Vauvakuume & väestökatastrofi

Ystävä kirjoittaa sähköpostiviestissä, että hän on potenut vauvakuumetta jo kymmenvuotiaasta. Minulla on itse asiassa paljon ystäviä, jotka potevat aktiivisesti vauvakuumetta - vai onko se sitä, mitä Julia Kristeva kutsuu "tyhjän kohdun kaipaukseksi"? (Itse en kyllä usko kohdun kaipaavan mitään. Eihän kohdussa ole edes tuntoaistin toimipisteitä. Miten sellainen olio/elin voi kaivata, joka ei voi tunteakaan? Tämä on kriittinen kommentti myös niille miehille, jotka kuvittelevat kuukautisten sattuvan samalla tavoin kuin ihon palasina irti repimisen: ei satu silleen. Kuukautiskivutkin ovat ympäröivän, tuntohermotetun lihaksiston kramppaamista, eivät kohdun tuntemuksia....)
No, joka tapauksessa on paljon ikäisiäni ihmisiä, jotka haluavat vauvan.
Ja sitten on muutama meitä, jotka eivät halua, jotka eivät osaa yhdistää omaa elämäänsä ja ajatusta äitiydestä. Gynekologilla käynti on vuosi vuodelta kitkaisempaa hänen kysellessään, että ettekö te jo, miehenne kanssa, tehän olette olleet yhdessä Herra ties jo yhdeksän vuotta, ettekö te nyt tajua, ettei hedelmällisyys ole ikuinen ominaisuus. Toimeen, sassiin. Gynekologi on joka kerta yhtä huolestuneen ja murheellisen näköinen kertoessani, ettei kumpikaan meistä halua lasta. Kyse ei ole siitä, etten pitäisi lapsista. Maailman väestötilanne vaan on vähän hälyttävä, kuten akateemikko Jauhokin kirjoittaa uudessa artikkelissaan "Akuutit globaalit ongelmat" :
(sitaatti:) Väestön kasvu on akuutti globaalinen ongelma, joka mahdollisesti on hallittavissa perhesäännöstelyn avulla.
Suomessa vaan puhutaan siitä, että lapsia syntyy liian vähän ja liian myöhään. Tiedän, että tämä on monelle henkilökohtainen kriisi: keramiikkatunnilla käy nainen, joka on ongelmansa musertama - yli nelikymppisenä hän ei saa kunnallista hedelmällisyyshoitoa, ja yksityisellekään hänellä ei ole varaa mennä, eikä adoptiolapsi kelpaa edes periaatteessa. Kun satuin mainitsemaan jossain toisessa yhteydessä, etten halua lasta, hän tuijotti minua kuin olisin antikristuksen ilmentymä. Mutta eihän se, ettei joku halua lasta väestösyistä tarkoita tietenkään, että hän muilta lapset kieltäisi. (Tosin kyllä yli nelikymppisten lapsenhankinta vaikuttaa aika itsekkäältä touhulta lapsen tulevaisuutta ajatellen: missä ovat isovanhemmat, kun lapsi kasvaa?)
Gynekologi taitaa pitää minua täysin tärähtäneenä, kun ilmoitan syykseni olla hankkimatta lapsia globaalin väestötilanteen. "Ei Suomessa ole tungosta", hän hymyilee. "No ei niin, se on totta. Mutta kai sinäkin olet lukenut, että keskimääräinen länsimainen ihminen kuluttaa elämänsä aikana luonnonvaroja 35 kertaa sen minkä kehitysmaan asukki", puolustaudun, "Ei kukaan kehitysmaissa poi'i niin kovasti. Ajattele nyt. Jos minä hankkisin vauvan, se olisi kriisitilanteessa ruoat, asunnot ja vaatteet pois 35 sikäläiseltä ihmiseltä. En voi ottaa sellaisia tunnolleni." Kaikesta huolimatta hän suosittelee, että kävisin haistelemassa vauvoja, jos hormonini nyt sitten lähtisivät käyntiin...
Toisinaan askarruttaa, onko vauvakuumeen yleisyys edes pienin osin e-pillerien aiheuttamaa. Jokainen varmaan tietääkin, että e-pillereillä keho viedään raskautta muistuttavaan tilaan. Usein myös raskauden lieveilmiöt - suunnaton ruokahalu, jalkojen turpoaminen, maksan rasittuminen - vaivaavat e-pilleristejä. Entä sitten psyykkinen puoli? Eiväthän psykhe ja fysis ole erilliset. Ehkä e-pillereitä syödessä mieli virittyy tulevaa vauvaa vastaanottamaan? Tai sitten e-nisteillä on vaan niin paska olo pillereistä, että he ovat valmiit vaikka vauvaan katkaistakseen edes hetkeksi pöhöttyneisyyskuurinsa. (Kumpikin näistä selityksistä on lainattu pillereitä käyttäviltä/käyttäneiltä ystäviltäni, eivät omaa tuotostani.)
Joka tapauksessa, vauvojen haistelu ei tapauksessani hyräytä käyntiin hormonaalista vastetta vaan lähinnä öklötyksen. Vauvat haisevat hirveältä.
Hassua, ettei vauvakuumetta ihmetellä, mutta haluttomuutta vauvaan ihmetellään. Kuitenkin, eivätkö useimmat eläimet vaistonvaraisesti nimenomaan pariudu ja parittele? Paritella ne tahtovat, eivät "tehdä vauvoja". (En nyt tarkoita tällä että vauva on niille ikävä yllätys, vaan että se on yllätys ylipäänsä.) Meille se ei sen sijaan ole yllätys, ja jos vahinkoja sattuu, nekin on helppo hoidella.
Luulen, että minusta on tullut näin rationaalinen eläin osittain sen kautta, että minäkin podin vauvakuumetta eka- ja tokaluokkalaisena: ainoana lapsena olin sitä mieltä, että minun on saatava sisar. Ja sainhan minä, pitkällisen kinuamisen jälkeen. Mikä pettymys! Vauva ei osannut leikkiä, ja kun se kasvoi, siitä tuli siskoni, joka on äitini mukaan kaikessa asioissa täysin päinvastaisesti toimiva kuin minä. Totta: hän vaatii poikaystävältään citymaasturia, minä pyöräilyyn sitoutumista, hän syö kanaa (mikä on eläinten hyvinvoinnin kannalta erityisen epäeettinen valinta), minä kasviksia, hän shoppaa kuin viimeistä päivää eikä halua käyttää edellisen sesongin vaatteita, minä taas hiihtelen aina kirppiskamoissa ja siskolta perityissä viritelmissä, hänestä kauneus on tärkeämpää kuin viisaus jne. jne. Silti hän on siskoni ja rakastan häntä kovasti. Mutta voi luoja, kuinka huolestunut hänestä olen! Ehkä juuri tuo huoli teroittaa mieleeni jatkuvasti sitä, miten iso juttu vauvan hankkiminen on. En koe kykeneväni siihen. Kun globaali näkökulmakin sitten puoltaa sitä, että lapset olisi parempi jättää hankkimatta - puhumattakaan niistä traumoista, joita on ei-toivotuilla ja huostaanotetuilla lapsilla, samoin kuin adoptiolapsilla - ei kai ole kuin johdonmukaista päätyä tähän ratkaisuun: kierukan asennus kohtuun kerran viidessä vuodessa, haaveksuntaa siitä, että mies rohkaistuisi sterilaatioon.
Ja ylpeyttä omasta ekovalinnastani: taatusti se, että ennaltaehkäisen yhden (tai jopa useamman) lisäkuluttajan länsimaissa, on suurin yksittäinen ekoteko jonka pystyn tekemään.
***
Jotkut näkevät tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että toisaalta en hyväksy eläinten tappamista. Tarkennetaan: hyväksyn myös muiden eläinten kohdunpoiston, steriloinnin, abortit. Itse asiassa kannatan niitä vakavasti. Ei-toivottuja eläimiäkin on maailmassa aivan liikaa. Mutta samalla tavoin kuin en hyväksy syntyneiden eläinten tappamista, en hyväksy syntyneiden ihmistenkään tappamista. Minusta kannan ihmisten ja eläinten kohtelusta tulisi olla sopusoinnussa.
Minun on vaikeaa ajatella, että maailma olisi sillä tavoin teleologisesti ennaltasäädetty, että olisi jokin suuri luettelo, johon on kirjoitettu jo etukäteen, että tämän ja tämän pitää saada syntyä. Kyseenalaistan oman olemassaolonikin oikeutuksen. Ei sellaiselle voi olla mitään järkevää oikeutusta. Satun olemaan olemassa, ja siinä se. Elämä ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan siihen pitää opetella. Sattumia on järjestettävä uupumatta, etsittävä:
Nyt on pakko lainata Wallace Stevensiä joka sanoo sen NIIN paljon paremmin:

...
Se toinen tahtoi ajatella tietä elämään
varmana että lopullinen runo olisi mieli
taikka mieltä näillä autuailla
kentillä aikoina, jotka ovat
puoliksi maata, puoliksi mieltä,
puoliksi aurinkoa, puoliksi auringon
miettimistä,
puoliksi taivasta, puoliksi halua
olla piittaamaton aurinkoon nähden.

Hän, se sama, tahtoi miettiä tietä elämään,
olla onnellinen, koska ihmiset otaksuivat
olevansa.
He eivät oineet tehdä toisin. Hän tahtoi niin
kohdata sään pystymättä arvioimaan,
paljonko siinä oli valoa, paljonko ajatusta
näillä kentillä joilla on kotimme,
tämä ainut paikka, jossa pysymme,
vaikka valmistamme siitä kuvia
ja sille kuvia, ja sen avulla mietimme tietä
puhuen suruissamme onnesta
ja onnesta puhuessamme tiedämme hyvin että
mieli on määränpää ja vaatii tyydytystä

Se ei voi olla puoliksi maata, puoliksi mieltä,
puoliksi aurinkoa, puoliski ajatusta
ennen kuin mieli on tyydytetty,
ennen kuin häneltä on mieli tyydytetty.
Aika näkee vaivaa synnyttääkseen
palkitsevan ajatuksen. Joskus
se onnistuu, kun päivä unettaa,
niin ylimalkaisesti ettei sitä
kirjoiteta merkein.
...

Runosta "Eräitä alustuksia kaunoajattelun akatemiassa", suom. Jukka Kemppinen
***
Tänään olemme menossa katsomaan Ryhmäteatteriin Pyhien miesten päivää. Sen pitäisi olla tarina isistä ja pojista. Niin monet tarinat on kirjoitettu muille ihmisille. Ei siitä kannata loukkaantua eikä ottaa paineita. Samalla tavoin tarinat prostituutiosta, orpolapsista, narkkareista ja pihviviikoista on kirjoitettu joillekin muille. Mutta nekin tarinat, joihin ei kuulu, liikuttavat, kasvattavat horisonttia. Kaikkea ei ole pakko kokeilla itse. Meillä on sanat, jotta jakaisimme kokemamme muille, niin ettei kaikkien tarvitse tehdä samalla tavalla koetellakseen, millaista on olla sellainen-ja-sellainen.