit." Pudistin päätäni. En pystynyt sanomaan mitään sen järkevämpää kuin että vastustan kärsimyksen edistämistä sen kaikissa muodoissa ja olkaa hyvä nukuttakaa se nyt.
Hyvästien sanominen on turhaa. Vain näkemiin kannattaa sanoa. Etukäteen ei kumpaakaan.
Silti herään siihen, että ääneni huutaa äitiä ja puristan tyynyä sormet jännittelystä kivistäen. Jos käy niin kuin jotkut visioivat ja eutanasiakeskustelua aletaan toden teolla käydä yhä niukentuvien resurssien, kasvavan globaalin väestön, kehollisen kärsimyksen (kaikki kärsimys on de facto kehollista kärsimystä, toistaiseksi ainakin) etiikassa keskeisemmäksi tulemisen ja eliniän pidentymisen tiimoilla, taidan repiä maisterintodistukseni tai ainakin teeskennellä, että aihe, johon erikoistuin, ei olisi kysymyksen kanssa tekemisissä. Vaikka tietenkin se on.
Ihminen on todellisimmillaan silloin, kun hän ei tunne itseään pieneksi, kivuliaaksi ja anteeksipyyteleväksi vaan on osa maailmaa, elämää, kokee sen todellisena ja täyttyy sen merkityksistä. Jos olen perehtynyt näihin huippukohtiin - ei miellyttävyyden tai kätevyyden mutta todellisuudellisuuden ja läsnäolon huipentumiin - minulla on tavallaan velvollisuus, niin ajattelen, sanoa sanani myös siitä, missä tapauksissa tietyn erääseen kehoon sidotun elämänpäileen lopettaminen saattaisi olla arvokkain ratkaisu. Ja silti, tunnen olevani asiassa täysi maallikko ja mieluiten pakoilisin velvollisuuttani.
Me kaikki olemme maallikoita, koska me kaikki olemme toistaiseksi elossa emmekä ole muuta olleetkaan. Ennen syntymistä meitä ei ollut, eilenkään emme olleet samoja kuin tänään. Eilen aamulla olin täynnä hyasintti-iloa, luen. Se tuntuu kaukaiselta. En tahdo huolehtia etukäteen. Hyvästeille on aikaa, jos eläinlääkäri sanoo: "Olen pahoillani, mutta..." Kaikkein eniten vihaisin itseäni, jos saisin itseni kiinni kärsimyksen tukemisesta sitä venyttämällä, nurkuen itselleni lisäaikaa sopeutua muutoksiin.
Ehkä hän kuuntelee vain sydämen rummutusta ja keuhkojen kohinaa, ottaa verikokeen ja antaa antibioottia haavaan, jonka koira on purrut poskensa sisäpuolelle. Ehkä hän lähettää veren taas Tampereelle analysoitavaksi. Löytyykö tällä erää jotain? Kirjoitanko taas alle paperit, joissa anon lupaa eräälle vahvalle lääkkeelle koiraa varten? En osaa olla ajattelematta tätä aamupäivää kello yksitoista kolmekymmentä. Tai pikemminkin, puoltapäivää, jolloin tunnen enemmän. Tunnen, mitä sanottiin, mitä sanoin, mitä sitten tapahtui. Tunnen tapahtumien kulun, olen osa niitä.
Tietääkseni tästä minun pitäisi olla ulkopuolinen. Mutta huoli on sulkeutunut ympärilleni enkä osaa kynsiä siihen itsenimentävää reikää.
Jostain syystä en voi muuttaa julkaisun aikaa oikeaksi - tämä on kirjoitettu aamulla, vaikka alkuosan naputinkin jo illalla koettaessani vaivuttaa itseni uneen. Kello on kahdeksan kaksikymmentäseitsemän.
Halaus,Veloena at 00:28
6 Comments:
Miten lohduton ajatus, että rakastamisesta voi saada burn outin, vaikka varmaan voikin. Tulee mieleen uupuneet diakonissat joista olen juuri lukenut. Joilla ei ollut minkäänlaisia työaikoja eikä hoivavelvollisuuksilla mitään rajaa. Väsyminen oli merkki itsekkyydestä ja kutsumuksen heikkoudesta. Työuupumus oli musertava osoitus omasta epäkelpoisuudesta ja epäonnistumisesta.
Olen myös pahoillani siitä että koirasi on sairas. Olen samaa mieltä, kärsimystä ei kannata pitkittää vaikka päätöksen tekeminen toisen puolesta tällaisessa asiassa onkin kovin raskasta.
Miksi ihmeessä olet saanut luettavaksesi raakakäännöstä? Eihän itseään kunnioittava suomentaja (ööh ... no joo, en minä ainakaan) sitä näytä kellekään, se on välivaihe käännöksen etenemisen mutavellisellä polulla: Tuntuu usein helpommalta ajatella ensin enemmän yhden kielen rakenteissa ja kääntää ennen kaikkea sanat, ainakin sellaisissa kohdissa, joissa esim. suomi ja inoeuropaani jäsentävät maailman ihan eri tavoin. Toki käännösperinteitä voi varsinkin teknisen terminologian tasolla selvitellä jo tällöin. Sitten siirretään alkuteos syrjemmäs, muistetaan vain sen sävyt ja yleisilme, ja sukelletaan kohdekielen maailmaan: nostetaan nyrjähtelevät virkkeet jaloilleen, muutetaan ilmaukset kohdekielen ajattelun mukaisiksi, keksitään kokonaan uusia jos se on tarpeen. Vasta sen jälkeen teksti annetaan kustnnustoimittajalle, sitä ennen sitä vahdataan mustasukkaisesti. Minusta ainakin.
Voi Mobutua. Jaksele.
Niinno, minähän en tietenkään ole koskaan kouluttautunut kääntäjäksi.
Se raakakäännös on itse asiassa käännös, mutta en voi käyttää siitä sitä nimeä, koska se on sellaista tekstiä, mitä itse tuotan raakakääntäessä.
Äh, oppiapa ajattelemaan kokonaisuuksia. Kirstille: minusta on kyllä vielä lohduttomattomampi ajatus, että työstä voi saada burn outin. Koska silloinhan on uhrannut elämäänsä liikaa työlle, ja se on sairasta. Mutta liikaa rakastaminen, liika ehdottomuus rakastamisessa - no jaa, ei kai loppuunpalaminen ole missään inhimillisen elämän alueella järkevää, mutta on sentään jotain järkeä palaa loppuun alueella, joka on niin keskeinen kuin rakkaus. Niin paljon keskeisempi kuin työ. Rakastaminen on vaikeaa, jos toinen ei tee työtä sen eteen vaan ottaa sen itseestäänselvyytenä ja toinen yrittää yrittämistään vuosi toisensa jälkeen.
Rakkaudessahan ei tosiaan ole työaikoja eikä mitään suojamuureja itsen turvaa takaamassa. Ja kyllä, olen suhtautunut väsymykseeni ja marssimurtumiini siinä merkkeinä itsekkyydestä ja liian vähän yrittämisestä, ja yrittänyt yhä kovemmin, ja nyt olen tässä, paenneena tilanteesta, jossa en pystynyt lopulta enää nukkumaan enkä syömään.
Mutta ei, ei burn out ole merkki ITSEN epäkelpoisuudesta vaan TILANTEEN toivottomuudesta.
Tilanteita voi muuttaa--- omia ideaaleja voi muuttaa--- itse ei muuta teekään kuin muuttuu---
Jotenkin vain olen naiivisti ajatellut että rakastaminen on jotain, mistä samalla saisi voimaa niin että loppuunpalaminen olisi mahdotonta, mutta tajuan nyt ettei se niin ole. Diakonissojen työkin oli nimenomaan huolenpitoa, konkreettista rakastamista. Nykymaailmassa on tietenkin toisin kun diakoniastakin on tullut professio. Se on totta, että työssä loppuunpalaminen on turhaa, siinä ihminen on luovuttanut liian paljon itsestään koneistolle joka ei ole kiinnostunut ihmisestä sinänsä, vain siitä mitä hyötyä hänestä on koneistolle. Työssä loppuunpalaminen on osoitus työntekijöihin kohdistuvasta kolonialismista. Uupuminen työssä sen paremmin kuin rakkaudessakaan ei tosiaankaan ole sen merkki, että itse olisi epäkelpo vaan siitä että vaatimukset ovat liian suuria, mittaamattomia.
Lähetä kommentti
<< Home