Uhrautumispuheesta

Teen parhaillaan juttua mainiosta gradusta, joka käsittelee urbaaneja ekoja - kaupungissa asuvia ekosentristejä. Gradussa kiteytyy hienosti ongelma, jota itsekin olen monesti naureskellut kaverien kanssa: uhrautumispuhe.
Nythän tuppaa olemaan niin, että jos joku uskaltautuu elämään vähänkin eri tavalla kuin muut ympäristössään, poikkeaa näkymättömästä oletusarvosta, hänen tekonsa tulkitaan ulkopuolelta mitä kummallisimmin tavoin. Ekologisuuteen pyrkivät elämänvalinnat käännetään "henkilökohtaisiksi uhrauksiksi" ja samanhenkinen kaveripiiri "kulttimeiningiksi" tai "lahkolaisuudeksi". (Tavallaan osittain kultti ja lahko sopivatkin hyvin kuvaan - onhan nykyään uskonnon paikan ottanut aika pitkälle maallinen maailmankuva ja -katsomus; ja uskontotiedekin tutkii jo vaikka mitä ryhmiä, kuten vegaaneja, skinejä jne.) Tietysti ulkoapäin tulevassa puheessa nämä termit latautuvat negatiivisesti tai parhaimmillaankin hämmennystä huokuen.
Miksi ne ovat tuollaisia?
Gradussa nousee hyvin esiin se, ettei tietyn elämäntavan sisältä käsin oudolta näyttävä puuha tunnu uhraukselta. Ihan totta. Kun ajan pyörällä, en koe erityisesti tekeväni henkkoht uhrausta, kun en voi ajaa autolla. Totta puhuen, suokaa anteeksi suorat sanani, minusta on ikävä ajan, polttoaineen ja mahdollisten havaintojen uhrausta mennä autolla, joka tukkii aistikanavat ja liikkuu ihmiselle - ihmisen havainnointikyvylle, siis - sopimattomalla nopeudella pitkin tylsiä teitä, joilta ei voi oikein poiketa pientareelle silloin kun huvittaa. Sama pätee tietysti moneen muuhunkin käytäntöön.
Toisinaan minusta näyttäisi, että koko maailma on joutunut jonkin aivan kummallisen kultin ja autonpalvonnan, shoppaus-jumalanpalveluksen jne. valtoihin, ellen olisi elänyt täällä niin pitkään, että tiedän, etteivät nuo ihmiset koe uhrautuvansa noissa ulkoapäin oudoissa toimissaan (sovitella tuntikaupalla vaatteita kälyisissä kaupoissa... kun voisi kävellä sateessa ja nauttia ilman tuoksusta.)
Sosiaalipsykologiaa lukiessani opin, että kulttuurierot umpeen kurovan kontaktin pitää olla todella pitkä ja huolellinen. Yleensä nimittäin yksittäiset ihmiset toisesta kulttuuriryhmästä otetaan yksilöinä tyyliin "mukava, vaikka onkin juutalainen/musta/ekohörhö/kaupallisen alan opiskelija..." Vasta varsin pitkällinen uppoutuminen toiseen kulttuuriin tuottaa ajatuksen, etteivät nuo toiset niin outoja olekaan koko ryhmänäkään.
Mitä tällä haen? Kai sitä, että on virkistävää olla se, joka ymmärtää enemmän. Sekä shoppailijat (jossain mielessä, muttei täysin) että oman kulttuuripiirinsä (jota shoppailijat eivät ollenkaan tunnu tajuavan. Vai---?)
Ja silti: olla tavallinen. Kyllä minä olen tavallinen, liiaksikin.