Lisäys

Dewey esittää eräässä kirjoituksessaan kiinnostavan kysymyksen (en nyt jaksa etsiä missä, luultavasti joko Knowing and Knownissa tai Experience and Naturessa) siitä, missä kohden murha tapahtuu.

Lavastus: henkilö A kaupungissa N lähettää 1000 kilometrin päässä asuvalle henkilölle B kaupungissa O kirjeen. Kirje kuoren sisällä on kastettu aineeseen, joka tappaa sitä koskettavan. (Tai sinne päin. Kuitenkin, tappaa.)

B saa kirjeen ja avaa sen. Hän ojentaa kätensä ja koskettaa paperia ja vaipuu - no niin, en nyt karehdi tässä sen enempää - kuolleena lattialle. (Miksi aina kuollessa vaivutaan maahan? Harva kirjeitään ulkosalla availee, ellei asu maalla. Minä avaan kirjeeni punaisilla portaillani seisten. Tai no, enimmäkseen Gmailissa.)

Mihin murha sijoittuu? Sinne mistä tappava aine ostetaan, sinne missä kirjeeseen pudotetaan tuota ainetta, sinne missä kirje sujautetaan kuoreen, sinne missä se pudotetaan postilaatikkoon, tuolle välimatkalle jonka kuolemankirje matkaa kuoren ja postin hoivassa nuo 1000 km (tuhannen kilometrin murha, toden totta...), sinne missä se kolahtaa postiluukkuun, sinne missä kirje avataan lattialle pudoten?

Dewey kysyy: Onko se, ettemme osaa sijoittaa murhaa mihinkään pisteeseen näistä, osoitus, ettei sitä tapahtunut? Onko kysymys murhan paikantamisesta relevantti? Onko kokemus samanlainen kuin tuhannen kilometrin murha?

Mihin sana tai katse sijoittuu? Entä esteettinen kokemus? Ymmärrys?

Tämän takia on niin vaikeaa ajatella maailmaa, jossa on kiinteitä keskikokoisia objekteja, joista toisilla on mieli, toisilla ei. Ja että mieleen sijoittuu se, mitä emme osaa muutenkaan sijoittaa. Esimerkiksi, tämä musiikki, joka oli aluksi nimi, sitten neuvo, sitten bittejä ja tällä hetkellä sisäkkäisiä kirkkaalla aineella täytettyjä erivärisiä lasipulloja, jotka mutkittelevat ja joiden läpi käyminen on hidasta, koska pullot ovat liukkaita sisältä eikä musiikkia voi kuunnella käsivarrenmitan päästä, vaan se on ympärillä, kirkas värinpäilyvä lasi sitkeine nesteineen.

Kukaties kulttuurillamme on pakkomielle paikantamisesta ja koordinaatistoista, pisteenomaisuudesta. Ei nähdä, että pisteet ovat apupisteitä. Ilmiöt voidaan sijoittaa koordinaatistolle, nuottiviivastolle tai pohjustetulle kankaalle tai lukemattomille peräkkäisille ruuduille mutta malli ei ole sama kuin maailma.

Ilmiöt voidaan sijoittaa kirjainten järjestykseen vain karkeistettuina.

Ihminen, joka haluaa mallintaa koko maailmansa sen kaikissa aspekteissa, on epäilemättä ymmärtänyt jotakin maailmasta väärin.

Koska joskus muutama sana riittää vakuuttamaan, että joku ymmärtää maailman valtaosin kohdalleen. Kuten Psapfon kirjoittaessa: "olen aina toivonut että sinä saisit kokea ilon" - niin yksinkertaista. Ja: "... minä rakastan aurinkoa, kauneutta, se on minun osani täällä".

Mutta erityisesti pidän riveistä: "Minä en anna vihani märkiä Olen mieleltäni hiljainen"

(Ystävä kysyy, "miksi ihmiset suhtautuvat hyviin asioihin niin paskamaisesti? Se on sietämätöntä." Vastaan: "Niin onkin." Silti on vain siedettävä ja ehkä hieman oltava huolissaan. Ehkäpä he antavat vihansa ja pelkonsa ja pettymyksensä märkiä?)