Tuokiotiloja

Astumme sisään. Ilma on kostea, hyasintit tuoksuvat. Niitä kurkistelee kaktusten välistä. Toivon tuoksulehtikaktuksen kukkivan, mutta rangat ovat vaaleat ja korkkivikaiset. Mutta kaksi kameliapuuta kukkii, valkoinen ja sellainen kauniin tumman roosa. Ja jouluruusu. Kuulen, että istuttamani jouluruusu, se jonka sain lahjaksi kauan sitten ja jonka vein puutarhaan, on kukkinut juuri ennen joulua sulassa läikässä. Olen iloinen, en pysty suruun. Rauhallinen, luopunut, onnellinen. Kuljemme huoneesta toiseen, solinan ja kalojen luota orkideaseinälle. Liikun tilan lisäksi ajassa. Olen lapsi, isän kanssa. Karehdin kasvien muodoissa, minusta on tulossa kovaa vauhtia kasvi. Kun kasvan aikuiseksi, asun ansarissa ja liikun siellä välillä valkeassa, välillä tummanroosassa balettihamosessa. Jalassani on korkeakantaiset tohvelit, jotka ostan vuosia myöhemmin Tallinnasta, jossa en ole vielä käynyt. Hyasintit tuoksuvat.

Toista on tähtiportista käytäessä. Tuuli viimoo lumen hiuksenhienoina huntuina tielle, jota kukaan ei ole viitsinyt avata. Aamun hämärässä seisoo valtava, valkoinen otus. Sen helmat ulottuvat veden rajaan saakka. Otus päästää äänen, hätkähdän. Luulen näiden sanovan HUUT, mutta tämä ääni on toinen. Puisto herää, puut pudistavat valkoista harteiltaan. Ääni ei ole lohdullinen eikä ehdoton, vaan suuren eläimen epäröivä äännähdys sen nähdessä jotain, johon se ei osaa reagoida. Kun illalla palaan tähtiportille, tai ehkä ei olekaan vielä ilta, hämärä vain, eläin on koristautunut timanttiketjuin. Se on hiljaa. Mietin, kommunikoiko se aamulla katedraalin vai kauppahallin kanssa. Sama se, oikeastaan. Molemmat yhdistävät ihmisiä vaikka dinosaurus ei mahdu kumpaankaan sisään.

Sohjo lipsuu pyöränkumin alla. Nastat eivät tapaa mukulakiviä. Meinaan luisua taksin alle. Kotona luen muutaman kirjeen ja syön linssikeiton loppuun. Sitten menen sohvan luokse, kosketan sitä varoen ja kuiskaan sille salaisuuden. Se avaa käsivartensa, ja pujahdan sen sisään. Oranssi kudos ympäröi minut hehkuen kesää. Ajattelen lauseen kerrallaan. Välillä lisään huulipunaa luoja ties miksi, olenhan yksin kotona. Ruuvaan palaneen hehkulampun irti ja korvaan sen energiansäästölampulla, jonka valo on kauniimpi ja korostaa hienosti tuulikaappini katon maalihalkeamia. Koetan hahmottaa kurkotellessani, millaista altaassa tänään oli, tai suihkussa. Samassa kehot ympäröivät minut, aavemaisen määrätietoisina ja niukasti puettuina, liikkuvat altaiden väliä ja liukuvat saunaan. Olen niille näkymätön.

Laitan Aminaa soimaan.

Plim plom, olen soittorasian sisällä.

Kuuluuko ulkoa jotakin? Onko lumimyrsky jo tullut, vai koettaako laivasaurus tunkeutua sisäpihalle, vai purjehtiiko se kauas pois kotiin mesotsooiseen metsään eikä enää palaa. Makaan selälläni lattialla, hengitän keuhkoja litteiksi ja pulleiksi, rullaan selkärankaa edestakaisin kunnes olen pehmeä ja virtaava. Ei haittaa, että kameliani ei kuki vaan kiukuttelee muutosta, olen nähnyt kukkivan kamelian. Täälläkin on hyasintteja ja orkideaseinä.

Ja täällä on jasmiineja toisin kuin siellä, kolme jasmiinia edustamassa Kiinaa, Intiaa ja Italiaa, ja tähdet niin lähellä. Meri, laivat, taivas. Kun putoan valoisaan, kynä putoaa kädestäni lattialle ja kalahtaa: tähtiportti, tohvelin kantapää, tuulikaapin ovi, postiluukku, lusikka lautaselle. Herään hämärään.

Jatkan työtä.