Kumien metsästäjä

Teen työtäni sohvan kolhossa huomassa. Asento ei ole järin ergonominen, mutta koska kohottaudun säännöllisesti seisomaan ja venyttelemään ja laskeudun lattiallekin selälleni ja potkaisen jalat pääni yli ja hengittelen selkä kaarella tilaa lihaksille, en kipeydy.

Minulla on ongelma. Kirjoitan korjaukset lyijykynällä, ja kun keksin paremman muotoilun, kumitan ja kirjoitan uudestaan. Täällä on kaksi pyyhekumia, molemmat vuokraemäntäni jäämistöjä. Säännöllisin väliajoin kumit ovat kadoksissa ja useana päivänä olen menettänyt lähes malttini etsiessäni niitä. Ensin, aamulla, katoaa toinen. Etsin sitä enkä löydä. Haen toisen kynäpurkista, mutta pian sekin on hukassa. Kun nousen etsimään kumeja, huomaan niiden ujuneen sohvan selkämyksen väliin.

Erään kerran kumeja ei vain löydy. Tämä "eräs kerta" tapahtuu tänään. Ravaan asuntoa ympäriinsä hopottaen loogisen päättelyn ilosanomaa. No sohvalla niitä on käytetty, tietty. Erehdyn tarkistamaan kirjahyllyn reunuksen, minkä seurauksena luen parit Pasternakin kirjeet siltä seisomalta. (Onneksi olen unohtanut Durrell-Miller -kirjeenvaihdon Käpylään. Sen kanssa työnteosta tuskin tulisi mitään.) Ehei, en kuvittele pyyhekumin löytyvän Pasternakin kirjeistä tai kirjahyllyn reunukselta, olenpahan vain vähän hölmö ihminen. Sitten muistan ja puistaudun taas liikkeelle vähentäen mielessäni työajasta puoli tuntia Pasternakia.

Katson tasot ja tongin sohvan uumenet. Ei, ei. Jatkan korjaamista yliviivaten uudistetut korjausehdotelmat. Vasta kun luonnolliset tarpeet ajavat minut vessaan konsultoituani ensin Skypellä fyysikkoystävääni muutamista hänen alansa ilmauksista, löydän kumit - olen tunkenut ne taskuttomien hipsterfarkkujeni housunkauluksesta sisään. Palaan sohvalle, jatkan korjaamista. Parin lauseen jäljiltä kumit ovat taas housuissani. Totean olevani femme brutale. Ei mitään hienostuneisuutta, kertakaikkiaan. Nyt tarvitaan sitruunamelissaa mielen piristäjäksi.

Toisaalta on myös niin, että tunnen itseni suureksi metsästäjäksi, joka oppii vähitellen tuntemaan saaliinsa liikkeet ja aivoitukset. Ongelma on vain se, että aivoitukset ovat omiani, eivät pyyhekumien. Opin toisin sanoen tuntemaan aivoitukseni olettamalla, että kadonneet tavarat löytyvät housujeni sisältä.

Freud-setä olisi mielissään. (En usko, että tarvitsee linkittää. Kyllä te nyt Freudin tunnette.)

Jälleen yksi fakta lisättäväksi siihen jo entuudeltaan huojuvaan paperitorniin, johon kerätään vastaväitteitä teesille "ihminen on rationaalinen eläin". Joskaan en ole varma, pitäisikö torniin laittaa kuvaus ennen Freudia, Freudin kanssa vai vielä jälkikaneetein, joka loppuu nyt.