Takaisin tavalliseen elämään

Viikonloppu on takana, siirtymä toisenlaiseen aikaan ja toisenlaiseen maailmanjärjestykseen taas kadonnut näköpiiristä. Vaikka edessä on tapaaminen Cafe Esplanadessa vanhan, hyvän ystävän kanssa, kaipaan kovasti viikonlopun fiilistä. Niin harvoin ihmisellä on oikeasti tilaisuus olla yhdessä ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntee vahvaa yhtäläisyyttä monin tavoin. Ja jossa voi kinostua ihmisten kanssa kasaksi, hyppiä letkajenkkaa hullun lailla Helsingin perustamispaikalla, syödä näiden kanssa samassa pöydässä, tanssia hassujen biisien tahtiin tuntematta huolta siitä, vaikuttaako yhtään järkevältä.
Omituisten asioiden tekeminen on eräänlaista transgressiota. Vaikka joissain joukoissa tuntuukin luontevalta loikata hihkuen kasan alimmaiseksi, läsnä on silti aina tietoisuus siitä, että tämä ei ole se, mitä normaalisti ihmisten kanssa voi tehdä. Me olemme niin kamalan rajoittuneita ja pelokkaita, että suorastaan hävettää ja säälittää. Etenkin, kun ainoa keino tulla toimeen rajoittuneisuutensa kanssa on koetella jatkuvasti noita rajoja, kuvia itsestä ja omista ulottuvuuksista.
Useat ihmiset kokevat transgression riemun ja kauhun sekoituksen vain parisuhteessaan. Olisi kyllä mukavaa tietää, eivätkö he pidä tunteesta (onko transgressio tunne, voiko sitä koetella?) vai eivätkö he koe halua koetella jatkuvasti omaa olemisen tapaansa? Vai saavatko he tarpeeksi transgressiota siitä, että uskaltavat sanoa tai vain ajatella jotain? (Ei, en nyt yritä esittää, että ajatuksen transgressio olisi jotain vähäisempää kuin jokin teko tai puhe, onhan sillä järisyttävät seurauksensa. Mutta jos sitä ei pysty jakamaan toisten kanssa, mikä sen arvo on?)
Koetan oppia rakastamaan koko maailmaa. Joinain päivinä se on hankalaa, joinain helppoa. Ainoastaan ihmisiä on vaikeaa rakastaa, ja heitäkin vain silloin, jos he rakentavat ympärilleen jonkinlaisen suojamuurin, jonka yli tuskin pystyy kurkistamaan.
Rakastamisessa on kyllä huonotkin puolensa. Jos minulta ei viedäkään näitä ajatuksia, metsäpolkuja ja eläimiä, joille tuhlaan aikaani huoletta, huolellisesti, ihmiset ovat toinen juttu. He katoavat teilleen iloisina ja innokkaina. Palaa arki, jossa aika jäsentyy toisella tavoin. Huomennakin on mentävä koko päiväksi töihin. Tänään olen vain maannut sängyssä korva kipeänä ja ääni maassa kaikesta valvomisesta (laskin nukkuneeni viikonlopun aikana yhteensä 7 1/2 tuntia), niska ja polvet särkien kaikesta istumisesta. Sekopäisenä, tietysti, kaiken tuon valvomisen jälkeen. En löydä itsestäni tarmoa feldenkraisiin enkä steppiin, en edes pyöräilyyn, makaan vain sängyssä, pesen sitten hiukset ja ajan dösalla kaupunkiin kaffetreffeille. Takanani liihottelee vähintään puolen metrin pituisia, venyneitä ja katkeilleita yhdyssiteitä ihmisiin, läpättäen onnettomina marraskuussa.
Ymmärrän paremmin kuin hyvin koirieni eroahdistuksen, sen kuinka ne katsovat minua jättäessäni ne kotiin, kiirehtiessäni pysäkille säärystimet saksaten, korvat takana alistuneeseen luimuun painuneina, silmät surullisina ja kysyvinä, koko ruumin kasassa ja häntä masentuneena koipien välissä roikkuen. Minä olen samanlainen kuin ne. Sulkiessani oven takanani tuntuu, että osa minusta repeää ja jää oven väliin: sisiliskon häntä, jonka se pudottaa paetakseen. Iloiset vilkutukset, nähdään-pian-toivotukset, väsynyt itkuisuus kaiken jälkeen.
On mentävä, oltava vahva, oltava yksin, käyttäydyttävä kuten normaalit ihmiset. (Onko kukaan meistä normaali?) Teeskenneltävä, ettei ole laumaeläin, joka on yksin aina ahdistunut ja varuillaan eikä voi leikkiä muilla kuin sanoilla, ajatuksilla, jotka on lainattu kaikilta niiltä, joiden kosketusten jäljet pitävät ihon edelleen elävänä ja joustavana. Oltava kuin olisi jokin muu, kone, robotti, automaatti, jolle näkemiin on vain sana eikä nosta mieleen niitä kertoja, kun lapsena seisoi suuren olohuoneen ikkunan ääressä katsoen talviselle, valaistulle kadulle, nenänpii lasia vasten litistyen, sormet lasiin jäljen painaen, eikä vanhempien auto ikinä tuntunut tulevan, ja kurkkua kuristi ajatus, että kenties on sattunut jokin kamala kosminen virhe, jonkin onnettomuus, auto rutussa, veriset, luunpätkiä törröttävät jäsenet vääntyneenä, kaikki se tärkeä elämä tyhjyyteen valuen, merkityksettä, ja lasi on kylmä, katulampun valo tanssittaa lumen kuvioita, jalkoja kuumottaa patteri, mutta sisimmässä on pelkkää jäätä, kauhistunutta jäätä, joka kuulostelee liikahduksia kadulla kauhua ja toivoa täynnä.
Ja silti: pari päivää, ja normaalielämä alkaa tuntua normaalilta. Voi pyöräillä iloisena, nauraa kahviloissa (aion kyllä tehdä sen jo tänään), uppoutua kaupungin vilskeeseen sen näkymättömänä osasena, pyöriä jaloissa ja hurmaantua siitä, miten iltojen pimentyessä liikehuoneistot kiiltelevät strassikoruina talojen helmoissa.