Ensimmäinen merkintä, 1.10.2004

Tervetuloa Veloenan ajatuksiin ja elämään. Ihmeteltävää, makusteltavaa, käsitettävää - toivottavasti.
Lyhyesti nimestäni: Joskus joku on luonnehtinut minua elovena-tytöksi. Haloo, sillä tädillä on polkkatukka ja jonkin sortin kansallispuku! Ei oikein passaa. Veloena on parempi. Kiidän isältä saadulla 70-luvun kotimaisella retkipyörällä ympäri kaupunkiseutua milloin en istu kotona tai kävelytä koiria.
Lyhyt esittäytyminen: Kohta valmistuva FM, hion parhaillaan graduuni viimeiset kommentit ennen tarkastajille jättöä. Inhoan televisiota ja henkistä laiskuutta vaikka sorrun toisinaan molempiin. Enemmän jälkimmäiseen, anyway. Olen kiinnostunut lähes kaikesta ympärilläni. Diggailen Richard Shustermanin huomautusta, että se, että jotain yleensä tehdään ilman intellektuaalista panosta, ei tarkoita, ettei tuossa toimessa olisi älyllisen kiinnostavuuden mahdollisuuksia. Kokkaan puolisolleni ja hoivaan viittä löytöeläintä. Minulla on laaja kasvikokoelma. Kaikki elollinen sinilevistä sinivalaisiin saa sympatiani. Flunssaviruskin.
Lupaan olla ahkera ja rehellinen omalla sluiballa tavallani täällä kirjoittaessani.
****
Varsinainen aloitus johdannon jälkeen:
Kahden tilatun nuorisokulttuuria käsittelevän artikkelin työstäminen etenee. Maanantaina on deadline. Ei hätää, vaikka huomenna pitääkin mennä taas duuniin. Lähes kaikki on valmista. Enää loppusilaukset ja -pyöristykset puuttuvat.
Minulle on tärkeää niin tekstien kuin elämänkin pyöristyminen kokonaisuuksiksi, tarinoiksi, joiden loppu on ikään kuin jonkin uuden alku. Samalla tavoin kuin muna-kana-muna-kanan muna. (Kanassa ei jostain syystä ole samaa symboliikkaa... se ei ole samalla tavalla salaperäinen, vaikka eläinten käyttäytymistutkimus paljastaakin kanalla olevan monimutkaisen preferenssijärjestelmän lajitovereidensa ja muiden eliöiden suhteen. Ehkä munassa kiehtoo juuri sen mykkyys ja näennäinen monoliittimaisuus. Pelkkää potentiaa...)
Tarinoiksi pyöristyminen ei tietenkään tarkoita epävarmuuden vähentymistä. Osaltaan tarinat lisäävät epävarmuutta: tarina tarkoittaa aina joidenkin seikkojen ulosjäämistä (PIKKUseikkoja ei olekaan muille kuin pikkusieluille) ja joidenkin mahdollisten perspektiivien kadottamista. Minua vaivaavat nämä mahdolliset merkitysavaruudet piinaavuuteen saakka. Toisinaan mietin, onko vaihtoehtoisista näkökulmista huolehtiminen aivan sairasta. Joka tapauksessa, näkökulman valitseminen tuntuu itse asiassa lisäävän epävarmuutta, koska se tuo mukanaan kysymyksen, onko tarina lainkaan hedelmällinen.
Ei hyödyllinen, vaan hedelmällinen.
Artikkelien päätökseen saattaminen tarkoittaa lihastonuksen laukeamista. Minun ei enää tarvitse maata olohuoneen lattialla sitä puolta tuntia päivässä kuvitellen olevani kivi, olevani puuta, olevani liekkejä, saadakseni selkäkivun lakkaamaan lihasten rentoutuessa ja pidentyessä.
Eikä ottaa aamuisin kupillista vihreää teetä saadakseni itseni hybrikseen, joka antaa voimaa uskoa siihen, että saan jotain aikaan. Teen ja stressin välille on helppo piirtää yhtä kuin -merkki. Yleensä vältän kemiallisia piristeitä. Olen muutenkin seinille juoksevaa tyyppiä eli kamomillateetä kuluu runsaasti. Nukahtaminen on vaikeaa, samoin hitaasti käveleminen, puhuminen ja pyöräileminen.
(Tämä on vain yhdenlainen tarina siitä, millaista on elää tämän kehon kanssa. Se toinen puhuisi siitä, miten jalat tuskin koskettavat maata kävellessäni ulos Cafe Esplanadesta, valkoisen teen humalassa. Miten äkkiä vellovat ihmismassat näyttävät tarkkapiirteisiltä, huomaan ilmeet ja muunkin kuin ainaisen palon päästä paikasta toiseen. Miten ihanaa on kuunnella rakkaani hengitystä hänen nukkuessaan rauhallisesti. Miltä tuntuu rummuttaa jaloilla maata ekstaattisella nopeudella afro- tai steppitunnilla, kun kaikki muu paitsi rytmi katoaa.)
Huomenna ilman teetä, lupaan.