Feldenkraisin ja stepin välillä

Kun kävelemme salista pois, meillä on juuri ja juuri etenemiseen ja pystyssä pysymiseen tarvittava lihastonus. Kyljet kohoilevat hengittäessä vaivatta ja saliin sisään tunkevat aerobikkaajat näyttävät aggressiivisilta ja kulmikkailta treenikengissään. Meillä on vain sukat. Ja jalan luut, tietoisuus jalan luista. Tietoisuus selkärangasta, kaularangasta, käsien niveltymisestä runkoon.
Feldenkrais jää liikeratamuistiin, alitajuntaan. Vai pitäisikö oikeastaan puhua ylitajunnasta, siitä, mitä emme yleensä saavuta mutta joka hallitsee sitä, miten katsomme puita, aurinkoa, autoja?
Tänään tunnilla on todellinen yllätys: arvaamatta yksi vanha ystäväkin on tullut tunnille. Kun päästyämme salista ulos tohdimme viimein puhutella toisiamme, selviää, että hänkin huomasi puolisoni ja minut jo aiemmin, muttei tunnilla oikein voi huitoa ja hyppiä, juoruilla ja tervehtiä. Pääsemme nauramaan yhdessä sille, miten skeptinen on helppo olla. Ensin tunnistaa silmänräpäyksessä: hän se on! Mutta sitten alkaa miettiä loogis-rationaalisin rajoittein ja onnistuu järkeilemään, että on mahdotonta, että hän olisi ajautunut tänne, ei, se ei ole todennäköistä... Ja lopulta ajatukset askartavat tuon ongelman kimpussa arpoen: onko, eikö ole, niin että saa todella käyttää tarmokkuutta työntääkseen ajatuksen pois mielen etualalta, valokeilasta.
Hassua, miten moinen tulee puheeksi juuri Feldenkrais-tunnin päätyttyä; siinähän juuri annetaan kerrankin keholle oikeus astua valokeilaan ja puhua muutenkin kuin kivun kautta. Luotetaan kehon asiantuntemukseen valita helpoin, rennoin liikerata. Samalla tavoin kun tunnistaessakin valta ja asiantuntemus on tottumuksillamme, tai luontumuksilla, niin kuin John Dewey niitä kutsui. Emmehän tunnistaessamme erityisesti mieti ja luokittele: aivot tekevät sen puolestamme, alitajuisesti. Tai ylitajuisesti, niin kuin minusta sitä olisi kohtuullista kutsua. Loogis-rationaalisesti päätellen emme selviäisi pitkällekään. Yksi pyöräily keskustaan steppitunnille olisi jo liikaa, steppitunnista puhumattakaan.
Maanantai on viikon paras päivä, koska silloin on peräkkäin Feldenkrais ja steppitunti. Feldenkraisissa nikamat, luut ja jännitykset hahmottuvat, ja sen ansiosta steppitunnilla on yhä helpompi rentoutua raudoitettujen kenkien päällä ja rentoutua soittamaan niitä musiikin tahdissa ja sitä vastustaen, liikaa pinnistelemättä. Kenkien raudat soivat vain jos jalat ovat tarpeeksi rennot. (Eivät silti lötköt.)
Feldenkrais auttaa hahmottamaan, mitä tarkoitetaan sillä, että liike on aina paitsi kontrollissamme, myös osittain sen ulottumattomissa - kehon muut osat resonoivat liikkeeseen, ja miten liikkeen on mahdollista olla samaan aikaan rento ja täsmällinen sekä energinen, kuin itsestään syntyvä ja silti intentionaalinen. Jos jännittää ja pitää kiinni, pitää liian suurta lihastonusta yllä, ei koskaan ehdi stepin nopeisiin liikeratoihin. Pitää luottaa mielikuvaharjoitteluun ja siihen, että keho tulee perässä, kun vain keksii oikean metaforan. Kuinka selkärangan ryhdistääkään seistessä ajatus, että joku kiskoo takaraivon hiuksista suoraan ylöspäin...
Toisinaan ihmettelen, miten olen tullut toimeen ilman Feldenkraisia ja toista itselleni läheistä kehotekniikkaa, Method Putkiston syvävenytyksiä. Kehoni on ollut yksi klöntti, joka ehkä vain orgasmin jälkeen on tuntunut vapaalta ja samalla kuuliaiselta, villiltä mutta kiltiltä. Kuinka typerää olikaan kuvitella, ettei moista tuntemusta voisi muuten saavuttaa. Toisaalta liikkeen ja olemisen miettiminen on aina ollut merkityshorisontissani jossain mielessä läsnä. Ei näin jäsennellysti - kehotekniikan yksi tärkeä avu on huomion kiinnittämisen ja keskittämisen lisäksi käsiteavaruuden jäsentäminen - mutta minua on kyllä aina kiinnostanut kovasti, mitä olen parhaillaan tekemässä. (Siis muutenkin kuin ajatusten osalta.)
Jo lapsena tajusin, että ystäväni elivät toisenlaisessa maailmassa, sellaisessa, jossa oli tärkeää hypätä esterata hevosella mahdollisimman nopeasti ja virheettä ja tavoitella ulkoista palkintoa. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä muiden kanssa kilpailemisessa on, tai itsensäkään tai hevosen kanssa, sen puoleen. Kunnianhimo on jokseenkin vieras ilmiö, josta saan vain heikkoja kaikuja ja heijastumia. Tahdoin aina ratsastaessani olla koko ajan jyvällä siitä, miltä juuri nyt tuntuu, miltä maa näyttää suuren ja vähän pelottavan esteen lähestyessä, miten reisilihakset osaavat supistua hevosen ponnistaessa, kuinka yhdessä tuon suuren eläimen kanssa me hengitämme samaan tahtiin, ajattelemme samaan tahtiin, ylitämme esteen samaan tahtiin, yhteisymmärryksessä ja pakottamatta, kumartelematta millekään kellolle.
(Sillä eikö olekin aika traagista että ensimmäiset kellot rakennettiin ennustamaan astronomisia tapahtumia - ja että kellon ymmärtäminen aikaa mittaavana, jäsentävänä ja jopa maailman kokemisen mahdollisuuksia määräävänä vempeleenä on tuon mainion ennakointilaitteen tahaton sivutuote!)
Oivalsin aika pienenä, että asiat tuntuvat voimakkaammilta silloin, kun niihin keskittyy niitä tehdessään. Kirjan henkilöt ovat niin eläviä, että unohtaa, millä kielellä lukee, tanssitunnilla keskittyy niin kovasti keholliseen ilmaisuun annetun koreografian puitteissa, että vasta opettajan sanottua "Kiitos, ensikertaan", tajuaa olevansa hengästynyt ja hiessä. Miten ihmeellisesti selkä liikkuu pyöräillessä! Miten moneen rytmiin puiston eri puiden lehdet nyökkäävät ja niiaavat näennäisen tyynessä säässä. Miten jokaisen kissan naukaisu on omanlaisensa ääni.
Steppiopettaja karjuu aina: "Älkää antako liikkeen viedä! Tämä ei ole modernin tanssin tunti!" Niin, ei. Hyvä niin. En henkilökohtaisesti pidä modernista tanssista yhtä paljon kuin rytmikkäämmistä, nopeammista tansseista. Mutta silti, kyllä liike vie, tuntuu ja resonoi. Nopeissa heeldropeissa, kun kantaraudoilla paukutetaan lattiaan monet iskut sekunnissa, resonanssi tuntuu päälaessa saakka koko rangan täristessä ja väristessä lantionjouston vieterien päällä. Käännän sanat toiselle kielelle, omalleni, sille jota ymmärrän: älkää antako liikkeen viedä teitä tukipisteenne ulkopuolelle ja muistakaa olla koko ajan valmiit kääntämään liike toiseen suuntaan, ajatusta nopeammin.
Stepissä ja afrikkalaisessa tanssissa on helppo saavuttaa ekstaasi, yhtä helppo kuin Feldenkraisissa, vaikka metodi onkin juuri päinvastainen: siinä missä Feldenkraisissa kaikki tehdään äärettömän hitaasti ja pienesti, stepissä ja afrossa kaikki tehdään mahdollisimman isosti ja nopeasti. No, ei tietysti koko ajan, mutta suhteessa muihin tanssilajeihin ne ovat hyvin nopeita ja isoliikkeisiä, ronskeja tansseja. Ehkä juju onkin juuri tehdä eri tahtiin ja erisuuruisesti kuin normaalisti, siten kuin meillä on jo automatisoidut liikeradat. Eri tavat herättävät kehon eloon: kiristämään, kinnaamaan ja sitten suostumaan ilon siivittämänä. Samalla tavoin kuin jokin epätavallinen ajatuskulku herättää äkkiä tietoisuuden siitä, että yleensä sitä päättelee jollakin tavoin, ilman että mitenkään erityisemmin ajattelee koko asiaa, kyseenalaistaa ja kyselee vaihtoehtoja.
Ja kuitenkin, se mille ei ole vaihtoehtoa, on pakko. Vähitellen erilaiset mentaaliset ja fyysiset pakot muovaavat luonteen epämukaville kierteille ja solmuille, joiden aukaisu on vain vaihtoehdon tiedostamisen päässä.
Nyt on noustava päätteen luota - rennosti, rennommin - ja pakattava kassi steppituntia varten, käveltävä takaovelle, jossa uskollinen Kulkuri-pyöräni jo odottaakin, noustava sen satulaan ja liikuttava kohti keskustaa, tanssistudiota, sieltä kotiin, koirien kanssa ulos, nukkumaan, pelkällä tahdonvoimalla, tai ei, jopa tahtomatta. Mentävä vain, annettava lupa menemiselle.
Annettava lupa huomata leppien vihreys ja vaahteranlehtien värit, pyörien alle litistyvien pihlajanmarjojen heikko ääni, vastaantulijoiden urheiluasut ja kireät kaulalihakset, sängyn pehmeys ja koirien kyljet.