Objektiivisia mittareita

Olen aika huono olemaan kateellinen, mutta lukiessani hakusanat, joilla Eufemian blogiin on löydetty, melkein onnistun. Eufemia on googlattu hauilla "eufemia", "akhilleus", "individualisti+määritelmä", "blogspot", "tommi uschanovin", "analyyttinen arvostelma", "johdatusta situationisteihin", "ifigeneia", "shakespearen macbeth", "kelim", "Blanche Wittman" ja "platon mimesis".
Toisaalta, kuinka monesta noista olen kirjoittanut? En kovin monesta. Minun blogiini käy google-tie ihan toista kautta. Tähän mennessä ainakin ehdoton suosikki on "Tsernobyl" ja sitten perintöprinsseinä "Miss Penis", "erotiikkaa", "tähtipommi", "noitapilli", "veloena", "joululaulu sanoja", "sukkikset blogi", "kinkkupussi", "toteemieläimet".
Positiivista sentään, että tänne on löydetty haulla "hinku vinku", koska Hingun ja Vingun Käytöskukkahan nyt sentään on aivan mahtava!
Jaa-a, sen siitä saa, kun ei ole syvällinen, ei jaksa olla. Tosin olen kyllä kirjoittanut monesta vakavastakin asiasta enkä usko, että blogiin erotiikkaa -haulla löytäneet ovat erityisesti ilahtuneet näkemästään. Minusta kun erityisen kiehtovia ovat selvästi seksiä harrastavat apinat, kissat, koirat ja kalat. (Tiedän, miten kalat tekevät sitä. Ja kukat. Niitä jopa pölyttelen vesiväripensselillä kesäisin.) Eivät ihmiset.

Kaipa huonous kateudessa on sitten ikävä piirre, koska kyllähän se tarkoittaa ikävää Maija Poppas -syndroomaa; muistattehan, kuinka ihanasti Pamela Travers kuvaa Maija Poppasen riemastuttavaa oman peilikuvansa tarkastelua. Maija Poppanen apteekin pulloissa, lumpeiden keskellä lammen kalvolla, Maija Poppasen niiskautukset, kuinka hän sentään on "arvokas ja säädyllinen ihminen". Miksi kadehtia muita, jos on perustyytyväinen itseensä ja elämäänsä, vaikkei maailman tilaan yleisesti olisikaan?
Ainoa asia, mistä pystyn olemaan kateellinen (siinä viiden minuutin ajan - tunteeni ovat intensiivisiä, mutta sivullisten mielestä hämmentävän lyhytkestoisia, koska poltan ne loppuun keskittymällä niihin) on toisten saama intellektuaalinen arvostus asioissa, joissa mielestäni minäkin ansaitsisin toisinaan hiukan selkääntaputtelua. Viisi minuuttia raivoamista ja kiukuttelua, sitten tyyntyminen. No niin, enhän ole tehnyt mitään niin erinomaista, että kukaan tietäisi, kuinka fiksu oikeasti olen ja kuinka kovasti panostan jonkinlaisen näkemyksellisyyden saavuttamiseen.
"Objektiivisin mittarein", sanoo Kissa. "Ajattele tätä objektiivisin mittarein. Tietysti minut pyydetään luennoimaan kaupungin estetiikasta, koska minä olen ollut projektipäällikkö tässä projektissa, ja osallisena tuossa ja tuossa julkisessa keskustelussa." Mutristan suuta.
"Objektiivisin mittarein", aloitan tyytymättömästi, "minä olen tutustunut kaupungin estetiikkaan enemmän kuin sinä. Hitto vie, se on se ala, jota olen tahkonnut vuosikausia akateemisesti, en julkkiskeskusteluissa."
"Kultaseni, objektiiviset mittarit tarkoittavat intersubjektiivisia mittareita. Sitä, että on ollut esillä asian kanssa."
Hiljaisuus.
Intersubjektiivisin mittarein. Ainainen ongelma. Mitä ihmiset sanovatkaan? Jos uskoisin saamaani palautetta, minun pitäisi pitää itseäni ujona tyttönä. Tylsänä seurana. Omituisena erilaisena nuorena. Kymmenen tai ainakin viisi vuotta kronologista ikääni nuorempana.
"Ihmiset ovat niin hölmöjä, ettei intersubjektiivisiin mittareihin kyllä kannattaisi kiinnittää huomiota eikä ainakaan sanoa niitä objektiivisiksi", nurisen. Keittiössä, avocadoa riisikakun päälle. Pelkään, että joku päivä Kissa ymmärtää, että objektiivisin mittarein en ole kovinkaan viehättävä ihminen, löytöeläinlaumoineni kaikkineni.
Ennen kuin aloin kirjoittaa Veloenaa esiin ja auki, saatoin saada tuollaisen instant-kade-kohtauksen Kissan saadessa kutsun sinne tai tänne. Kirjoittaminen on ollut hyvää terapiaa. Nyt Kissan kertoessa uusista saavutuksista ja kutsuistaan olen vain hymyillyt iloisesti ja ollut iloinen ja mukana koko mielelläni Kissan preppaamisessa näihin tapahtumiin. Minullahan on oma juttuni. Minun ei tarvitse odottaa objektiivisten mittarimatojen kutsua vaan voin täällä netissä posotella ajatuksineni niin kovasti, kuin jaksan. Niin kauan kuin jaksan.
Toisten mielipiteisiin liika pitäytyminen on aivan kamalaa. Päivä Vihreiden pikkujoulujen jälkeen Radio Helsingistä tuli ohjelma, jossa annettiin pikkujouluvinkkejä. "Älä ole nurkassa, sillä oletko ikinä kuullut kenenkään sanovan, että kuka on tuo kaunis nainen, joka on yksin nurkassa? Hakeudu seurueisiin, joissa on kovin meininki." Tuhisin ensin tyytymättömästi, ja kiteytin sitten: "Ohjeita munahaukoille ja muille sosiaalisille hylkiöille." Kissa meinasi tukehtua nauruunsa.
Minusta bileissä kiinnostavimpia ovat ihmiset, jotka ovat hiljaisia. Jotka eivät rieku kaiken keskellä. Heillä on ollut elämässään aikaa kuunnella, mitä muut sanovat. Muodostaa näkemyksiä. Ujoista ihmisistä tulee kaikkein parhaita ystäviä, mitä kuvitella saattaa. Nykyiset ihanteet, että pitäisi olla koko ajan suulas ja säkenöivä, luovat aika pinnallista keskustelukulttuuria. Minun kauniit naiseni ja mieheni ovat ne naiset ja miehet ikuisesti liepeillä, katse seinien materiaaleja pyyhkien, ehkä arka hymy huulillaan. Niitä, jotka kymmenen kerran jälkeen sanovat jotain niin painavaa, että toiset näyttävät hiukan kiusaantuneilta.
Älkääkä luulko, että olisin mieluummin onneton Sokrates kuin onnellinen sika tai että liikkuisin mieluummin Sokrateen kuin sian seurassa. Kertokaa vain, kuinka tullaan onnelliseksi siaksi. Ja ensin pitäisi saada selvyys, onko sellaisia? Aika monelle sialle elämä on lyhyt ja kehno ja joulukin kurja. Sekä metaforisesti että kirjaimellisesti. Vaikka toisaalta, ei se Sokrateenkaan kohtalo nyt niin ylevä ollut. Objektiivisin mittarein.
Tänään joulumieli alkaa kehrääntyä. Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -täti vaikuttaa ensimmäistä kertaa siedettävältä ihmiseltä kirjoittaessaan, ettei joulu ole vain ilon juhla vaan kuinka myös suru on silloin raskaimmillaan. Body Shopissa ihmiset ostavat karpalon, vaniljan ja appelsiinisuklaan tuoksuista joulua.
Olen saanut äidiltä painavan kultaketjun, jonka äiti sai omalta äidiltään kolmikymmenvuotispäivänään ja jonka isoäiti sai omaltaan kolmikymmenvuotispäivänään. Ensimmäisen ensimmäisen ketju, Inkerinmaalta. Tunnen pientä haikeutta punnitessani ketjua kädessäni ja miettiessäni, mitä sille nyt tapahtuu. Nyt, kun ensimmäisen ensimmäinen ei aiokaan hankkia sitä ensimmäistäkään. Ehkä joku pyytää minut kummiksi, vaikken kuulu kirkkoonkaan? Tai sitten, ollessani kuudenkymmenen, heitän ketjun mereen jonkun löydettäväksi? Lähetän sen nimettömässä paketissa jollekulle, jota arvostan? Liian aikaista pohtia moista. Vastaukset löytyvät parhaiten etsimättä.
Hyvää joulua, ihmiset, eläimet, tiet, maat, puut, meri, auringonvalo vastapäisten talojen julkisivuilla.
Voi olla, etten ehdi muutamaan päivään kirjoittaa. Älkää pahastuko. Lukekaa sillä aikaa vaikka Pessoan Levottomuuden kirjaa, tai Ovidiuksen Metamorfooseja ja tunnustelkaa, kuinka kaikki liikkuu, ei sisällänne, vaan lävitsenne: ideat, ideologiat, perustelut, ruoka, juoma, hengityskaasut . Hurmaantukaa hyasinteista, skoolatkaa shampanjalla, koettakaa kestää äitien hössötystä. Viikatkaa uudet kalsarit siististi kaappiin ja toivokaa, että joku radioasema uskaltautuu soittamaan M.A. Nummisen klasarin, Joulupukki puree ja lyö.