Näkökulma muuttuu

Ilta: luen pöydälle jäänyttä DDR:läistä lastenkirjaa Ihmesieni. Olen aina pitänyt kirjaa varsin suloisena, todellakin lapsille suunnattuna, mutta silti filosofisesti ja psykologisesti aika relevanttina (monet lapsille suunnatut kirjathan ovat valitettavasti täyttä puppua, josta saa elämästä ja olemisesta - sukupuoliroolituksesta nyt puhumattakaan - kamalia väärinkäsityksiä). Äkkiä väsynyt mieleni tekee jonkin kamalan oikopolun ja tajuan, että hyvänen aika, tässähän puhutaan derkkulan ja neukkulan suhteesta. Luen tekstipalan uudelleen, nieleksin äkäisenä. Ei, noista sivumerkityksistä on vaikeaa erehtyä. Etenen muihin satuihin. Sama juttu. Suuren, jähmeän, byrokraattisen ja toisinajattelun poispyyhkivän kritiikkiä kaikki tyynni. Koetan saavuttaa viattoman näkökulman, jossa pidin näistä saduista, mutta se tuntuu nyt kovin naiivilta ja pinnalliselta. Löydän kyllä näkökulman, mutta se on muuttunut: ennen se ei tuntunut aktiivisesti näkökulmalta tai tulkinnalta vaan oli välitöntä ymmärrystä, nyt välittömyyden on korvannut vaihtoehtoisuus, ambivalenssi: sadut on yhtäaikaa suunnattu lapsille, jolle ne ovat tarinoita Moskovaan muuttaneesta terrieristä, käistä, jotka rakastavat vihreitä toukkia, pienen ja ison koiran kilpauimisista, ihmeellisestä sienestä, sappitateista, liikkumisesta autolla ja hevosrattain... mutta samalla ne ovat myös kaihoisa ja vihainen viesti aikuisille: ei ole olemassa vain yhtä näkökulmaa, vain yhtä oikeaa, ulkoa saneltua tapaa olla. Nyt ymmärrys ei ole ymmärrystä vain kirjan maailmassa vaan kirjan maailman rinnastelua maailmanhistoriaan. Puren huulta, luen vielä pari satua. Suljen kirjan.
Näkökulman muututtua ei ole paluuta takaisin. Kun pupuankkakuvio on kerran selvitetty, tieto sen kaksinaisuudesta ei oikein jätä kuvion katselua neutraalisti rauhaan. En muista, mitä Wittgenstein pupuankalla koetti demonstroida (eläköön, filosofian opiskeluni on kyllä yhtä dementikon hortoilua...) mutta olen luonut sille oman symboliikkani: tiedon rooli havainnossa. Tässä näkemyksessä (systeemistä ei voi oikein puhua) pupuankka osoittaa, kuinka tieto ambivalenssista muuttaa nähdyn (välittömän) ymmärtämisen (vertailevaksi) tulkinnaksi. Pupuankka eroaa tietysti sellaisista optisen hahmoittamisen peruslakeja kertaavista harhakuvioista, kuten Müller-Lyerin viivat; niissä tietoisuus viivojen pituudesta ei ollenkaan vaikuta siihen, kuinka pitkiltä ne näyttävät. Tai ehkä ero on vain pinnallinen, näiden kuvioiden normaalin tulkinnan tason ero: kyllä Müller-Lyerkin tekee näkemisestä ja havaitsemisesta vertailevaa tulkintaa, kun illuusion toiminta on kerran selvitetty. Seuraavan kerran viivoja vahditaan kaikkea muuta kuin välittömään näköinformaatioon uskoen.
Mainittakoon vielä, että itse arvostan ambivalenssia enemmän kuin "itsestäänselvyyksiä". Näkökulmanvaihdokset ja arvostelmien polyfoninen kaaos ovat mielenkiintoisia. Mutta joskus, niin kuin nyt, kun Ihmesieni ei olekaan enää viaton tarinoiden kokoelma, jota lukiessa voi pyyhkiä kaiken ikävän muististaan, tietty kaiho kyllä iskee. Ollapa villi, ollapa lapsi, ollapa kykenemätön käsittämään termejä "optinen illuusio" ja "propaganda". Mahdotonta. Jos ei käsitä, se vain vituttaa. Ja kun käsittää, toivoo jossain mielessä, ettei käsittäisi.
Ollapa tyytyväinen siihen, millainen on. Tai ainakin niihin asioihin, joille ei kertakaikkiaan voi voida mitään.