Jotkut aamut ovat hyasintti-iloa

Ennen kuin aurinko valahtaa kuvitteelliseen ikonostaasiini herään kevyenä ja innokkaana. Jotkut aamut ovat sellaisia, joita tekisi mieli kutsua siunatuiksi. Sillä tänä aamuna ensimmäinen vire, joka liikauttaa tajuntaani, on tuoksu, jota rakastan.

Sinisessä hyasintissa, jonka ostin eilen ja jolle annoin tiran vettä ja paikan parveni ikkunalta, nukkuvan pääni luota, on puhjennut yksi nupuista. Yön aikana lehtiin piiloutunut nuppunyrkki on työntynyt esiin ja avannut yhden sinisistä lauluistaan.

Sillä kyllähän tuoksut ovat juuri lauluja. Puhdasta iloa. Herään ajatellen, että makaan talvipuutarhan keskellä valkoisessa ohuessa yöpaidassani, hiukset löysällä letillä ja itken onnesta. Mutta ei, olen parvella enkä itke. Hyasintin tuoksu ei silti ole unta. Se kehystää koko maailmanosan, jonka olen merkinnyt ripustamalla seinille kuvia, joita vieraat eivät näe.

He näkevät kuvat toisella tavalla. Mikä on oikeastaan sama asia kuin he eivät lainkaan näkisi. He eivät näe tätä. Heille kuvat ovat mysteeri.

He eivät näe, näin he väittävät, samoja unia kuin minä, mutta voivat laulaa saman laulun ja haistaa saman ilon aamuissa. Jos en pystyisi jakamaan edes pientä osaa maailmastani, voisin aivan yhtä hyvin odottaa Kirran kulmalla ja raitiovaunun tullessa astella sen alle. Mutta ei. Voin sytyttää lämpökynttilät punaisiin lyhtyihini, kuunnella uudelleen lumihiutalelaulun ja ehkä kirjoittaa seitsemäntoista riviä maailmasta näkyväksi.