24.10.04

Muutama lisäys edelliseen

Unesta piti jatkaa pidempäänkin, mutta unohdin.
Nuo REM-unikytkennät ovat sikäli mielenkiintoisia, että ne kertovat meille siitä, kuinka tärkeää on, että meillä on loogisen tarinaksijärjestämisen kyky. Yksi vaikuttavimpia kuvauksia (ei kai ole oikein puhua kertomuksesta...?) jonka olen ihmismielestä lukenut, on Lurijan Mies jonka maailma sirpaloitui. (Vai kenties pirstaloitui? En ole varma. Liian läheinen, yhteinen ekstensio ja vielä samantyyppinen onomatopoiesis. Tarkistan asian: mies jonka maailma PIRSTOUTUI ) Kyseessä on siis potilaskertomus todellisesta potilaasta. Mies on onnettomuuden seurauksena joutunut tilanteeseen, jossa hänen aivojensa ne osat, joiden tehtävänä on taata loogisuus ja järjestäytyneisyys, eivät toimi.
Miehen maailma on siis irrallisten olioiden ja tosiseikkojen sekamelska ilman loogista rakennetta. Mies kuitenkin ponnistelee suunnattomasti ja kirjoittaa maailmaansa järjestykseen. (En muista, onko kirjoittaminen Lurijan määräämää terapiaa vai keksiikö mies keinon itse.) Lurija kuvaa miehen vaikeuksia jäsentää ja ymmärtää kokemansa, mutta ennen kaikkea tämän sinnikkyyttä, tämän maailmaansuuntautuneisuuden vankkuutta.
Mistä Lurija juolahti mieleeni? Ehkä se on jonkinlainen yhtymäkohta unien, Fellinin ja evoluutio ja ihmisluonto -luennolla ilmaan heitetyn idean kanssa: että älykkyys olisi pitkälti seurausta kenties geneettisesti määräytyneestä temperamenttierosta - jotkut lapset ovat kiinnostuneempia uusista kokemuksista kuin toiset, jo syntymästään saakka. Uusiin kokemuksiin ajautuminen tai pikemminkin ryntäily pakottaa oppimaan uusia taitoja ja omaksumaan yhä uutta informaatiota, mikä taas mahdollistaa yhä uudenlaisten kiinnostavien kokemusmahdollisuuksien nousua kokemushorisonttiin. Lurijan kuvaama mies on maailman pirstouduttuakin yhä painumassa uusiin kokemuksiin, mikä tekee Lurijaan kovan vaikutuksen. Sen sijaan että hän katkeroisi ja käpristyisi vammansa kanssa, hän on yhä edelleen kovin kiinnostunut kaikesta ympärillään. Se on enemmän mitä kaikista aivotoiminnoiltaan sinänsä normaaleista ihmisistä voi sanoa.
Mieheni kutsuu ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä sen hetkiseen maailman tilaan, omaan tietotasoonsa ja elämismaailmaansa valmiina maailmana, hajuttomiksi ja mauttomiksi. Minusta ne ihmiset eivät ole hajuttomia ja mauttomia, mutta kylläkin osittain aistittomia, näköalattomia. He voivat olla hyvinkin idiosynkraattisia ja mielenkiintoisia mutta heillä ei tunnu olevan tuota painetta työntyä aina seuraavaan outouteen sisään. Pidemmän päälle nämä ihmiset ovat puuduttavia ja arvattavia.
Se piirre, jota Chicagon pragmatisteissa (graduni toinen kivijalka) ihailen, on heidän vankkumaton näkemyksensä, että mahdollisuudet ovat yhtä todellisia kuin nyt olemassaolevat, kontingentit asiaintilat. Joillekin meistä ovat, sen voin taata.
Mutta näyttää siltä, että kaikille eivät.
Viime aikoina olen miettinyt kovasti ihmisiä, jotka a) eivät ole koskaan harrastaneet irtoseksiä, b) eivät ole koskaan ajelehtineet elämässään, varmoina siitä, että pian keksivät jonkin uuden outouden, c) kokevat ahdistavaksi sen, että joku kiinnostuu heidän ajatuksistaan, d) eivät kykene hahmottamaan minkäänlaista muuta elämäntapaa kuin mammonanhankinta e) hahmottavat ihmisten kiinnostavuuden näiden hyödynnettävyyden mukaan ("tärkeä kontakti"), f) kokevat kykenevänsä määrittelemään itsensä ja persoonansa pitkällä aikavälillä tyhjentävästi tai edes viitteellisesti. Heissä on jotain yhteistä, jotain oudon jähmettynyttä. Ikään kuin he eivät haluaisi todella elää.
Ja sitten kävin katsomassa exäni kunnallisvaalimainossivua, hihittelin ja totesin, ettei sellaistakaan ihmistä kyllä tunne, jonka kanssa on elänyt sentään aika pitkään nykyisen bedhopping-ajan perspektiivistä. Toisaalta joitain piirteitä tunnistan edelleen. Kuten kasinoinnon. Itse en ymmärrä rahapelien päälle. Mitä helvettiä minä rahalla tekisin? Kysymykset, kukapa ei haluaisi olla miljonääri, hämmästyttävät minua aidosti. Minä en haluaisi olla miljonääri. Pelkään pahoin että se hemmottelisi minut aivan piloille, korruptoisi ja lihottaisi ihrapalloksi.
(Ihmiset ovat niin erilaisia ja hahmottavat asiat niin eri tavoin. Muistan ammoisen keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän:"Oletteko jo pitkään seurustelleet?" Minä: "Ei kovin pitkään." Hän: "Ai jotain pari viikkoa?" Minä: "Ei kun kuusi vuotta." Hän: "Sehän on tajuttoman pitkään." Minä: "Ai jaa. Mutta eihän me edes vielä tunneta toisiamme." Hän. "Hei, monet menee jo naimisiin tuossa vaiheessa. Ja on hankkineet lapsia. Kyllä toi on aika vakavaa." Minä: "En sanonutkaan ettei se olisikaan vakavaa. Mutta ei se silti pitkältä ajalta tunnu.")
Huomenna on vaalit. Olen lautakunnan pj, ja tunnen itseni viisivuotiaaksi kakaraksi. Joka on juuri saanut tikkarikseen Kioton sopimuksen. (Sori jankutus, mutta minulle tämä on henkilökohtainen ilonaihe par excellence. Huvittaa - tajuan yhteyden yhteyden Atwoodin kivettyneiden leikkien Lesjeen, jota tylytetään koulussa siitä, että hän pitää henk.koht. kesälomaa kuvaavan esitelmänsä kivistä puhuen niistä niiden tieteellisin nimin... minä en sitoudu ajatukseen, että kaikki henk.koht. olisi poliittista, mutta kaikki ympäristöpoliittinen tuppaa kyllä olemaan henkilökohtaista. Samalla tavoin kuin kasvien latinankielisen nimet. Ipomoea alba, Ipomoea bona-nox... loitsuja, joilla ottaa maailma haltuun, tunkeutua taas asteen syvemmälle, karistaa yksi tietämättömyyden ja jäsentymättömyyden kerros pois.)

<