17.12.05

Sinut kokonaan

"Kunpa tuntisin sinut kokonaan."
"Kunpa hahmottaisin sinut kokonaan."
"Kunpa saisin olla kanssasi koko ajan ja kaiken aikaa."

Kävelen mukulakivettyä katua, mäkeä jossa raitiovaunu kääntyy aina samasta suunnasta saapuen. Käsissäni on punaiset lapaset, päälläni punainen takki. Ohi ajaa muutama auto. On myöhä.

Kotiin päästyäni soitan ja kerron, etten enää jaksa tulla käymään. "Sanoisit suoraan, jos et halua nähdä." Sanat kietoutuvat kurkulle, kiristyvät. Jäykistyn, sanon, ettei siitä ole kysymys. Kysymys on jaksamisesta, ei haluamisesta. "Joo mutta haluaisin, että sanoisit suoraan, mistä on kysymys." On rasittavaa toistaa samaa asiaa uudestaan, kun kuulee, ettei sanottua kuitenkaan uskota. Lopulta toivotan hyvää yötä, isken luurin korvaan ja sammutan puhelimen tyystin.

En jaksa tällä erää ihmisiä, jotka haluavat ymmärtää minut kokonaisuutena. Jotka ajattelevat, että on jokin minä, jokin kiinteä naistenkoon kolmekymmentäkuusi kokoinen objekti, ajatteleva keho, joka on tälläinen ja tälläinen. Joka suree itseään huolehtiessaan toisista. En usko sellaiseen itseen, koska sellaista ei ole. En tahdo leikkiä, että olisi yksi persoonallisuus, joka kulkee tilanteesta ja seurasta toiseen muuttumattomana ja vakaana keskipisteenä.

Se syntyy tilanteissa, objektit ja ihmiset kutsuvat sen esiin. Se katkeilee, rispaantuu ja on toisinaan tunnistamaton sanoessaan äkisti jotain terävää sillä tavalla, että jokin metataso jää haukkomaan henkeään tyttö mitä sinä nyt, lävähtäen äkisti vatsalleen ajatukseen, että jos jossain pitäytyä, tässä. Mutta pitäytyminen on mahdotonta.

"Eikö kuitenkin ole joku, joka on sinä, kun olet yksin ja keskustelet itsesi kanssa?" kysyy ystävä. En osaa oikein vastata, koska tavallaan en keskustele itseni kanssa. Ollessani yksinäinen hahmo ulko- tai sisätiloissa keskustelen objektien tai muistettujen objektien kanssa. Maisemien, houkutusten nostaa maasta eräs lehti ja kuivattaa sen kirjan väliin samalla tavalla kuin joku on kuivattanut Lassie palaa kotiin -teoksen väliin bougainvillean kukkia. Niin monet kutsuvat minua. Asfalttia pitkin pyörivä kuivunut pallohortensian kukinto, josta ajattelen voitavan kirjoittaa: "On myös kasveja, joiden lisääntymisstrategiaan kuuluu siementen kuljettaminen uusille alueille koko kuivunutta kukkaterttua tuulen avulla maata pitkin pyörittäen." Pallohortensian ruskea, kuivunut kukintopallo näyttää oudosti eläimeltä. En ajattele itseäni, koska ei ole sellaista itseä, jota ajatella.

On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä. Heillä on ongelma. He haluavat ymmärtää minua, jota ei ole. Heille ei riitä tilanteiden ymmärtäminen ja niissä oleminen, huolen ja rakkauden tunteminen, ystävyys. He tahtovat enemmän. He tahtovat objektin, jonka voi nimilaputtaa ja johon voi työntää nastoin käteviä ominaisuuksia. Rakastuessaan nämä ihmiset vasta sietämättömiä ovatkin. He haluavat "sinut kokonaan". He haluavat sen, jota rakastavat, täysin ja kaikissa aspekteissaan. Heillä on vakava ongelma.

Heidän (luonteeltaan psykologinen) ongelmansa on rinnasteinen olioiden sinänsä ongelmalle kantilaisessa filosofiassa. He olettavat jonkin hämärän ja hämmentävän persoonan sinänsä, ihmisen sinänsä, metafyysisen minän (ja usein päättävät, etteivät tahdo lainkaan käyttää tätä välineenä - ikään kuin ihmistä voisi lähestyä jotenkin toisin! Ei, pyyteettömyydessä on vakavia ongelmia. Miksei voisi puhua vain välineenä käyttämisestä, mutta siten, ettei kellään ole paha mieli?). He tahtoisivat toisen olevan itselleen läsnä kaikissa aspekteissaan ja kiukustuvat nähdessään pelkkiä ilmentymiä. "Sinä pakenet jotain!" ja "Sinä olet teennäinen!" ja sitten tietysti eilisillan "Joo mutta haluaisin, että sanoisit suoraan, mistä on kysymys." Uskovat, että on jokin varsinainen, piiloteltu ja salattu minä, jokin joka tietää itsestään ja puhuu itselleen ja on tietynlainen.

Kun kävelen mukulakivimäkeä ja kun isken luurin korvaan olen erilainen. Kun vastaan sähköpostiin tai kirjoitan tätä, olen taas aivan erilainen. Voin käyttää persoonan ensimmäistä sijaa, mutta siihen se oikeastaan taitaa aika pitkälti jäädä. On tietenkin muistikuvien jono ja tiettyjä taipumuksia, kuten persoonallisen identiteetin (jonka mieluiten kääntäisin itse henkilöidentiteetiksi, mutta kun toisaalta tuo p.i. on vakiintunut termi...) ongelmaa pohtineet analyyttiset filosofit ovat ehdottaneetkin. Esimerkiksi, taipumus suoriutua matemaattis-loogisista testeistä paremmin kuin verbaalisuutta tai tilallista hahmotusta koettelevista testeistä. Näistä piirteistä toiset harvemmin kuitenkaan ovat kiinnostuneita, tästä muistikuvien (yleisterminä, sisältäen -äänien, -tuoksujen ja -liikkeiden) jäsentymättömästä massasta ja harjoittelun tai jonkin luontaisen kyvyn aiheuttamista taipumuksista.

He ovat kiinnostuneet siitä, mitä minä ajattelee, millainen sen arvopohja on, ja jotkut myös siitä, nauraako se toisten seuraassa vapautuneemmin kuin heidän seurassaan, osaako se jonkun toisen kanssa salsata paremmin tai uskooko se salaisuutensa jollekulle toiselle. (Ja jos vastaus johonkin on kyllä, seuraa mustasaukkaisuuskohtaus. En ymmärrä mustasukkaisuutta. Jotkut sanovat, etten sen vuoksi osaa rakastaa siten kuin aikuisten pitäisi osata. Olkoon niin heidän analyyseissaan. Jos ihmisille ei kelpaa rakkauteni näin, voin varsin hyvin rakastaa toisia lajeja ja laumaantua niihin.) He ällistyisivät kovasti, jos kuulisivat, että eri ihmisten seurassa joku saattaa arvostaa aivan erilaisia asioita ja että arvostelmat ovat tilannekohtaisia. Mutta silti - näinhän se menee. Huomaan moralistin seurassa käyväni yhä kepeämmäksi ja kieppuvammaksi, surullisen seurassa huomaan sanovani, että vain ystävyydellä on merkitystä ja tarttuvani kädestä ja vetäväni tanssilattialle, ja rakkaan kuoleman läheisyys tuo minusta esiin laumamagnetismin, joka sumentaa rätisten kaiken arkisen alleen. (Ei, nytkään ei käynyt niin. Mobutulle määrättiin barbituraatteja, eläinlääkärin mukaan vielä ei ole aika - kysyin asian suoraan ja kaunistelematta, kuten kuuluukin.)

Kuka on tämä, joka ei usko olemassaoloonsa? En tiedä, koska ei se ole avoin tarkastelulle. Antiikissa uskottiin, että toisen onnellisuuden ja luonteen voi nähdä vain joku muu, ja senkin vasta henkilön itsensä kuoltua. Tässä he olivat viisaampia kuin ihmiset, jotka piinaavat kysymyksillä aidosta minästä ja todellisista mielipiteistä. Haluaisin sanoa: Odottakaa, kunnes kuolen. Sitten heillä on vapaat kädet ja he saavat hahmottaa minut kokonaan. Siihen saattaa tosin mennä aikaa - sukuni on tunnetusti pitkäikäistä ja sitkeää ja elintapani sellaiset, että jos kuolen ennen yhdeksääkymmentä ikävuotta, syynä lienee tapaturma. Niille toki olen altis juuri samaisten elintapojeni vuoksi. Harva se päivä vastaani tulee autoilija, joka ei osaa suhtautua talvipyöräilyn mahdollisuuteen jonakin todellisena mahdollisuutena.

Eivätkä nuo tiedonhaluiset ja määritelmiin taipuvaiset siltikään saa tietää kaikkea, kuten en minäkään. Eivät saa nähdä minua sellaisin silmin kuin koira, joka halusi nukkua kasvoihini painautuen. Eivät saa minusta sitä tunnevastetta esiin millään keinoin, koska emme koskaan ole sillä tavoin pimeässä, kasvot selkäturkissa, kädet turkin uumenissa - he eivät koskaan ole tuo koira, joka oppi kanssani, että ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha. Eivät pysty houkuttamaan samalla tavoin kuin kokonainen kukkiva kameliapensaikko eräässä puutarhassa Münchenissä. Eivät koskaan makaa kanssani samassa sängyssä eräässä merenrantahotellissa, kun olemme seitsemäntoista ja kaksin matkalla, AMS ja minä, kuiskutellen pimeään nukahtamiseen saakka. Eivät näe, miten nostan teepannun liedelle yksin Tähtitorninmäellä. Kuinka harjaan hampaani, kapuan keittiöjakkaralle ja siitä parvelle, kuinka nukahdan, kuinka näen unta.

En minäkään näe näitä sisäpuolisesti.

Koen tilanteen, esineet, kiireen tai levollisuuden, mahdollisen nälän tai janon tai vessahädän, halun kulkea ja kosketella, tutustua tarkemmin tai jättää silleen. Mutta en koe mitään minua, en ainakaan ennen kuin joku alkaa piinata kysymyksellä, miten sinä, kuka sinä, miksi sinä, etkö sinä, entä ollessasi yksin?

En muista tilannetta, jossa olisin yksin sillä tavalla kuin ihmisten joskus kuvataan olevan, totaalisen yksin ja yksinään. Aina on läsnä ilmaa, jota hengitän, vähintäänkin, ja maa jalkojeni alla, tai selän ja jalkojen ja pakaroiden ja takaraivon, tai lonkkien ja käden ja kyljen ja korvallisen, tai istuinluiden ja reisien ulkosyrjien, tai säärien ja kyynärpäiden, tai edes yhden varpaan alla. (Ei, sitä en mielelläni enää tee. Varpaiden tyvinivelet ovat jo riittävästi kulumilla.) Jotain, mikä näyttää joltakin ja jolle voi antaa nimen, jos ei malta olla antamatta. Mutta olen harjaantunut malttamaan olla nimeämättä (joskus tätä kutsutaan myös havaitsemiseksi erotettuna tunnistamisesta; Deweyn naturalistisen käänteen ydin, todella havaitseminen, esteettisen kokemuksen edellytys - nähdä olevan variaatio, jokaisen tilanteen ja siitä syntyvien objektien uniikkius). Jaksan tulla yhdeksi noiden joidenkin kanssa. En koe tarvitsevani mitään itseä. Mikä sen funktio olisi? Enkö jo nytkin puhu kirjoita kävele rakasta vittuunnu tanssi suunnittele päätä keksi hyppelehdi siivoa tiskaa oikolue korjaa ilahdu hämmästy syö koristaudu muista syöksy hyppää käytä persoonan ensimmäistä sijamuotoa verbeissä? Mitä tässä enää millään aidolla itsellä aitoine mielipiteineen?

Olen sitä ja tätä ja tuota, nunnanelämää viettävä freelancetoimittaja, punaiseen takkiin pukeutuva Klimt-fiksoitunut kokotti, koira koirien joukossa, puiden syiden ja seurausten innokas pohtija, isoäidin kristallikaulanauhan perijätär, vaatimaton ja ahkera siivousapu, entinen taidelukiolainen, ujo ja arka, rohkea ja huikentelevainen, pätevä ja itsetyytyväinen, epävarma ja huolestunut, rivo ja kovaääninen, varovainen ja kiltti, eläinrakas ja hieman yksinkertainen, teoreettinen ja abstrakti ja niin edelleen. En ole mitään varsinaisesti tai oikeasti enkä oleta muidenkaan olevan mitään varsinaisesti tai oikeasti. En pidättele enkä pidättäydy hyväksi havaitussa toimintamallissa ainakaan tietoisesti.

Ja silti uskon, että olen eniten olemassa silloin, kun minua ei pakoteta johonkin pienen ihmisen rooliin. Minä vihaan niitä, jotka ovat ottaneet sellaisen naamion. Yllätyn itsekin näin kirjoittaessani, mutta tällä hetkellä se pitää paikkansa. Viha on aika vierasta, mutta nyt tunnen sitä. Miten he uskaltavat pettää itsensä ja ihmiskunnan, maailman ja maailmankaikkeuden moisella julkealla ruikuttamisella? Pieni ihminen on huono tekosyy. Ihminen voi kärsiä ja olla köyhä, onneton ja surkuhupaisakin suurella tavalla, typistämättä itseään minuksi vain. Se, joka typistää itsensä, typistää toiset ja maailman. Ja vaikka kaiken muun voisikin antaa anteeksi, sitä ei voi antaa. Että joku julkeaa väittää tuntevansa itsensä kokonaan ja hahmottavansa pienuutensa - ja attribuoi sitten tuon tylsän mielikuvitusprojektionsa muihinkin - - ei, sitä ei voi antaa anteeksi vaikka kaiken muun voisikin, merkkipäivien unohtamisesta portaista alas tönäisemiseen saakka.

Ainoa, joka saa ihmisen kokonaan, on elämä. Elämä, joka on kokonaisuutena mielikuvitusta kunnes päättyy. Elämä, jolla ei ole silmiä nähdä, korvia kuulla, kehoa liikuttaa, elämä yleensä, jossa ihminen on yksi pulssi samalla tavalla (sanoja lukuunottamatta) kuin sammakko tai sinivalas, vaahtera tai influenssavirus.

Olla mustasukkainen elämälle - kuinka hupaisa ajatus! Saada päättyä sinussa, saada siirtyä eteenpäin, saada tanssittaa sinua kehdostahautaantanssin ajan.

"Kunpa hahmottaisin sinut kokonaan."

Unohda kokonaisuudet. Unohda selittäminen. Ihminen ei ole teoria ja hänen selittämisensä teorialla ulkoa käsin, teorialla, jota hän ei tunnista tilanteiden kuvaukseksi eikä tahdo hyväksyä, on eräs käyttämisen muotoja. Tuossa käytössä ihminen, jota selitetään hänelle vierain ja hänen mielestään väärin teorioin siten ettei hän enää tunnista tilanteita, jotka hänen väitetään kokeneen, tuntee itsensä hyväksikäytetymmäksi kuin silloin kun joku vetoaa hänen velvollisuudentuntoonsa saadakseen hänet auttamaan laatikoiden kantamisessa, tai kun joku satunnainen ihminen makaa hänen kanssaan sen kummemmin hänen tilannettaan pohtimatta ja koskaan jälkeenpäin tervehtimättä.

Nyt kun olen löytänyt tilanteita, joissa ainakin häivähtää silloin tällöin vapaus kaikesta kaipaamisesta, ikävöinnistä ja ahdistuksesta, tarpeesta vastata kysymyksiin ja hymyillä, huomaan suhtautuvani entistä raivokkaammin ihmisiin, jotka olettavat jonkin kokonaisen minun. Koska olen vapautumaisillani ikävästä, minua piinaa nähdä heidän takertuvan siihen. Koska olen vapautumaisillani varmuudesta, minua piinaa nähdä heidän takertuvan sen toivoon.

En muista, mutta arvelen, että olen itsekin joskus tahtonut kokea olioita sinänsä. Ohimenevästi, erästä tekstiä lukiessa. Tuntenut tilanteen upottavuuden ja ilman joka puolella hyppyä. Jännittynyt ja ajatellut maata, vilkaissut alleni ja nähnyt pelkkää tyhjää puhetta. Kuullut sydämen tump tump tump. Ajatellut: mitä hittoa -

Unohtanut, mistä tekstistä oli kyse.

6 Comments:

Blogger Eufemia said...

"Kunpa tuntisin sinut kokonaan" voi muuttua, tai joku voi alkaa uskotella itselleen, että niin saa ja voi tehdä, muotoon "minä tunnen sinut kokonaan", ja siitä eteenpäin muotoon "me olemme sama olento". Ja "kunpa saisin olla kanssasi koko ajan ja kaiken aikaa" muuttuu joskus toiveeksi "kunpa voisin sulautua sinuun", ja taas edelleen jähmetetyksi, ei hetkelliseksi uskomukseksi, että "me olemme sama olento" ja siitä eteenpäin oletukseksi, että saa suuttua, tai ehkä ahdistua kun toinen tekee mitään tämän kyseenalaistavaa tai menee vaikkapa kahdeksi tunniksi pois ulottuvilta.

Hahmotin muutama vosi sitten tämän kokonaisuudeksi: ensin minulle tai minuun käsketään tai muuten vain oletetaan kokonaisuus, minut määrätään kokonaisuudeksi, joka voidaan ottaa haltuun, ja mitään sen ulkopuolista ei saa olla. Sitten se otetaan minulta pois. "Sinä et saa olla surullinen, sinä olet aina iloinen" jäi ehkä selvimmin mieleen.

Tämän kokonaisuuden hahmottamisen jälkeen olen regoinut jäätävästi jokaiseen yritykseen liu'uttaa asioita (ja sitä joka kulkee tässä nimellä Eufemia) kohti maailman järjestämistä noin. Lisäksi tunnen ahdistuksen kirpaisevan silloin tällöin kun näen ihmisten järjestyvän ja järjestävän itsensä ikään kuin tuo olisi tarpeellista, tai ikään kuin tuon hillitymmät muodot olisivat ihan kiva, vaikka liika onkin (useimpien mielestä kai) liikaa.

En tiedä jaksaisinko äitiyttä, vaikka siinä ehkä kohtaisin tämän kokonaisuuden mielekkäässä ja ymmärrettävään suuntaan kehittyvässä muodossa.

Tyhjässä, joulukoristellussa kahvilassa soi Afro Blue. Tosin minun vuokseni ei aivan tyhjässä.

17/12/05 14:31  
Blogger Veloena said...

"Me olemme samaa" toimii kyllä ilman kokonaisuuksiakin. Ainakin jonkun aikaa.

Mutta eroahdistus on siinä valtava klöntti, jota ei pysty käsittelemään.

17/12/05 15:59  
Blogger Eufemia said...

Toki, ainakin jonkin aikaa. Ehkä kyse on siitä, miten suhtautuu tuon ajan loppumisen mahdollisuuteen - koettaako jähmettää hallittavaksi kokonaisuudeksi vai ottaako klöntin hallitsemattomanakin vastaan. Ehkä.

17/12/05 16:23  
Blogger Veloena said...

Niin ehkä joo. Mulla ei ole oikeastaan kauheasti kokemusta muusta kuin oman kehoni hallinnasta, ja siitäkin vain rajatuissa konteksteissa. Muuta en ole koettanut koskaan haldata, en edes mitään koherenssia maailmankuvassani. (Ja siksi saan kuulla aika usein kollegoilta olevani vain pinnallisen tason ajattelija.)

En oikein usko siihen, että tilanteen voisi "ottaa haltuun" tai ihmissuhteen "disainata".

Tai ainakin tiedän, ettei minusta ole sellaiseen.

17/12/05 20:16  
Anonymous va said...

Sinänsä kysymys ihmisen olemuksesta on kyllä mielenkiintoinen. Itse olen tosin turhautunut tähän kysymykseen, jota en ole kovin selväsanaisesti esittänyt edes itsellenikään. Olen luopumassa koko kysymyksestä, jossain syvällisessä merkityksessä. Sen nyt vielä jotenkin voisi sulattaa, että kaikkea ei voi ymmärtää eikä tietää, mutta kun tähän päälle pannaan vielä se, että ei edes haluta toisen ymmärtävän eikä tietävän, niin menee jo liian vaikeaksi.

Eufemialla oli hyvä pointti, että ihmisiä runtataan lokeroihin, klassinen vaikka, nainen on tällainen, mies tällainen, tätähän jatkuvasti pyöritellään viihdelehdistössä.

Mitä jää jäljelle? Suurelta osin mysteeri ja tietämättömyys.

Muuten olen sitä mieltä, että ei ole kovin terveellistä määritellä itseään, olen sitä taikka tätä, kun ei se nyt oikein pidä paikkaansa kuitenkaan. Ystävällinen ele on myös toisia kohtaan, että välttää näitä lokeroihin runttaamisia.

Suurempi ongelma kuin se, että toinen panttaa tietoa, on ehkä se, että ei ole itse kykenevä sitä vastaanottamaan. Ihmiset kyllä säteilevät varsin laajalla spektrillä omaa olemustaan, mutta sitä ei välttämättä haluta ottaa vastaan eikä uskoa. Ihmiset pettyvät vaikka kumppaneihinsa, joista jo alun perin näki minkälaisia ne olivat.

Minusta kyllä tuntuu, että näissä kysymysleikeissä molemmat ovat oikeassa, on mahdotonta ilmaista se mitä on, hyvin paljon on salattu myös itseltään, mikä tulee esiin tilanteissa joissa ei ole aikaisemmin ollut, mutta myös se on totta, että toiselle ei kerrota kaikkea sitä mikä kerrottavissa on.

Sekin on avonainen kysymys, että kumpaa sitä ollaan enemmän hakemassa, ihmisen syväolemusta, vai jotain mitä voi käyttää arjessa porskuttamiseen ja siinä soljumiseen.

Jos ollaan kiinnostuneita olemisesta, niin ehkä silloin vastaus on ihmisen syväolemuksessa, ja jos ollaan kiinnostuneita tekemisestä, ja päätöksenteosta, valinnoista, niin silloin ollaan kiinnostuneita ihmisen arjesta.

17/12/05 21:40  
Blogger Hurina said...

Olipa hieno kirjoitus. Kiitos.

18/12/05 03:15  

Lähetä kommentti

<< Home

<