Miltä muuttuminen tuntuu

Pyydän epätodellisuuden tunnetta hellittämään otteensa, mutta se ei katoa.
En ole varma edes siitä, muutunko minä, vai onko se maailma ympärilläni, joka muuttuu. Ja voiko noita kahta edes erottaa. Uskon, ettei voi. Mutta ehkä muutoksen voisi kohdentaa jonnekin päin tätä näkökulmaa... olisi niin mukavaa osoittaa sormellaan maailmaa ja kiljahtaa: "Sinä siellä, katso, mitä nyt menit tekemään!"
Mutta itsehän tämän kaiken jäsensin, sementoin ja olin siihen tyytyväinen. Sitten se kaikki - ei sentään kaikki, ei, se olisi liioittelua - sitten osa siitä paljastui aivan vääräksi, vääristäväksi. "Hitto vie Orava, se on vain harrastus", sanoo Kissa tohotettuani tuhannetta kertaa, että olen hiukan epätietoinen, koska en tiedä, iloitako siitä, että pääsen treenaamaan steppiä kunnolla, vai surra sitä, että olen luisunut lopullisesti ja sangen mielikuvituksettomalla tavalla paranoidiin skitsofreniaan. "Kuulostaa aika vaatimattomalta ja helpolta skitsofrenialta", kirjoittaa ystävä, jolle valitan sähköpostilla todellisuudenkatoamiskokemustani.
Sandra Rosenthal kirjoittaa kauniisti siitä, miltä subjektiivisuus tuntuu. Eletty, koettu, hengittävä subjektiivisuus. Kirjoitettuna se kaikki kuulostaa kovin kauniilta. Tosiasiassa se tuntuu siltä, miltä maailman romahtaminen tuntuu. Surisevalta pääkopalta, system error -välähdyksiltä, tunteelta että kaikki maankamaraan tukeutuminen ja terve järki on poissuljettua nyt, tässä.
Se on se "Mitä helvettiä minä täällä teen?" ja "Miksi minä tuollaista sanon, nyt, parhaillaan? Onko se jokin minä, joka nyt sanoo näin?" ja se tunne, että koettaa sanoa jotain, muttei osaa. Koska ei ole mitään mieltä eikä tiedä, mitä pitäisi ajatella. Sanoo jotain, kokeeksi, ja se muuttuu sanotuksi, luvatuksi, kysytyksi.
Omaksi mielipiteeksi.

Taistelen edelleen epätodellisuuselämyksen kanssa. Kirjoitan kaksi vuoden lopulla deadlainattua artikkelia valmiiksi ja postitan sähköpostilla. HP:n takuuhuolto ei ole edelleenkään soittanut. Me soitimme jo sinne, he käskivät odottaa. He ottavat kyllä yhteyttä, sanoivat. Alan miettiä, että mahdollisesti puhelin on soinut, mutten ole sitä huomannut. Hitto vie, kohta pimahdan siitä, että pelkään olevani pimahtanut.
Koetan keksiä itselleni tähdellistä tekemistä, jotten kerkisi miettiä, olenko onnellinen vai flippaamassa reunan yli.
Minkä reunan? Objektiivisen jaettujen tosiasioiden maailman reunan?
Hassua, sen nimi on vain reuna.
Kohta pitää lähteä tanssitunnille. Toivon subjektiivisuuden, tämän henkeähaukkovan pällistyneisyyden siirtyvän jonnekin muualle. Niin kauan kuin kirjoitan, se hellittää hetkeksi, koska voin purkaa sen sanoiksi. Mutta kun pyöräilen tai kävellytän koiria, se vahvistuu.
"Se ei ole paniikkihäiriö", vastaa toinen ystävä sähköpostitiedusteluuni. "Paniikkihäiriössä tuollaiset tuntemukset toistuvat kroonisesti. Ja siinä tuntemukset ovat lyhyempiä, kestävät maksimissaan puolisen tuntia. Kuulostaa ihan tavalliselta ahdistukselta."
Tavalliselta ahdistukselta? Minä olen kuvitellut tavalliseksi ahdistukseksi sitä stressityyppistä oirehdintaa, jossa ei ole nälkä, ennen kuin deadlainattu artikkeli on saatettu matkaan. Sellaista, joka herättää kesken unien takomaan näppäimistöä.
Onko tavallista ahdistusta pelätä, että on paranoidin skitsofrenian vaivaama? Yksi ystävistäni on sellainen lääkärilläramppaaja, että hänen tapauksessaan se voisi olla tavallista. Mutta en ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin sekopäiseksi.
Puhelin soi, riennän puhelimelle. HP?
Ei, se on tanssikoulusta. Tämän päivän tunti on peruttu opettajan sairastuttua. Pahus soikoon. Tulen entistä epäluuloisemmaksi. Olenko äsken vastannut puhelimeen? Siltä vaikuttaa. Perhanan vaikutelmat. Mietin, mikä kokemus menisi vaikutelmien taakse todellisuudellisuudessaan. Sitten muistan lukeneeni, kuinka skitsofreenikot saattavat juuri hakata kirveellä itseltään käden irti, kokeillaakseen, tuntuuko se joltain, onko se todellista.
Ajattelen, että kenties tanssinopettaja onkin se, joka on sekaisin. Jos hän onkin seonnut ja pyytänyt minut tanssiryhmään sen takia, harhoissaan, ja päätynyt nyt hoitoon? Yllättävää kyllä, ajatus rauhoittaa. Mutta ei kauan. Totean haluavani takertua tylsään arkitodellisuuteeni siinä määrin, että erittäin iloinen ja jännittävä uutinen ja pyyntö on sekoittanut pääni täysin.
Kaikki vaikuttaa kovin sekavalta. (Vai olenko se vain minä?) Ei voi kuin odotella ja kuulostella. Ajan myötä asiat selkiytynevät.
"Lakkaa höperehtimästä, älä ole naurettava", koetan käskyttää itseäni. En tunne oloani yhtään naurettavaksi.
(Ja samalla tiedostan, miten huvittavalta tämä näyttää ulkoapäin, ehkä jo huomenna tai ensi viikolla.)
Koetan olla ajattelematta sitä, miten moni tuttavistamme syö psyykenlääkkeitä ja miten herkässä mielen kantimet näyttävät olevan noilla ihanilla, lahjakkailla ja niin rationaalisen tuntuisilla tyypeillä. Ei, minä en halua kajahtaa. Stressi, subjektiivisuus, kadotkaa. Tahdon solahtaa maailmaan vaivatta.
Olotila muistuttaa etäisesti muuttumista, jota kävin läpi muuttaessani pois kotoa Kallioon, asuntoon, jonka ikkunasta aukeni näkymä kattojen ylle, Tuomiokirkolle saakka. En äkkiä pystynyt syömään muuta kuin täysjyväriisiä. Kaikki muu takertui kurkkuun, alkoi oksettaa, huimata. Halusin vain nukkua. En ymmärtänyt ollenkaan, kuinka elää, hengittää, lajitella postit, kohdata ihmiset. Painajaista kesti silloin pari viikkoa. Sitten sopeuduin ja olin taas ihan okei. Paitsi että olin joku muu. Totuin tuohon muuhun niin hyvin, etten ole moneen vuoteen muistanut, millaista oli muuttua.
Tuleeko minusta taas joku muu? Joskus muutos on niin nopeaa, että sen huomaa ja säikähtää. Yleensä muuttuminen on niin hidasta, että sen huomaavat vain entiset läheiset, jotka puolen vuoden tauon jälkeen, tai kolmen vuoden, tai viiden, sanovat: "Hassua... olet aivan erilainen kuin ennen."
On erityisen valitettavaa, ettei tänään ole tanssituntia. Tanssiminen on niitä harvoja olotiloja (syömisen ja rakastelemisen lisäksi) joissa subjekti katoaa aivan täysin. On vain rytmi, kenkien koputus, lihasmuisti, ruumiinlämmön kohoaminen. Ei tarvitse tietää ja koettaa olla looginen. Tanssivaa kehoa voi suostutella tanssimaan toisella tavoin metaforan avulla, mutta sille on mahdotonta esittää vaatimuksia loogisesti, rationaalisesti. Keholle on turha huutaa: "Opi!" tai "Tämä on olennaista!"
En ymmärrä edelleenkään ihmisiä, jotka puhuvat tunnista toiseen subjektiivisuuden onnesta ja tärkeydestä, sen ensisijaisuudesta objektiivisuuteen nähden.
Minä haluaisin vain kadota, olla osa symbaalin helähdyksiä ja huilun liukua yli tahdinrajan, unohtaa tämän vimman laittaa kaikki koodatuksi ihmiskieleksi. Sillä vaikka kieli tuntuu joskus lääkkeeltä, se on enemmän oire, luulen, oire ja osittain noidankehää pahentava syykin. Epätodellisuuden tunne - onko se mahdollinen ilman kieltä? Tunnen itseni yhtä typeräksi kuin viittoineen pimeässä juokseva, vihamiestään ajava solipsisti. Vihamiestään, mielessään. Koska mitään muuta ei solipsistille ole. Kieli on vaikea palikka, koska se on niin hemmetin solipsistinen, ellei älyä kysyä: Olisinko minä voinut keksiä koko tämän nerokkaan järjestelmän? Nämä koodit, jotka kohottavat ryhdin ja saavat itkemään ja nauramaan? Myös itsen - onko itse muuta kuin sanoin jähmetetty arvaamaton keho, symbaaleja janoavat kädet ja jalat?
Huono valokuva.
Kannattaako sellaisen takia pillastua?
Hyasintti tuoksuu ihanalta. Sitä en osaisi kuvitella. Kosketus todellisuuteen alkaa vahvistua keskittyessäni hyasintin tuoksuun.
Menemme tänään katsomaan Pelikaanimiestä. En tiedä, onko mielentilani erityisen otollinen illuusioiden todellisuudesta kertovalle elokuvalle. Mutta Leena Krohnin teokset - eivät ne ole koskaan ahdistavia, vaan ihanan kirkkaita, selkeitä, todellisia.
Filosofiset tekstit, sen sijaan, joissa pohdiskellaan, mitä todellisuus itse asiassa on, ja millainen on todellinen/kuvitteellinen -ero, sen sijaan ovat äärimmäisen harhaisia ja ahdistavia. Kirkkaita ja selkeitä, kyllä, mutta sellaisia hohtavia läpikuultavia lasilabyrintteja, joissa ilmastointi toimii huonosti ja seinää hakkaamalla ei pääse minnekään. Päätän olla ajattelematta koko vaihtoehtoa, että todellisuuteni on horjumassa.
Päätän ajatella sen sijaan merihevosia. Kewn kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka vieressä asuin Lontoossa duunissa ollessani ja jossa addiktoiduin kasvien tarkkailemiseen, oli erään kasvihuoneen kellarissa akvaario, jossa oli merihevosia. Usein töiden jälkeen istuin väsyneenä tuntikausiakin katsellen, kuinka hännällään pohjan oksiin kietoutuneet merihevoset heijasivat veden virtauksessa silmät kiinni, nukkuen. Nuo ihmeelliset oliot, kotoisten silo- ja särmäneulojemme sukulaiset! Herättyään ne liikehtivät ihmeellisen sirosti ja karrikoidun arvokkaasti. Ajatus merihevosista on aina yhtä rauhoittava. Mutta ajatella, menee näin pitkä aika, ennen kuin keksin ajatella niitä.