Kymmenen vuotta sitten

Miten tähän on tultu? Joskus on hyödyllistä myös katsoa taaksepäin ymmärtääkseen, miten nämä asiat, jotka ovat tärkeitä, ovat muodostuneet. Siispä trippi kymmenen vuotta taaksepäin.
***
Olen yhdeksäntoista ja aloittanut samana syksynä yleisen kirjallisuustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Asun Kalliossa yksin. Paras ystäväni opiskelee Afrikan kieliä ja kulttuuria ja asuu vielä äitinsä kanssa Katajanokalla. Minulla ei ole puhelinta. Niinpä huomattuani kirjastossa, jossa käyn lukemassa Hesarin, että John Irving on Tammen Keltaisen kirjaston vieraana luennoimassa Yliopistolla, kävelen Dr.Martens -maiharit uutuuttaan naristen Karhupuiston puhelinkoppiin, roplaan lompakostani kolikoita automaattiin ja soitan, että nyt on pakko mennä, Irving on nähtävillä.
Illalla sitten kipitän yliopistolla, jossa näemme ja kipuamme kohti auditoriota, jossa tilaisuuden pitäisi olla. Avaamme auditorion oven ja astumme sisään. Edessä seisoo Irving jonkun laihan naisen kanssa. (Myöhemmin käy ilmi tämän olevan Irvingin vaimo.) Mutta jotain on vialla: kaikki muut vieraat istuvat tukevasti penkeissä ja ovat juhlatamineissa, vaikka olemme kuvitelleet luennon alkavan vasta kymmenen minuutin kuluttua. Hetken Irving tuijottaa meitä hämmästyneen näköisenä. Tuo katse piirtää muistikuvaan tarkkuuden: tajuan äkkiä, miten sopimattomia olemme tuohon seurueeseen. Ystävälläni on sentään siistit vaatteet, mutta minulla on likaiset farkut ja maiharit, kauluksestaan revennyt musta poolopaita ja kaiken komeuden päällä valko-vaaleanpunaruudullinen kotelomekko, kaksi pitkää poninhäntää ja suttuisen voimakas silmämeikki.
Jähmetymme ja tuijotamme takaisin. Irving rykäisee ja kysyy: "Well, any questions?" eikä kukaan kysy mitään. Jotkut istujista mulkoilevat meitä vihaisesti. "Then we'll sign books for you, ok?"
Ihmiset purkautuvat eteen, ottavat suurista pinoista Irvingin uusimman ja hän kirjoittaa heille omistuskirjoitukset. Jono pulisee iloisesti. Seisomme edelleen jähmettyneinä ja tuijotamme, kunnes joku daami suorastaan työntää meidät kehollaan pois ovensuusta, käytävälle. Siellä onkin jonkinlainen tarjoilu: skumppaa muovimukeissa ja pienet paperikassit, joissa on kirja "40 vuotta Keltaista kirjastoa" - hakemisto ja kritiikit kaikista siihen mennessä ilmestyneistä Keltuaisista. Otamme kassit ja skumpan ja kävelemme pois. Ainakaan itse en edes mieti uusimman kirjan hakemista, vaikka alle 20-vuotiaan opiskelijan tuki onkin niin pieni, ettei sillä kirjoja paljon ostella - elän kasviliemessä kypsennetyllä biodynaamisella täysjyväriisillä ja raa'alla valkokaalilla, jota dippaan etnisistä kaupoista ostamaani Hot Curry Pasteen.
Mitä sitten teemme? En muista.
Toinen tuokiokuva samalta syksyltä.
Ystäväni on ihastunut poikaan, joka käy kanssamme samalla luennolla kahtena päivänä viikossa. Tai oikeastaan emme ole varmoja, onko poikia kaksi, kaksoset. Välillä tyyppi kun on tyylikäs ja välillä pukeutunut fleecepusakkaan. Minullakin on tietysti oma ihastuksen kohteeni. Kutsumme heitä ihmepojiksi. Ei puhettakaan, että uskaltaisimme puhua heille. He ovat yhtä kaukaisia ja saavuttamattomia kuin Irving.
Arvelemme, että kadotamme heidät joulun tullen, kun luennot loppuvat. Kirjoitan asiasta runonkin (runoilu auttaa jäsentämään näkymät), jossa

...Ihmepoikien hautajaisia valmistelemme.
Viidakon lakii karsii teidätkin joulun alla
Soitellen roskatynnyrisinfoniaa
Karhupuiston laidalla.

Mutta toisin käy. Lievässä nousuhumalassa ainejärjestön bileissä uhoan ystävälleni, että nyt aion tehdä todellisen ystävän työn: esitellä hänet omalle ihmepojalleen. "Älä", hän kirkuu, mutta olen kuuro vastalauseille. IP 1 eli hänen ihmepoikansa on myymässä kaljaa - ja suolapähkinöitä. Rakennan ovelan strategian. Menen kysymään, saisinko ottaa ihan yksi tai kaksi suolapähkinää, kun en haluaisi ostaa koko mukillista. "No ota", ip1 vastaa äreän oloisena. Alan syödä pähkinöitä ip1:n tuijottaessa ja huomautellessa aina välillä, että olen syönyt jo ainakin mukillisen. Välillä vilkuttelen ystävälleni, joka koettaa piiloutua onnettoman näköisenä oven taakse. Allritght, on toimittava. Työnnän pähkinöistä ja syljestä limaisen ja suolaisen käpäläni kohti ip1:stä ja esittäydyn hyvin formaalisti. "Joo, kiva tutustua, mutta voisitko maksaa ne pähkinät?" hän päkisee. Hymyilen iloisesti. Täydellinen strategia, nyt hän ei ainakaan kiinnitä liikaa huomiota minuun. Viittilöin ystäväni paikalle ja hän tulee iloisesti ja kepeästi kuin rangaistusvanki viimeiselle piikilleen. "Saanko esitellä, tämä on XX, tämä YY." He jäävät puhumaan kuin ihmeen kaupalla. Olen onnellinen: ainakin toinen meistä saa ip:nsä. Omista mahdollisuuksistani ip2:n suhteen olen jo luopunut: pitkä selibaatti tekee kyyniseksi miesonnen suhteen. Mutta kuka olisi tuolloin arvannut, että ip1, jolta rosvoan pähkinöitä, ryhtyy puolisokseni? Että ystäväni menettää kiinnostuksensa häneen kuultuaan, että hän äänesti ei eu-vaaleissa? (En kai tätä muuten muistaisikaan, nousuhumalaista sekoilua, ellei sillä olisi myöhäisempi moraali.)

Samana syksynä tutustun myös hyvään ystävääni, joka on sympaattisuudessaan vertaansa vailla. Hän on kasvissyöjä, myöhemmin vegaani. Hänen esimerkkinsä saa minut vakuuttumaan siitä, että minustakin on moiseen loogisuuteen. Lisäksi hän ymmärtää nonsense-kirjallisuuden päälle. Vaikka hän on niin toisenlainen kuin minä, hän ei esimerkiksi jatkuvasti joko seurustele, halua seksiä tai spekuloi miehillä, ymmärrän, että hänellä on silmää arjen absurdiudelle. Jo alusta, ensimmäisestä tutor-tapaamisesta lähtien, totean hänet ainoaksi kiinnostavaksi ihmiseksi koko fuksiryhmässä. Miksi? Koska hän näyttää farkkuhaalareisaan pieneltä, laihalta elefantilta.

Kymmenen vuotta on pitkä aika. Paljon on tapahtunut, paljon unohtunut. Onneksi ei kaikki.
Nyt olen jälleen siirtymässä, nyt pois opiskelijaelämästä.