Sämpyläntuoksu ja yhteisöllisyys

Aamu alkaa ihanasti. Talviaikaan siirtyminen takaa, että herätessä hämmästyy siitä, kuinka virkeä onkaan. Vaikka kello on noinkin vähän...! Vaikka virkeyden aiheuttajan tietää, sitä ei halua ajatella. Parempi kuvitella, että tänään on sunnuntai ja saa levätä. Lepääminen tosin kohdallani tarkoittaa rästiin jääneen lehtijutun valmistelua ja lähettämistä eteenpäin toimitukselle, viikon pyykkien jauhamista pesuohjelmien läpi ja narulle (keskelle olohuonetta) ripustamista, parin tunnin lenkkiä koirien kanssa, ruoan valmistamista itselle, ja tietysti, kaikkein kiireisimpänä, Dodon aktiivien intranetissä käytävään keskusteluun osallistumista. Viikon päästä me kokoonnumme taas. Tuskin pysyn kengissäni.
En osaa kuvitella (seksin, syömisen, tanssituntien ja nukkumisen) lisäksi mitään yhtä ihanaa ja älyä stimuloivaa asiaa kuin toimimisen sellaisten ihmisten kanssa, joista voin paitsi pitää, myös arvostaa. Ihmisten, jotka eivät tyydy vain nostelemaan hartioitaan tai kulmakarvojaan maailman epäonnistuneiden käytäntöjen edessä vaan koettavat pistää niille kampoihin, haastaa ne ja tuottaa muutosta parempaan suuntaan. Toisinaan tunnen kyllä heidän seurassaan itseni musertavan saamattomaksi ja pikkuseikkoihin takertuvaksi, mutta sitten innostus pyyhkäisee minutkin mukaan ja unohdan, että minun piti kunniottaa heitä niin kovasti, että tuskin osaan sanojani asettaa.
Tänään on muutenkin hyvä päivä. Ollessani suihkussa koirat alkavat räyskiä ja tiedän, että ystäväni, jonka kanssa eilen kävelimme Tähtitorninmäellä, on soittanut ovikelloa. Hänellä ei ole uunia, joten hän tulee meille paistamaan sämpylöitä keskipäivän kokoukseen, jossa äidit lapsineen miettivät, kuinka tukea lasten kasvua ajatteleviksi ihmisiksi. Hymyilen innoissani sulkiessani suihkun. Kohta kaikkialla tuoksuvat sämpylät!
On monia asioita, jotka synnyttävät kotoisan olon. Leipomisen tuoksu on yksi niistä. Vaikka lapsuudenkodissani ei leivottu kuin jouluksi, mummo, jonka luona vietin päivät ennen kouluikää, teki usein sämpylöitä. Kaurasämpylöitä, jos tarkkoja ollaan. Ihanat, mehevät lämpymäiset, joita saattoi saalistaa pyyhkeen alta sokkona. Pyyhettä ei saanut nostaa, ettei sämpylöidet kuori kovettuisi.
Sämpylät ovat uunissa, tuoksu leviää. Koirat juoksevat eestaas koettaen paikantaa tuoksun lähteen.
Sitten ystävä ja mies lähtevät kokoukseen sämpylät mukanaan. Tänään en itse ehdi. Jonkun on pyykättävä ja siivottava. Niin, ja tehtävä myös töitä, joista saa rahaa. Eilenhän oli vapaapäivä. Ihmettelen hetken, millaista mahtaa olla niiden ihmisten elämä, jotka ehtivät katsoa televisiota ja valittavat, ettei heillä ole tarpeeksi tekemistä. Jotenkin näkymä on paratiisimainen, mutta toisaalta tunnen itseni hiukan liian hyvin uskoakseni viihtyväni sellaisessa ympäristössä. Mikään ei ole niin pitkästyttävää ja älyllisesti loukkaavaa kuin television katseleminen. Joskus harvoin sieltä tulee jokin hyvä ohjelma, mutta tältäkin syksyltä onnistun mainitsemaan ainoastaan kolme ohjelmaa, joista olen pitänyt: espanjalainen elokuva Abre los ojos, sekä dokkarit The Weather Underground ja Dogtown and Z-Boys. (No, elokuva Oman elämänsä sankari oli ihan kohtalainen, mutta toki pettymys kirjaan verrattuna.) Yleensä tuijotan televisiota ihan hetken ja sitten pistän sen pois päältä. Masiinan syömä sähkö ei totisesti ole moisen sisällön kokemisen arvoinen, joten seiskööt pimeänä.
Vaikka sämpylät ovat menneet, niiden tuoksu jää. Hirveä nälkä.
Helsingissä olisi kirjamessut, ja sinne vapaalippu, mutta olen päättänyt olla menemättä. Messuilla tungeksiminen on aika vastenmielistä eivätkä messutarjoukset niin ihmeellisiä ole. Kirjat saa kyllä kirjastostakin. Joskus nuorempana minusta tuntui, että kirjat ja kirjallisuus oli kaikkein tärkeintä maailmassa mutta onneksi olen jo luopunut aikaa sitten moisesta näkemyksestä. Kirjat ovat kuitenkin vain työkaluja ponnistelussa kohti suurempaa, kattavampaa ja syvempää ymmärrystä siitä mitä on olla ihminen maailmassa. (Tai parhaimmillaan, mitä ylipäänsä on oleminen maailmassa.)
Odotan ensi viikonloppua. Se möyrii kaikkiin ajatuksiin. Yhteisöllisyys, joka toteutuu varsin imaginaarisesti arjessa, todentuu silloin kertaheitolla.
Mitä ihmettä meille on tapahtumassa, pohdin. Monta vuotta sitten, kun minulla ei ollut puhelinta, saattoivat ystävät tulle ihan vaan rinkuttamaan ovikelloa, ja sitten juotiin tsajua tai espressoa (eikä nukuttu seuraavana yönä...), kuunneltiin stesseistä Novospasskyn luostarikuoroa tai the Breedersia, Juliette Grecoa tai Stone Temple Pilotsia, naurettiin ja väännettiin jotain safkaa. Nykyään ihmisiä ei enää näe, niiden kanssa vaan sähköposteillaan (ja ne joilla on kännykkä, tekstailevat). Kaikilla on niin vitun kiire. Puhelinkeskustelukin tuntuu jo aika intiimiltä ja käsin kirjoitettuja kirjeitä ei enää juurikaan saa. Ennen sentään tuli vähintään viitisen kirjettä kuussa, sellaista yksityistä, käsinkirjoitettua, kolme aanelosta täynnä huomioita elämisestä.
Ensi viikonloppuna sentään näkee taas monta ihmistä kerralla, väännetään yhdessä safkaa ja puhutaan asiaa. Bilestetäänkin, mutta ei pelkästään bilestetä. Tämä tuntuu aidolta substanssilta. Pohjimmiltaan koen itseni pieneksi apinaksi, joka diggailee apinamaisista jutuista: yhdessä pomppimisesta ja muistakin kuin virtuaalisista läähätyshuudoista, reviirimme (koko maailma) turvaamisesta. Se kaikki on niin kymmenesti tärkeämpää kuin jokin työelämään sijoittuminen tai gradun viimeisenkin pilkun viilaus.