28.12.05

Luonteen heikkouksista

"Etkö pelkää, että kieltäytyessäsi syömästä samaa ruokaa kuin toiset tulet leimatuksi ja urasi tyssää siihen?" kysyy korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva keski-ikäinen mies erään liikevaihdoltaan varsin vakuuttavan yhtiön pikkujouluissa katsellen lautasellani olevia juurespihvejä.

Sävy on isällinen ja aavistuksen verran makeileva. Hänen lautasellaan on tietenkin kinkkua. Hän ei kykene katsomaan silmiin yhtä pitkään kuin minä vaan joutuu laskemaan katseensa. Kun hän uskaltaa vilkaista uudelleen, hymyilen takaisin, mutten hiukkaakaan suopeasti vaan ainoastaan skalpellisti. Pari viinilasillista on tehnyt minusta valmiin vastaamaan hirviömäisyyksiin samalla mitalla. Isken koko vaivalla hankitun kyvyn suhtautua asioihin asioina näytille samalla tavalla kuin lapset iskevät molemmat kädet pianon koskettimille: syntyy hirvittävä riitasointu.

"Siinä tapauksessa niin käyköön."

Se on viimeinen vuosi sen yhtiön hallituksessa. En halua sinne enää seuraavaksi. Tajuan, että minusta ei ole sellaiseen. Muutkin tajuavat sen jo. Kokoukset venyvät mielikuvituksessani harmaiksi, kuraisiksi juniksi. Niiden kankeaminen raiteilta on toivotonta. Saatan korkeintaan muiden huomion hetkeksi herpaantuessa heittää nopean vaikkakin pitkään hiotun argumentin, mutta perusteleminen ei ole talon käytäntö ja siihen reagoidaan haukotellen ja silmiä pyöritellen. Yksi pojista sentään hyväksyy minut. Hänellä on takanaan niin paljon vanhaa rahaa, että hän on ehkä nähnyt tällaistakin käytöstä. Hänen ei tarvitse pelätä eikä nuoleskella saadakseen, mitä elämältään tahtoo. Sitä hän ei sen sijaan tajua, miksi minä en pelkää. Mutta hän näkee, etten pelkää, ja hyväksyy sen lähtökohtana, jota ei voi muuttaa.

Välillemme muotoutuu nopeasti, jo parin kerran jälkeen, salainen liittolaisuus. Sen näkee tavasta, jolla nyökkäämme toisillemme. Hän puoltaa toisinaan yllättäen jotain, mitä sanon. Silloin eräs tytöistä alkaa hipeltää helmiään neuroottisesti eikä ole selvästikään uskoa korviaan. Ehdotus tukahdutetaan joka tapauksessa enemmistöpäätöksellä. Joskus hänkin ehdottaa jotakin. Kerran ehdotuksessa on itua, ja innostun kehittelemään sitä ääneen eteenpäin. Meidät vaiennetaan nopeasti. Yleisesti ottaen, ehdotuksia toivotaan esitettävän, mutta niistä ei käytännössä pidetä.

Emme puhu toisillemme pikkujouluissa. Miksi puhuisimme. Ei meillä ole toisillemme mitään sanottavaa. Jossain mielessä olemme samassa junassa, mutta eri syistä. Hakeeko hän ehkä kokemusta jotain perheyhtiötä varten? Sen verran hän saa sanottua, että journalismi kiinnostaa häntä. Nyökkään. Hän on lukenut kaksi novelliani, muttei sano lainkaan, mitä piti niistä. Nyökkään taas. Sanon: "Niin no, ne nyt ovat sellaisia hahmotelmia." Helvettiäkö minä siellä teen? Siinä vaiheessa tiedän jo, etten mitään. Siellä ei hahmotella mitään.

Luulen etukäteen, että tytöistä tulee liittolaisiani, mutta niin ei käy. Muilla tytöillä on kaulassa helmet ja korvissa sievät napit. Taitaa olla kautta, jolloin en enää tunge hakaneulaa korvalehteni läpi, kautta jolloin en käytä mitään koruja. Laitan vain mustaa eyelineria liikaa. Muiden tyttöjen hiukset on leikattu, raidoitettu ja aseteltu tuuheasti jonkin aineen avulla ja ihon väri on meikkivoiteesta tasainen paitsi poskipunaviirujen kohdalla. Minun hiukseni roikkuvat ja menevät välillä ruokalautasellekin. Olen syönyt huulipunani aikapäivää sitten. Muilla tytöillä on sievät vaatteet ja kultaiset kellot, ja suunnitelmia naimisiinmenosta, urasta ja ties mistä. "Mutta mitä sinä teet valmistuttuasi?" he kysyvät kuullessaan, mitä opiskelen. Kohautan hartioitani ja sanon, ettei sen ole niin väliä. Nyt opiskelen.

Tytöistä tämä on selvästi pahempi asia kuin pojista, joiden mielestä olen vain vähän outo vaikka sentään minihameessa. Poikia huvittaa - joskaan en tarkalleen ymmärrä miksi - se seikka, että pukeudun halvasti ja suttuisesti vaikka toisaalta liikun sulavammin ja tarkemmin kuin toiset ja osaan ottaa tilani keskustelussa, joskus jopa miehenröyhkeästi. Tyttöjä taitaa huolestuttaa, että pilaan heidänkin maineensa. Ikään kuin heidän lokaamisensa minua jaksaisi kiinnostaa, kun en omasta maineestanikaan juuri piittaa. Näen, miten asiat hahmottuvat, mutta minulle ne ovat yhdentekeviä. En tunne yhteenkuuluvaisuutta mutten pidä tyttöjä kilpailijoinakaan - me yksinkertaisesti painimme täysin eri sarjassa. He haluavat jotain aivan muuta, ja vaikka he seisovatkin rintamana kaiken sen edessä, mitä mieluiten edistäisin, ei tämä ole koko maailma. Vuosi vain, hiljennettyjä ehdotuksia.

Sinä vuonna tajuan, että luonteessani on vakava heikkous. En osaa enkä halua nuoleskella. En osaa myöskään arvostaa ihmisiä, jotka alentuvat sellaiseen asiaa kummemmin miettimättä. Huomaan toisilta puuttuvan pyhyyden kokemuksen ja järkytyn siitä liikaa. Heitä eivät asiat kosketa. Riisto ja loukkaukset eivät ulotu heihin saakka. He ovat kiinnostuneet julkisivuista ja siitä, että vaikuttavat miellyttäviltä. En tiedä, mihin nuo ihmiset ovat nykyään päätyneet. Toivon, etteivät asemiin, joissa päätetään mistään tärkeästä. En tahtoisi ajatella, että näissä asemissa olisi ihmisiä, joita kiinnostaa se, ettei paidassa ole nyppyjä tai että vaikuttaa siltä, että innostuu kuollakseen jokaisesta pomon ideasta.

Sellaista saattaisi olla hyödyllistä osata näytellä.

Toisaalta luulen, että jos sellaista osaisi näytellä, muuttuisi aika pian roolinsa mukaiseksi. Se ongelma väliaikaisilla projekteilla tapaa olla: Näyttele ihastunutta hetki, ja johan olet kiipelissä. Tai jyrise hetki asiantuntijan rintaäänellä, ja kun joku korjaa hypoteesin, olet tyrmistynyt auktoriteettisi kyseenalaistamisesta. Näyttele, että sinulle on tärkeintä, että olet mukana myötäkarvaan ja äkkiä huomaat, ettet tule enää toimeen ilman noita hyväksyviä katseita, nyökkäyksiä ja ennen kaikkea jaettua paheksuntaa noita toisia kohtaan. Et tule toimeen ilman sitä tunnetta, että voit katsoa sisäänastujaa kylmästi ja olla nyökkäämättä hänelle takaisin.

Se on pirullinen peli. Olen ollut paarialuokkaa niin monta vuotta elämästäni, että tunnistan yli-ihmisten eleet vaikka unissani. Ja siinä on syy siihen, miksi en pelkää: en halua olla yksi noista yli-ihmisistä, jotka halveksivat alemmiksi kuvittelemiaan. Sillä kuvitelmaahan se on. En suostu alistumaan, häpeämään ja matelemaan, mutten myöskään polkemaan ketään. Nyökkään kaikille, ja jokainen takaisin nyökkäävä solmii kanssani sopimuksen. Ei se tarkoita, että sitten ollaan parhaita kavereita, mutta jos tulee todellisia ongelmia, olen valmis loikkaamaan koska tahansa ikkunasta pihalle ja nelistämään paikalle.

Niin että kun tuijotan typerän kysymyksen esittänyttä miestä niin kiinteästi, että hänen on lopulta laskettava ja nostettava katseensa saadakseen vastauksen kysymykseensä, en halua alistaa häntä, ainoastaan palauttaa hänet sille tasolle, jolle hän kuuluu - samalle, jolla itsekin olen.

Mutta jokin menee pieleen.

Vastaus, jonka annan, hermostuttaa miestä. Vai onko se tuijotus? Vai ehkä se, että en kuulu joukkoon sillä tavalla kuin yksi viidestä adjektiivista ei kuulu joukkoon verbaalista älykkyyttä testaavissa lomakkeissa, edessä takana sivulla alla sisällä? Vai onko se eyeliner, joka on valunut ryppyyn silmän alla tehden katseesta vanhan naisen tuijotuksen, jolle on turhaa valehdella? (Tästä on vuosia - sinä vuonna minulta kysyttiin vielä papereita kaikkiin ravintoloihin.)

Mies nielaisee, perääntyy, kyyristää hartioitaan. Olen koettanut sanoa: "Ymmärrä nyt, että jonkun motiivit tulla tänne saattavat olla erilaiset kuin mihin olette tottuneet ja minua sinä et onnistu pelottelemaan koska minulla ei ole mitään hävittävää", mutta hän kuulee viestin jotenkin toisella tavalla, uhkaavana, ikään kuin olisin mies, jonka tarvitsee kalistella hänen kanssaan. Vaikka olen vain todennut, että en ole peloteltavissa ja että äläpä koeta näytellä olevasi jotakin enemmän kuin olet.

Sitten mies pakenee, kehon kieli juoruaa sen liian selvästi, ja jättää minut juurespihveineni seisomaan ja ihmettelemään, mikä kaltaisessani pienessä ja hieman suttuisessa tytössä onkaan niin pelottavaa. Sekö, että vastaan puolileikilliseen uhkaukseen rauhallisesti ja tosissani? Vai että pakotan hänet tasolleni, omien merkitysteni kenttään? Olen ärtynyt saatuani itseni kiinni luonteen heikkoudesta. Enkä vain siitä, josta jo puhuin, vaan toisestakin: halusta jäsentää tapahtumat omien merkitysten mukaisesti. Se on kuuntelemisen heikkoutta. En ole vastannut kysymykseen oikein ja koen siitä intellektuaalista päänsärkyä. Kysyttiin, enkö pelkää. Miksen vastaa vain yksinkertaisesti, että totta kai pelkään, mutta että peloille ei saa antaa valtaa, koska muuten ei voi mennä ulos, voihan jäädä auton alle, muttei myöskään jäädä kotiin, koska suurin osa tapaturmista tapahtuu joka tapauksessa kotona.

Että totta kai pelkään ja että totta kai olen ihminen, että puistatukset piirtävät selkärankaani sormillaan, että en osaa olla ylpeä siitä kun minulle ei nyökätä takaisin, että pelkään joutuvani sanomastani samanlaiseen ravisteluun kuin äiti välillä minut laittaa itkiessään miksi kaikki pitää esittää niin synkästi vaikka maailmassa olisi paljon kaunista joutsenia koiranpentuja balettiesityksiä häävalsseja, että pelkään ihmisten ajattelevan minun olevan ehdoton ja uhmakas, että pelkään pelottavani potentiaalisia nyökkääjiä pois kauan sitten lihaan tallennetuilla teoillani, että pelkään kuollakseni taivaan putoavan niskaani.

Mutta että en osaa välittää pelostani, koska se ei ole välittämisen arvoinen. Että aina löytyy ihmisiä, jotka tulevat kasaan lysähtäneen, selkä seinää vasten käpertyneen kehon luokse, lämmittävät hartioita ja halaavat. Että aina löytyy joku, joka nyökkää takaisin kylmästä harmaasta huoneesta, motiiveja kyselemättä, tunnistaen vain pyrkimyksen ylittää epäolennainen. Että aina joku jaksaa kuunnella niin kauan, että tajuaa ehdottomuuden puutteen, pelkän pyrkimyksen kohti hyvää ja kaunista. Ja nostaa, kohottaa, työntää, tukee.

Miksen minä voi vastata sillä tavalla?

Yksi luonteeni, johon en usko, heikoista puolista on sen suunnaton hitaus. Menee vuosikausia ennen kuin löydän oikeat vastaukset ihmisille. Sellaiset, jotka eivät säikäyttäisi heitä, jotka tekisivät näkymättömästä näkyvän. (Olemattomasta tekevät olevan vain raskaana olevat naiset ja naaraseläimet, mutta näkymättömästä näkyväksi tekemiseen riittää vaatimaton taikuri tai tarinankertoja.) Mutta vanhenen sekunti sekunnilta, vastaus vastaukselta. Ja vaikka silmäni käyvät yhä vanhemman naisen silmiksi, joille on yhä vaikeampaa valehdella asioista, vastaukseni ovat lempeämpiä ja lempeämpiä. Jonakin päivänä saatan tulla tulokseen, että minulla on menetettävääkin.

Sinne on vielä matkaa. En odota sitä päivää. Jos jotakin pelkään, sitä. Mutta kieltäydyn ajattelemasta tuota seikkaa, narraan itseäni kohti sitä päivää. Etukäteen on turhaa pelätä sellaista, mistä ei tiedä vielä mitään. Kuolemaa, sairautta, yksinäisyyttä, vallanhalua.

10 Comments:

Blogger Risto said...

Jännä, pitkä juttu tilanteesta ja asioista jotka ovat mulle vieraita. Mutta niin hyvin, ja ihmisten suhteen tarkasti kirjoitettu, että ahmin tarkkana joka rivin.

28/12/05 14:34  
Blogger Veloena said...

Omituisinta on, että se, että koetan nykyään välttää tuota tilannetta - olen tajunnut, että se, mihin virtansa kannattaa sijoittaa, on jokin asia, jossa voi saadakin jotakin muutosta aikaan eikä kohdallani se ole kokoustaminen, ei vastentahtoisessa eikä myötämielisessä seurueessa - toisaalta tuottaa jonkinlaista tuskaakin, epävarmuutta siitä, pitäisikö sittenkin vain yrittää kovemmin.

Että jos kuitenkin saisi jotakin aikaan myös tuolla saralla.

Kirjoittamisessa pidän eniten siitä, että läsnäoloni vivahteet eivät häiritse sanomaa tavalla kuin jos olisin läsnä lukijan luona, tuijottamassa ja hengittämässä, liikahtelemassa ja mahdollisesti sillä tavalla sanoja estämässä. (Tai ansiotta edistämässä. No, harvemmin SITÄ tapahtuu.)

Tavallaan se on hullunkurista, koska kuten häiriöklinikalla pari päivää sitten totesin, usein vasta sanojen takaa paljastuva keho, koko persoonallisuus tapoineen kävellä, nauraa ja sekoittaa päänsä, herättää sanat eloon.

Vaikka tietysti, kun itse kirjoitan, koetan kirjoittaa niin, että lukijakin muistaisi, että tässä sitä hengitetään. Sellaista tekstiä itsekin mieluiten luen. Vain sellaisessa tekstissä moraalinen ja esteettinen voivat konkretisoitua tunteiksi, vain sellainen teksti luo kehollisen tilan, tilanteen.

Sitä jää kaipaamaan niin usein teoreettisissa esityksissä. Jopa esimerkit on kirjoitettu usein niin journalistiseen, objektivistiseen tyyliin, että tuntee katselevansa televisio-ohjelmaa sen sijaan että seisoisi siinä kaiken keskellä, olisi kaikki henkilöt vuoronperään ja yhtäaikaisesti, antaisi heidän tunteidensa ravistella omia muistikuviaan ja tuntisi sen kaiken sisältäkäsin.

28/12/05 15:00  
Anonymous Mikko said...

Kaukaisista tavoitteista
”Epiteetti, jota minuun on alettu viime aikoina liittää, on rohkea”

Sen vähän aikaa, eli aika jälkeen blogistanin pikkujoulun, jonka olen lukenut kirjoituksiasi, voisin itsekin kutsua niitä rohkeiksi

"En ole keksinut rohkeuteen kuin yhden tien. Se kuuluu: Unohda itsesi”
"Se tarkoittaa: Kun keskustellaan, esitä hypoteesi mutta älä takerru siihen. Entä sitten, vaikka kaikki muut osoittautuisivat oppineemmiksi ja viisaammiksi. Ei se minua huononna. Päinvastoin, saatan oppia jotakin. Näkökannat tulevat julki, asiat keskustelevat. Jokin kanta voittaa, ei joku ihmisistä, koska kaikki ihmiset voittavat"

Näin varmasti on, onhan toki mukavampi olla keskustelun voittaja kuin häviäjä, mutta näihin tunnelmiin ajautuneessa keskustulussa ei tosiaankaan olla rakennettu mitään. Korkeintaan kyynisyyttä, itsepäisyyttä ja entistä suurempia muureja totuuden paljastumisen estämiseksi: On todella mukavaa, mutta liian harvinaista, kohdata keskustelija, joka perinjuurin yrittää ymmärtää ”vastapuolen” sanomaa, vaikkei alkutilanteessa pystyisikään yhtymään mielepiteeseeseen, mutta ymmärtää kuitenkin, että vastapuoli pohtii asiaa koko käytettävissä olevalla kapasiteetillaan oivalluksiin pyrkien. Tälläisen keskusteluyhteiden syntyminen, joka mahdollistaa kummankin uuden oppimisen on luonnollisestikin kaikista antoisinta. Kuten sanoit asioiden pitäisi keskustella. Mielestäni yksi ongelma on siinä, että elämme alati kasvavien normien ympäroimänä. Ideologiset aatteet, ismit jne... ovat mahdollisesti usein kasvaneet niin merkittäväksi osaksi ihmisen omaa identiteettiä ettei asian ja henkilön välinen erottelu ole enää mahdollista.

"Toki tämä on ideaalitilanne, mutta voidaanko ideaalia kohti pyrkiä, jos kukaan ei toimi siten kuin ideaalitilanteen vallitessa?"

Mielestäni voi ja pitäisi pyrkiä, vaikkei sitä koskaan voikaan saavuttaa

"Se tarkoittaa: Kun käytökseni (mielipiteet ovat käytöksen osa) tulkitaan ongelmaksi tai ongelmien kerjäämiseksi, kannattaa olla valmis selittämään, miksi toimin kuten toimin. Selitys tosin toisinaan vain lisää ongelmia. Monen maailmantuntu on yllättävän halukeskeinen. Minullakin on haluja ja mielitekoja yllin kyllin, mutta tyypillisesti ne eivät ole niitä, joita joudun selittämään. Enemmän ongelmia tuottaa eläminen ikään kuin ideaalin voisi valita. Siinä on jotakin, joka raivostuttaa osaa ihmisistä. Yritystä elää ideaalia en koe haluna"

En itse ollut ajatellut tuota asiaa tuon halukeskeisyyden kannalta. Mitä ne halut voisivat tässä noin esimerkinomaisesti olla? Mielihyväähän kai kaikki etsimme. Toisille se mikä on mielihyvän lähde voi olla täysin päinvastaisesti mielipahan lähde.


”Tarkennan: on oltava välinpitämätön toisten paheksuntaa kohtaan silloin kun se näyttää kumpuavan pelosta. Pelkoon tepsii parhaiten sen ignorointi. Se on ainut keino hävittää pelko toisesta, ja kenties itsestäänkin. Olla rauhallinen ja luonteva”

Jos näin käy kovin usein, se ei tunnu kovinkaan mukavalta. Eli ymmärsinkö oikein, että se mikä sinussa edustaa aitoutta, sisäistä rauhaa ja syvällisyyttä koetaan ympäristössä kovin usein pelottavana. Varjopuolena mielestäni on se, että vaikka terve välinpitämättömyys kyseisissä tilanteissa onkin parasta oman mielenrauhan kannalta, luo se usein toistuessaan yksinäisyyden tunnetta

”En pidä itseäni erityisen rohkeana ajatuksissa enkä teoissa ja olen usein aika hämmentynyt. Lisäksi, koska en feikkaa sosiaalisissa tilanteissa kuten minun odotetaan feikkaavan, hämmennykseni näkyy päällepäin selvästi”

Onko sinulla joskus ristiriitainen halu feikata ja vältää hämmentyneisyyttäsi? mutte et pysty siihen...

"Eräs ystävistäni sanoo, että kun kuuntelen, hypnotisoin puhujan katseeni tunkeilevaisuudella, että pupillini ovat kaksi mustaa kalloporaa jotka painuvat sana sanalta syvemmälle nautinnollisesti rouskuen. En tiedä, onko tuollaisen sanominen kohteliaisuutta vai tahdittomuutta. Ehkä se on totuus ja ansaitsee tulla kuulluksi sellaisenaan, ilman kehun tai loukkauksen aspektia. Kadotan ajan kuunnellen ja katsellen"

Minä olen joskus epäillyt omia silmiäni vastaavankalaisesta käyttäytymisestä

"Kunpa joku initioisi minut naiseuteen. Vaikka varmasti on jo liian myöhäistä, olen yksinkertaisesti liian vanha. En osaa alusvaatehysteriaa enkä hajuvesiflaneerausta, en kiliseviä rannerenkaita enkä miesvihaa"

Sinut nähneenä, ei vaikuttanut, että initilisaatiosta mitään kovin oleellista olisi jäänyt puuttumaan :) Ja varsinkin kun tuon miesvihankin nostit esille niin vaikuttaa siltä että ennemminkin olet säästynyt viruksilta.

t. Mikko

28/12/05 16:00  
Blogger Veloena said...

Huh, Mikko, onpa piiiitkä kommentti :D

Mikko kirjoittaa: "On todella mukavaa, mutta liian harvinaista, kohdata keskustelija, joka perinjuurin yrittää ymmärtää 'vastapuolen' sanomaa, vaikkei alkutilanteessa pystyisikään yhtymään mielepiteeseeseen, mutta ymmärtää kuitenkin, että vastapuoli pohtii asiaa koko käytettävissä olevalla kapasiteetillaan oivalluksiin pyrkien. Tälläisen keskusteluyhteiden syntyminen, joka mahdollistaa kummankin uuden oppimisen on luonnollisestikin kaikista antoisinta."

Tästä olemme täsmälleen samaa mieltä. Mutta näitäkin tilanteita syntyy. Lisäksi, on yhteisöjä, joissa niitä syntyy helpommin kuin randomilla ravintoloita tallaten.

M: "Ideologiset aatteet, ismit jne... ovat mahdollisesti usein kasvaneet niin merkittäväksi osaksi ihmisen omaa identiteettiä ettei asian ja henkilön välinen erottelu ole enää mahdollista."

Uskon, että se on, vaikka oletkin oikeassa tuosta yhteenkietoutuneisuudesta. Usein muutos vaatii aikaa. Totta kai on perusismejä, joita ei noin vain kyseenalaisteta, mutta useimmat uskomukset lienevät neuvoteltavissa, kunhan löytyy tarpeeksi taipuisa juttuseura. Niin kauan kuin yksikin keskustelijoista tuntee itsensä uhatuksi, ei keskustelusta tietenkään tule YHTIKÄS mitään. Tämä kuten arvata saattaa rohkaisee luomaan syviä, harvoja ystävyyksiä useiden pinnallisten sijaan, mikäli keskustelu on tavoitteena.

M: "Mitä ne halut voisivat tässä noin esimerkinomaisesti olla? "

No esimerkiksi kasvissyönti - Siitä on ihan mahdotonta keskustella monen kanssa. Aika usein ihmiset kuvittelevat, että jotenkin haluan olla kasvissyöjä, koska miellän sen myötä saavani sitä-ja-tätä. Eivätkä ne usko, kun sanon, että yhtenä päivänä en vain pystynyt työntämään suuhuni liharuokaa, koko ajatus siitä, mitä olin tekemässä, siitä tuotannosta, jota olin tukemassa kaikkine seurauksineen, oli vain liikaa. Ei siinä esim. ole mitään tahdonalaista tai halua tehdä jotain. en vain enää pysty siihen, ja sillä siisti. Tietysti olisin voinut tahdonalaisesti pysytellä pois eläinten kasvatusta ja lihateollisuutta sekä lihansyönnin ympäristövaikutuksia käsittelevän infomaaation ulottuvilta - tai siis, ei mitenkään tietysti. Ehkä olisin epäonnistunut siinäkin. Ihmiset olettavat niin monet asiat tahdosta tai jostain spesifistä halusta riippuviksi. Ainakaan kokemuksen tasolla en tunnista itsestäni sellaisia mekanismeja kovinkaan usein. En ole koskaan myöskään halunnut rakastua tai halunnut opiskella yliopistossa, mutta hups. Jotenkin sellaisia asioita tapahtuu.

Luultavasti mikään minussa ei "edusta" syvällisyyttä eikä aitoutta. En oikein usko sellaisiin ominaisuuksiin tai ymmärrä, mihin ne voisivat viitata. Kikattaminen ja nenänkaivu on ihan yhtä aitoa ja syvällistä kuin itkeminen ja filosofian vääntäminenkin. Enkä halua feikata, mutta usein törmään siihen, että ihmisiä kiukuttaa se, etten ole feikannut. Siitä saatetaan huomauttaa jälkikäteen. "Olisit nyt edes hymyillyt sille", "mikset valehdellut, että X" tms.

Minua hämmentää lähinnä tuo vaade, ettei tilanteisiin saisi reagoida. Helvettiäkö sitä menemään tilanteisiin, jos niihin ei saa edes reagoida tulemalla apeaksi tai riehakkaaksi. Saman tien voisi olla näkemättä ja kuulematta. En ole mitenkään väkivaltainen eli reagoinnilla en nyt tarkoita, että mättäisin jotakuta turpaan tms. Yleensä reagointi on lähinnä puhumista tai vaikenemista, iloa tai huolta. En vain tajua, miksi pitäisi feikata, miksi tämä teema toistuu kerta toisensa jälkeen. "Näytit niin huolestuneelta bla bla bla". Entä jos feikkaisi? Silloinhan toiset eivät saisi aiheellista palautetta läsnäolostaan ja sen koetusta laadusta.

Lisättäköön, että feikkauksen kyllä usein tunnistaa. Pelkkä suu hymyilee. Se on minusta jäätävämpää kuin olla hymyilemättä.

Palaute voi järkyttää, tietysti. Hämmentää.

Hämmennys on hyvä koska hyödyllinen tunne: osoittaa, että on opittavaa. Epämukava siinä ollessa, mutta estää ajatusten ja tekojen pohjaanpalamisen :D ja dogmaattisen jäärähtämisen.

Ja tuohon naiseuteen initionnista: eihän sitä ulkoakäsin voi arvioida. Naiset ovat naisia ensisijaisesti toisille heteronaisille ja itselleen, eivät miehille. (Miesten ja kaikensukupuolisten homoseksuaalien kanssa tulen yleensä mitä mainioimmin toimeen, vaikken kyllä tajuakaan, mistä se johtuu.) Heteronaiseuden miellyttäminen on laji, jossa epäonnistun. Ehkä se johtuu isäni naisvihasta, jonka seurauksena rakennuin pitkään poikana, kunnes sitten ryhdyin tällaiseksi, jolle ei ole oikeastaan mitään nimeä. Tyttöysvaiheeseen naamioituneeksi eläimeksi, ehkä. Enpä tiedä. Sukupuolikategoriat ovat ikävystyttäviä (sanoo kettu viinirypäleistä).

28/12/05 17:35  
Anonymous Mikko said...

Heippa taas

V:Tästä olemme täsmälleen samaa mieltä. Mutta näitäkin tilanteita syntyy. Lisäksi, on yhteisöjä, joissa niitä syntyy helpommin kuin randomilla ravintoloita tallaten.

M:Olisiko hyviä vihjeitä antaa?

M: "Ideologiset aatteet, ismit jne... ovat mahdollisesti usein kasvaneet niin merkittäväksi osaksi ihmisen omaa identiteettiä ettei asian ja henkilön välinen erottelu ole enää mahdollista."

V:”Uskon, että se on, vaikka oletkin oikeassa tuosta yhteenkietoutuneisuudesta. Usein muutos vaatii aikaa. Totta kai on perusismejä, joita ei noin vain kyseenalaisteta, mutta useimmat uskomukset lienevät neuvoteltavissa, kunhan löytyy tarpeeksi taipuisa juttuseura. Niin kauan kuin yksikin keskustelijoista tuntee itsensä uhatuksi, ei keskustelusta tietenkään tule YHTIKÄS mitään. Tämä kuten arvata saattaa rohkaisee luomaan syviä, harvoja ystävyyksiä useiden pinnallisten sijaan, mikäli keskustelu on tavoitteena.

M:Olen siitä samaa mieltä ettei tuo kietoutuminen tarvitse olla pysyvää, sitähän kutsutaan kasvamiseksi, mutta yksittäisen keskustelun aikana se on usein mielestäni juuri, kuten esitin.
Mielestäni keskustelussa voi jopa kokea itsensä uhatuksi ja silti saada jotain rakentavaa aikaan. Toki se ohjaa johonkin suuntaan ainakin hetkellisesti. On aika suuri ero suhtautua esimerkiksi vihamieliseen ja ilkeään nolausyritykseen, kuin rakentavaan sävyyn, mutta totuudessaan kuitenkin satuttavaan argumentointiin.

M: "Mitä ne halut voisivat tässä noin esimerkinomaisesti olla? "

V”No esimerkiksi kasvissyönti - Siitä on ihan mahdotonta keskustella monen kanssa. Aika usein ihmiset kuvittelevat, että jotenkin haluan olla kasvissyöjä, koska miellän sen myötä saavani sitä-ja-tätä

M: Näin minäkin uskon asian usein olevan. Tosin en ymmärrä miksi sinun kanssa olisi vaikeaa keskustella siitä, kun kerran tuossa muodossa sen omalta kohdaltasi esität?


Luultavasti mikään minussa ei "edusta" syvällisyyttä eikä aitoutta. En oikein usko sellaisiin ominaisuuksiin tai ymmärrä, mihin ne voisivat viitata. Kikattaminen ja nenänkaivu on ihan yhtä aitoa ja syvällistä kuin itkeminen ja filosofian vääntäminenkin.

Aitoa varmasti juu? Koetko itsesi sitten pinnallisena?

Enkä halua feikata, mutta usein törmään siihen, että ihmisiä kiukuttaa se, etten ole feikannut. Siitä saatetaan huomauttaa jälkikäteen. "Olisit nyt edes hymyillyt sille", "mikset valehdellut, että X" tms.

V: Minua hämmentää lähinnä tuo vaade, ettei tilanteisiin saisi reagoida.

V: Helvettiäkö sitä menemään tilanteisiin, jos niihin ei saa edes reagoida tulemalla apeaksi tai riehakkaaksi. Saman tien voisi olla näkemättä ja kuulematta. En ole mitenkään väkivaltainen eli reagoinnilla en nyt tarkoita, että mättäisin jotakuta turpaan tms. Yleensä reagointi on lähinnä puhumista tai vaikenemista, iloa tai huolta. En vain tajua, miksi pitäisi feikata, miksi tämä teema toistuu kerta toisensa jälkeen. "Näytit niin huolestuneelta bla bla bla". Entä jos feikkaisi? Silloinhan toiset eivät saisi aiheellista palautetta läsnäolostaan ja sen koetusta laadusta”


”Lisättäköön, että feikkauksen kyllä usein tunnistaa. Pelkkä suu hymyilee. Se on minusta jäätävämpää kuin olla hymyilemättä”

”Palaute voi järkyttää, tietysti. Hämmentää”

”Tätä tietysti tarkoitin kysymykselläni. Omalta kohdaltani voin todeta, että ei ole helppoa olla joskus käyttämättä esimerkiksi tuota vaivautunutta tekohymyä. Läheisten ihmisten kanssa olen pyrkinyt viimeiseen asti välttämään feikkausta, mutta monissa ns. ”merkityksettömissä” kohtaamisissa tai keskusteluissa tuntuu että luonnollinen reaktio on vähän sitä kuin kaivaisi verta omasta nenästään”
Sanallisen aggression näyttäminen (vaihtoehtona ignorointi, mutta voiko se olla tavallaan feikkausta), voi pahimmassa tapauksessa johtaa fyysiseen agressioon vastapuolen osalta. Ainakin miehenä koen että tietyssä tilanteessa feikkaus voi olla tarkoituksenmukaista jo ihan oman turvallisuuden vuoksi (tässä nyt kyllä mennään ehkäpä enemmän taas tuonne ravintolan tai muiden ”vapaiden” leikkikenttien alueelle.


Mikko

28/12/05 20:04  
Anonymous Anu said...

Minä löysin itseni tekstistäsi. Minäkään en osaa enkä halua nuoleskella - enkä pelata sosiaalisia pelejä, joiden avulla voisin kuulua ryhmiin.

Huomasin asian aikoinaan yläasteella, kun luokan tytöt muodostivat suljettuja piirejä. Minä en halunnut olla johtaja, mutten myöskään halunnut olla kenenkään johdettavana, sillä muiden miellyttäminen, jottei joutuisi piiristä ulos, olisi uuvuttanut minut täysin.

Pelästyneiden keski-ikäisten miesten lisäksi olen joskus törmännyt keski-ikäisiin miehiin, jotka turvautuvat väheksyntään ja tytöttelyyn, kun tapaavat nuoria naisia, jotka eivät sovi muottiin. Sellainen ihmistyyppi jaksaa aina ihmetyttää minua, en koe itseäni niin vaaralliseksi että minut pitäisi nujertaa ala-arvoisin keinoin.

28/12/05 21:43  
Blogger Veloena said...

Mikko, minusta koko syvällinen-pinnallinen -vastakkainasettelu on epäillyttävä.

Ehkä tää on vaan tätä, että on liikkunut niin pitkään piireissä, joissa löytyy aina muutama itseään kovin syvällisenä pitävä ihminen (taidelukiossa, filosofian opiskelijoiden joukossa), ja on alkanut hahmottaa, että eri tilanteet vaativat erilaisia vasteita.

Esimerkiksi, jos joku sanoo jotain hassua, musta saa kikattaa eikä se poissulje mitenkään sitä, että toisaalla voi junnata Kantin estetiikkaa vaikka koko iltapäivän otsa kurtussa.

Niistä yhteisöistä: jos mietit, mikä asia sinua kiinnostaa, mutta jota et voi yksin saada muuttumaan, löydät varmastikin itsellesi tuon asian tiimoilta yhteisön, jossa keskustellaan pitkäjänteisesti vuosien ajan juuri niistä asioista, joista tahdot puhua ja joihin voitte sitten koettaa yhdessä vaikuttaa.

Pitää vain miettiä, mikä kiinnostaa ja mennä rohkeasti mukaan. Pienenä salaisuutena voin kertoa, että kaikissa kansalaisjärjestöissä, joihin olen tutustunut, otetaan uusia ihmisiä mielellään mukaan. Kyllä, myös ei-eksperttejä. Harvapa meistä asiantuntija syntyessään on.

Mutta varoituksen sana: kun kerran pääsee vapaaehtoistyön ja yhteisen kiinnostuksen ympärille syntyneen yhteisön makuun, muu ei sitten tunnu enää paljon miltään. Siitä ei ole paluuta baari- ja shoppailuelämäntapaan eikä smalltalkmaailmaan.

Minusta se on sen arvoista, jostakusta ehkä ei.

28/12/05 22:33  
Anonymous arja said...

Kiitos mainiosta kirjoituksesta, josta tunnistin itseni niin, että oli pakko kirjoittaa sille jatko-osa, ja vaikka huomaankin että en yllä mitenkään samalle tasolle, tuntuu siltä että nämä asiat on hyvä ilmaista. Ilmaisemattomina ne muodostavat tukoksia jotka puolestaan lukkiuttavat ilmaisua entisestään.
Mikon kommentit olivat nekin mielenkiintoisia, ja Anun: '..olen joskus törmännyt keski-ikäisiin miehiin, jotka turvautuvat väheksyntään ja tytöttelyyn, kun tapaavat nuoria naisia, jotka eivät sovi muottiin. Sellainen ihmistyyppi jaksaa aina ihmetyttää minua, en koe itseäni niin vaaralliseksi että minut pitäisi nujertaa ala-arvoisin keinoin'
Sitä minäkin olen ihmetellyt, onneksi olen kohta päässyt siitä nuoruudesta joten ongelma kai katoaa.. mutta ehkä tuo vaara onkin vain miesten alitajunnassa ja siksi aiheuttaa heiltä niin outoja reaktioita?

29/12/05 04:36  
Blogger Veloena said...

On kyllä sanottava, että minusta tytöttelyssä ei ole MITÄÄN pahaa, jos sävy ei ole liioitellun isällinen. (Etenkään sen jälkeen, kun lukijoiden reaktiot ovat paljastaneet, että hyppivät pikkutytöt ne vasta pelottavia ovatkin :P .) Tytöttelyyn on niin helppo vastata seditellen.

Paljon ikävämpää on, jos suhtaudutaan naisena, aargh. Tiedättehän, aletaan raahata kukkakimppuja ja silleen. Puhutaan "naisellisesta vaistosta".

En ymmärrä, joo, joillain sedillä on joitain ihan PIMEITÄ sukupuolisuuskomplekseja.

Arja, totta kai toisista saa ponkaista vauhtia!

29/12/05 09:24  
Anonymous Anu said...

Tytöttely voi olla isällisen kohteliasta tai se voi olla ilkeän sävyistä ja vähättelevää. Sedittely on tosiaan oivallinen vastaus, usein tytöttelijät loukkaantuvat siitä suorastaan ihastuttavasti. :)

"Naisellisesta vaistosta" höpiseminen menee usein mielistelyn puolelle, sitä on yhtä vaikea sietää muissa kuin itsessäänkin.

29/12/05 11:02  

Lähetä kommentti

<< Home

<