Joulumaisia tunnelmia ja dementiaa

Aamu: herätyskellohirviö herättää. Sudin vaatteet päälle, omenamehussa lionneet kauraleseet suuhun, ulos dösikselle. Liukasta ja lumista, kaikkialla. Sisällä keittiön lämpömittari näyttää 14 ja puoli astetta. Viileää. (En pidä pattereita päällä, koska kasvikokoelmani ja atooppinen ihoni eivät pidä kuivasta patteri-ilmasta. Talvisin meillä on KYLMÄ.)
Istun joukkoliikennevälineessä horroksessa. Kulkuriini ei saa talvirenkaita, koska sen vannekoko on 27 tuumaa, eli liian vanhaa standardia. Enkä ole kerinnyt pyöräkauppaan ostamaan Helkaman Ainotarta, johon saisi nastarenkaat ja jonka vanhemmat lupasivat auliisti yhteiseksi 30-vuotis- ja joululahjakseni. "Muuta et kyllä sitten tule saamaan", nurisee äiti kuultuaan pyörän ovh:n. Hän olettaa minun pettyvän, mutta ehei. Preferoin kunnon kertalahjaa, sillä jos sellaista ei keksi, äiti raijaa joulupaketeissa minulle kauhean kasan liian suuria sukkia - jostain syystä äiti kuvittelee kengänkokoni kaksi numeroa isommaksi kuin se onkaan - liian suuria M-koon alushousuja, jotka liukuvat omaehtoisesti päältä pois kesällä, hamekeleillä, kun mitkään sukkikset eivät pidä niitä ylhäällä ja sitten vielä harmaita villatakkeja ja puseroita "koska harmaa sopii niin hyvin sinulle" - en voi sietää harmaita vaatteita enkä ikinä osta niitä itse (paitsi että kaksi viimeistä talvitakkiani ovat olleet harmaita, koska UFFista on löytynyt koon 36 kauniisti leikattu villakangastakki vain harmaana).
Talvisin, kun on liian aikainen herätys, liukasta eikä vain jaksa kävellä, ei herää kunnolla laisinkaan. Notkuu dösassa ja ajattelee, että elämänlaatu on talvisin aika paljon heikompi, kun matkustaa tällä tavalla tunkkaisessa, kosteanhuuruisessa ja tärisevässä kopissa kuulematta, näkemättä ja haistamatta ihmeellistä lumisadetta.
Lumisade! Oletteko koskaan pohtineet, kumpi on todellisempaa, lumi materiaalisina kappaleina, vai kuviona, jossa kappaleet tanssivat? Oikein kirkkaalla kuutamolla, kun hanki hohtaa ja sataa hiljalleen lunta, lumihiutaleilla on omat pienet, himmeänhohtavat varjonsa. Kun kevyt pakkaslumi vaihtuu äkkiä rännäksi katulampun estradilla, baletti muuttuu konekiväärituleksi. Ja niin edelleen.
Äkkiä kaikkialla on jouluista. Muistan, kuinka monet ihmiset ovat blogissa hehkuttaneet jouluihmisyyttään ja jouluntuloa, kimmelkoristeiden esiinkaivamista, jouluruokien tuoksua ja hilpeitä tontturalleja. (No jaa, tuo viimeinen taitaa olla oma mielikuvitusprojektioni...) Minulle joulu on toisenlainen. Inhoan jouluruokia. Inhoan joulukoristeita. Minulle joulu on hiljaista lumisadetta, kävelyä hiljaisessa, valkoisen peitteen tähtikimmelteiseksi huovuttamassa metsässä, jossa äkkiä linnut helähtävät kuin hilpeät tiu'ut kuusen turkin hämäristä, tuulen pyörtäessä irtolunta lehtipuiden alastomille vartaloille. Aamun hämärää ilman kynttilöitä tai kuusia. Peiton alla pyjamassa istumista ja ikkunasta ulos katsomista ilman kiirettä mennä minnekään. Olen liian hellämielinen halutakseni tapetun puun tai tapetun porsaan juhlistamaan ei-kenenkään-erityisen-tärkeän henkilön syntsää. Tai edes kynttilän. Hämäränhyssy on parempi.
(Ei, tavallaan Jeesus on kyllä tärkeä henkilö, mutta epäkristillisenä ihmisenä en näe hänessä mitään jumalaista. Mielitarinani Jeesuksesta on "Jeesus Temppelissä" jossa Jeesus heittää rahanvaihtajat ja kauppamiehet pyhäköstä ulos. Isomummoni antoi minulle lapsena aihetta käsittelevän fotorealistiseen tyyliin maalatun kuvakirjan - jos fotorealismiin sopii, että lähi-idän puusepällä on läntiset, vaaleat piirteet, kauniit hampaat ja notkea, pitkänhoikka lukumiehen ruumis - ja sanoi: "Tämä on se oikea Jeesus. Niin paljon siitä valehdellaan. Mutta tämä on se oikea." Kovin kristillinen isomummoni, joka oli syntynyt vuonna 1898, oli hänkin siis tavallaan kovin kriittinen lukija.)
(Lisättäköön vielä, että minulla on ollut vahva lapsenusko, jossa on tosin vahvoja pakanallisia piirteitä, kuten se, että uskoin erittäin vakaasti, joskin salaa, olevani itse uudestisyntynyt kristus. Kahdeksanvuotiaana kyllästyin odottamaan Jumalan yhteydenottoa ja ihmevoimia ja haistatin pitkät koko jutulle todeten erehtyneeni. Samalla romahti koko kristillinen korttitalo.)
No mutta, asiaan. Kuljen kengät lipsahdellen dösikselta kohti kirjastoa, lauantaityöpaikkaani ja mietin, mikä joululaulu parhaiten symboloisi joulutunnelmaani. Selvä vastaus: Sylvian joululaulu. Kertaan sanoja mielessäni (minulla on hyvin tarkka laulunsanojen muisti vaikken muuta juuri muistakaan) ja äkkiä liikutun niin, että kyynelet tursuvat poskille, kylmät väreet juoksevat selkäpiitä pitkin, hiukset pörhistyvät päässä, poskille kohoaa punastus. Samalla tavoin, kun usein kauniita kuorolauluja kuunnellessa. Teininä häpesin liikuttumiskykyäni, se oli totally uncoolia. Nykyään osaan arvostaa sitä ja hyväksyn sen yhtenä ominaisuutenani. Siitäkin huolimatta, että liikutun usein vähän höpöistä jutuista. Lauluista Sylvian joululaulun lisäksi varmoja laukaisijoita ovat Maa on niin kaunis, Uusmaalaisten laulu ja Kesäpäivä Kangasalla. Aika hassua, kun en usko Jumalaan enkä ole isänmaallinen.
Mutta minulle noiden laulujen jumalajutut ja isänmaahöpötykset ovat heijastumaa jostain paljon vanhemmasta ja perustavanlaatuisemmasta, jota järjestäytynyt uskonto ja kansallisvaltioaate vain käyttävät hyväkseen: sitoutumisesta maahan, omaan asuinpaikkaan. (Arnold Berleant, kolmas graduni ukkeleista Meadin ja Deweyn ohella, kirjoittaa aiheesta hienosti. Kaikkien kansallisvaltioaatteen kriitikoiden kannattaisi lukea Berleantinsa.) Toisin kuin laulut, en allekirjoita näkemystä, että kukaan voisi omistaa maata. Maata ei voi omistaa sen paremmin kuin toista ihmistäkään. Me olemme maata, yksi sen ilmenemismuodoista. Keho on materian virta, tai pikemminkin, tiivistymä materian virrassa. Mieli on yksi kehollisuuden aspekteista, sekin maata ja maahan sidottu. Ei ole mitään erillistä sielua, joka liihottaisi Jumalan luokse tai mitään itseä, joka tulisi toimeen irrallaan kaikesta tästä. Jos joku tempaisisi hapen pois ilmakehästä, olisi turha julistaa ihmiskunnan suuruutta (ainakaan kovin kauan).
Saavun kirjaston ulko-ovelle syvän liikuttuneena. Tuntuu siltä, että olisin nyt valmis allekirjoittamaan sen ympäristöestetiikan ajatuskokeen, että vaikka olisin maailman viimeinen ihminen, ja minulla olisi kuollessani keino tuhota tämä maailma, se olisi väärin, vaikkei kukaan ihminen asiaa jäisikään murehtimaan, ja ergo: maailmalla on arvoa ihmillisestä perspektiivistä riippumatta. No joo, minusta kyllä esimerkki pitäisi muotoilla niin että "kaikki tuntoiset oliot ovat jo hävinneet, sinä olet viimeinen.." ja "maailmalla on arvoa tuntoisten eliöiden intresseistä riippumatta". (Tuntoisten eliöiden intressien arvoperspektiivin kieltäminen on minulle käsittämätön näkökulma anyway.)
Ongelma koko paskassa vaan on se, että ajatusleikissä ei koskaan pääse eroon inhimillisestä näkökulmasta. Siitä huolimatta, jos olisin viimeinen tuntoinen olio, jättäisin mieluusti kuollessani lumen edelleen satamaan tuuheisiin, eläimettömiin metsiin. (Vaikka kasvaisivatko puut ilman matoja, kovakuoriaisia ja sen sellaisia tuntoisia pikkuötuköitä? Epäilen, etteivät ainakaan kovin pitkään...)
Tunnistaessani oven hahmon muistan, mitä olen unohtanut: työpaikan avaimen. Ei auta kuin seistä lumisateessa, joka loppuu äkkiä, ja katsella ohi pöriseviä autoja, perskärpäsiä maan kamaralla, ja odottaa työparini saapumista päästäkseni jumalaisen kauniista talviaamusta kirjaston masentavaan hämärään.