Paperikuun tahtiin

Koko päivän sisälläni kasvaa jotain hykerryttävää. Se pyöriytyy suuremmaksi, jännittää alavatsaa pyöräillessä, tekee hymyilemisen äänestäville vammaisille äärettömän helpoksi. "Näytät onnelliselta", sanoo toinen naisista, tarkempi. "Niin, se taitaa näkyä", vastaan.

Pyörin tehtävissäni ja sisältäni on jatkuvasti karkaamassa muidenkin kuultaviin iloinen vihellys ja symbaalien ääni. Loukkaantunut jalkani on ollut kiltisti riittävän kauan, jotta voin palata tanssikouluun. Voin kävellä sisään ovesta kamat repussa, vetää steppikengät jalkaan, venytellä kuunnellen edellisen tunnin rytmejä, tervehtiä tuttuja kasvoja, jankutan itselleni. Pareittain, kolmittain, kymmenittäin, muistutan. Laskea tahdit, synkopoida, huuhtoutua sanoihin ja lihaslämpöön. En osaa olla hymyilemättä.

Ajaessani keskustaan pyörällä, pois töistä, laulan ääneen paperikuuta. Se on tärkeä laulu, olen viitannut siihen täälläkin. Kaikki tärkeä elämässäni on ollut toisten toteamaa. Se, kuinka minut on pysäytetty kaikuvassa käytävässä, jonka lattiaan metrotunnelin räjäytys on aikanaan tehnyt pitkän halkeaman, siitä on kuusitoista vuotta, tuosta kämmenestä käsivarrella, ja sanottu, että mitä tapahtuukin, minun on syytä kirjoittaa. (Muistan olleeni koko loppupäivän samassa epätodellisuuden tunteessa kuin viime talvena, johon seuraava lause viittaa.) Se, kuinka vuosi sitten minulta on kysytty, tanssisinko tosissani.

En ymmärrä olevani iloksi, jos sitä ei kerrota pysäyttäen, sanoen odota hetki. Enkä halua mitään niin kiihkeästi kuin olla iloksi, jakaa kaiken sen ihanan, mikä toisinaan kasvaa ja aukikiertyy, purskahtelee esiin tyhjästä ja tulee ihmisten välille saaden heidät hymyilemään tai keinumaan tahdissa, vastaten epäröimättä, epäilemättä, tivaamatta motiiveja ja luokittelematta.

Kun koetan olla toisille, olla iloksi, katoan. Mutta en surkeasti, en tule näkymättömäksi. Ei. Silloin kun tulee tärkeäksi jollekulle, katoaa johonkin suurempaan, osaksi vakuuttavampaa näytöstä. Katoaa tekstiksi tai kenkien ääniksi, joita säestää käsien avautuminen, pään kallistuminen, hymy, rytmissä liikahtelevat olkapäät. (Kirjoittamisessakin on rytminsä, vahvasti. Koko maailma on tanssia.)

Kun pakkaan laukkuuni tanssihousut, kengät ja juoksusukat, sydämen rytmi kiihtyy. Poljen Mannerheimintielle vauhti kyyneliä lennättäen. Avaan alaoven, loikin portaat ylös. On huomattava, että loikin samat portaat keskiviikkoisinkin, pilatestunnille. Silloin ei koskaan tunnu tältä. Olen läsnä täysin, jokainen risahdus, hissinoven kolahdus ja yksityiskohta painuu mieleeni. Riuhtaisen oven auki, astun sisään.

Nyökkään tutulle hymyillen, solmin kengät jalkoihin. Istun käytävällä kuten kuvittelen etukäteen tekeväni, venytän pakaralihakset, pohkeet, takareiden hermotuksen, kyljet, lavat, niskan, kaulan. Tahdon olla liikeradoiltani suuri, melkein lentokykyinen. Seuraava tuttu, ilahdus nousee kasvoille. "Ensimmäistä kertaako? Miten jalka?"

Kuinka erilainen kulttuuri tämä onkaan kuin moni muu. Olen ollut poissa yhdeksän kuukautta synnyttämässä tervettä jalkaa, ja kun palaan takaisin, hymyillään joka puolella. Edellinen tunti loppuu, steppaajat kolistelevat käytävään ja kohti pukuhuonetta märin paidanselyksin, hiukset taakse vedettyinä, koruttomina. Astun sisään, tanssinopettajan kasvot sulavat hymyyn hänen tunnistaessaan. "No jopa on päivä!" Olen niin onnellinen, että en muista enää, vastaanko jotakin. Ei sen ole väliä. Asetun paikalle, jossa olen pysytellyt jo kauan, eteen melko keskelle, hivenen oikealle. Olen palannut. Joku muu on ehkä ollut tässä sillä välin, mutta palatessani syntyy kokoiseni tila, johon voin kävellä ikään kuin kipua ei olisi koskaan ollut.

Tulee musiikki, tulee koreografiaa, tulee nilkkaharjoituksia. Rytmi liikuttaa minua, tempaa kaarelle ja ympäri, jalat kilkuttavat vähän tahmeasti, en ole liian ankara, tauko on pitkä, takana paha vamma, katoan liikkeeseen. Opettaja vaihtaa levyä, nyt teemme sen paperikuuhun.

Ilo raastaa koko kehoani, melkein hajoan siihen. Tunti loppuu liian pian, taputamme, haihdumme teillemme, leijun Kasarmitorin S-marketissa omissa maailmoissani ja kävelen erästä miestä päin hymyillen, mitään näkemättä, tunnistamatta tai analysoimatta. Hymyilen ja sanon anteeksi. Mies tuijottaa vihaisesti, mutta kaikki tyytymättömyys kilpistyy ilooni. En voi sille mitään, muistan nyt tämän ilon, tanssitunti-ilon, ymmärrän äkkiä, miksi viime kevät oli niin kamala - tottua tähän, joutua tästä eroon.

Palata tähän.

Tahdin hengittämiseen, tahtiin juoksemiseen, tahtia vasten juoksemiseen, rytmin seinää ylös kiipeämiseen silkalla nopeudella, maahan kiinni jäämiseltä pakoon loikkaamiseen, päkiöillä pyörimiseen, painottomuuteen, tietoista ajatusta nopeampaan kallistumiseen ja painonsiirtoon, lihasmuistiin, siitä kaikesta tanssin kokoonkursimiseen, hymyyn ja käännöksessä ojentuviin sormiin. Ne ojentuvat niin nopeasti, että on melkein kuin ne löisivät ilmaa. Ja silti, sisältäkäsin liike on äärettömän hidas, nautinnosta venyvä kuin kissa auringonläikässä, silmät tuskin raollaan, paljas vatsa näkyvissä, suojattomana.

En tiedä, kuinka saan nukuttua tänä yönä. Tahtoisin tanssia koko yön. Tanssia ja tanssia ja tanssia, pyöriä ja tulla musiikiksi, hyppiä ja hypähtää, painua maahan tullessa kyykkyyn virnistäen neljällä äänellä, olla jalkojen koko yön tanssima rakkauskirje aamuille ja kuuraisille puille harmaassa aukeudessa, jonka takaa näkyy Helsingin empirekeskusta.

Mutta on nukuttava - kevättä riittää, tanssitunteja riittää, onnellisuutta riittää. Se kaikki ei tunnu mahtuvan minuun, vaan vuotaa yli kirjoen tännekin merkkejään, jotka ehkä ovat muista tylsiä. Sillä on vaikeaa ajatella, miten rytmin seinää juostaan ylös ja pudottaudutaan tyylikkäästi alas, jos ei ole koskaan juossut paddleja ja antanut mennä cramprolleja. On vaikeaa tajuta, miten liikutaan tahtoa nopeammin, jos ei ole koskaan hämmästyttänyt itseään vain tekemällä sen, ajattelematta ja pohtimatta, pystyykö. (Luultavasti tanssijoiden lisäksi vain soittajat voivat ymmärtää, mitä tällä saatetaan tarkoittaa. Ja itse asiassa tanssijakin on soittaja. Hänen instrumenttinsa on keho. Harvoin se liikkuu täysin ilman ääniä, vaikka useimmat taidetanssit tietysti ohittavatkin nuo äänet olankohautuksella.)

Pystyy, koska joku toinen luottaa. "Ei tämä ole nopea", hän sanoo. Ei, ei se olekaan. Se ei ole nopea, jos ei takerru ajatukseen, että on itse hidas, kelvoton, epätarkka. Kun juoksee vain, hyppää vain, pyörii vain, ja uudestaan, tarkentaen, täsmällistyen, eikä tahdo sen jälkeen ymmärtää, että onnellisuudeltaan olisi käytävä nukkumaan.