Etunimeensä tyytyväiset ihmiset

Millaisia ovat ihmiset, jotka ovat tyytyväiset ristimänimeensä? (Vaikka millaisia, sanoo niukkaa empiiristä tutkimusta harjoittanut minäni, mutta jossain mielessä en osta sitä, että vaikka millaisia. Eivät tällaisia ainakaan.)
Jokin aika sitten istuimme piirissä ja ihmiset kertoivat paitsi nimensä, myös lempinimensä. Oli ihmisiä, joilla ei ollut lempinimeä. Ja sitten oli niitä, joilla oli oikea ja lempinimi. Ja sitten minä, jolla ei ole mitään oikeaa nimeä.
On minullakin tietysti ristimänimi, mutta se ei ole koskaan tuntunut oikealta. Jo nimen onomatopoeettinen soundi on veltto ja tarina sitäkin raivostuttavampi: sarjakuvahenkilö. Asiaa ei paranna, että ikäluokassani on liikaa tällä nimellä varustettuja ihmisiä, ja ne kaikki vaikuttavat olevan sellaisia kilttejä, siistejä tyttöjä, sieviä ja naisellisia. Siis aivan erilaisia kuin minä-mörkö, joka sentään kolisen Dr Martenseissa ja lakkaan kynnet korkeintaan sinisiksi tai mustiksi. Niin, ja niistän hihaan pahalla päällä ollessani.
Kuinka ikuisen monta kertaa olenkaan vastannut esitellessäni itseni nimellä, johon identifioidun, kysymykseen: "Onko se sun oikea nimi?" Jossain mielessä se on oikea - sillähän minut tunnetaan ja sitä saatan jopa totella - ja toisessa mielessä ei. Byrokraatinmieliset kysyvät aina, miksen muuta sitä virallisesti oikeaksi nimeksi. Ja vastaan, että en ole byrokraatti ja minulle on yksi ja sama, olenko väestörekkareissa ja sen sellaisissa vaikka pelkkä henkilötunnus, ihan sama, mikä byrokratianimi on. Osa byrokraateista on myös aivan uskomattoman sitkeitä noukkimaan tietoonsa, mikä "oikea" nimeni on ja jotkut röyhkimykset yrittävät jopa puhutella minua sillä huolimatta siitä, että kerron, etten ole sen kanssa puheväleissä.
Ei siis ihme, että ihmettelen, miten ihmiset tulevat toimeen nimensä kanssa. Ehkä heillä on mukavammat nimet? Ehkä he eivät ole lapsesta lähtien pyristelleet vanhempien määrittelypyrkimyksiä vastaan? Ehkä heistä on sama, miksi heitä kutsutaan, muutenkin kuin byrokratian rattaiden kitinässä?
Minulla on vain yksi ystävä, joka on ristimänimensä suhteen yhtä vastahakoinen kuin minä. Sanomattakin on selvää, että pidän häntä erityisen kiinnostavana ystävänä. Hänkin inhoaa lähiötä, jossa lapsena asui, ja keskiluokkaisuutta. Vaikka kaipa ristimänimensä vihaamisessakin on tietty keskiluokkaisen tyytyväinen säväys?
Enää en ole tosin niin allerginen ristimänimelleni kuin vielä kymmenen vuotta sitten, jolloin kaikki harrastukset loppuivat siihen, että niissä minua puhuteltiin väärällä nimellä ennemmin tai myöhemmin. Nykyään harrastuksissa liikun ristimänimelläni, vaikka työt allekirjoitankin lempinimelläni, joka on myös puhelinluettelossa. Ehkä itse asiassa pitäisi olla vieläkin useampia nimiä. Voisi olla monipersoonainen incognito. Nytkin on jo hauskaa, kun minut toisella nimellä tunteva ihminen kysyy, onko se toinen oma nimeni minulle sukua, kenties se sisko, josta olen joskus kertonut. "Ei, se olen kyllä ihan minä", sanon.
Ihmiset kysyvät: "Eikö tuo ole vähän epäkäytännöllistä, että on monta nimeä?"
Mitä on käytännöllisyys, syvätasolla? Kaipa sitä, että jokin sujuu luontevasti? Minulla on vain yksi nimi, johon identifioiun, ja siihenkin varsin epätäydellisesti.
Ai niin. Ja sitten olen Veloena. Se on taas aivan uusi persoonallisuus, joskin sekin tunnistettavasti minä-menneisyydessä (tekstiähän lukee vasta kun se on jo valmis). Joskus tuntuu, että lisäännyn suvuttomasti yhtä estoitta kuin rönsyliljat ja mansikat.