16.11.04

Tsernobyl, mummot ja epäluuloisuus

Luen kirjaa nimeltä "Tsernobylista nousee rukous". Ällöttävän uskonnollinen nimi, mutta muuten kama on kyllä aika tykkiä sosiaalipornoa: Tsernobylin (monessakin mielessä) vammauttamat valkovenäläiset kertovat isosta pamauksesta ja sen tunnelmista, seurauksista ja merkityksistä. Luen kirjaa kahdella tavoin ristiriitaisin tuntein: toisaalta olen vihainen itselleni siitä, että luen dokumentaarista sosiaalipornoa asioista, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu; toisaalta taas huomaan yllätyksekseni omien ydinvoima-asenteideni liikkuvan negatiivisempaan suuntaan.
Olen siinä mielessä omituinen ympäristöjärjestöihminen, että toisin kuin useat muut, en löydä itsestäni ehdotonta eitä ydinvoimalle. Kaikki on niin kauhean suhteellista. Ydinvoimaloita on pamahdellut aika harvoin ja toisaalta luotan kyllä siihen, että loppusijoitusongelmat eivät ole ihan niin pahoja, kuin useat kuvittelevat. Suurimmaksi ongelmaksi itse koko puuhassa näen uraanin louhimisen ja kuljettamisen riskit. Jos joku lupaisi, että kaikki autot siirrettäisiin sähköpolttoisiksi viidessä vuodessa, olisin valmis ottamaan tänne vaikka kuinka monta ydinvoimalaa. Minulle ydinvoiman vastustaminen on siis aika häilyvää ja perustuu lähinnä sille ikävälle realiteetille, että yhteiskunta on liian hidas uusimaan energiaratkaisujaan ja täysin haluton siirtymään tehokkaampaan energiankäyttöön. Jos muu ei auta, kai oikea lääke olisi, että energiahanat väännetään pihisevän pienelle. Kalliilla energialla ihmisten olisi pakko opetella sulkemaan itsekseen pajattavat teeveet, vaihtamaan hehkulamput energiansäästölamppuihin, kulkemaan edes joskus omalla lihasvoimallaan, laittamaan mieluummin päälle villapaidan kuin patterin. Koska ydinvoima tuo lisää halpaa energiaa, jolla tuotetaan kaikkea paskaa ja jota tuhlataan myös kotitalouksissa, olen sanonut sille ei realiteeteista kiukkuisena.
Nyt Tsernobyl-kirja kuitenkin liikauttelee jo puoliluutuneita asenteitani. Ihmisten kertomukset siitä, miten heidän puolisonsa ovat kuolleet säteilysairauksiin, miten heidän lapsensa ovat syntyneet kaikki ruumiinontelot kiinninnäisinä, miten heidän paettuaan laskeuma-alueelta heidän kanssaan ei ole uskallettu edes puhua, laittavat miettimään asioita uudella tavalla.
Monelle ikäiselleni Tsernobyl oli iso pamaus jo pamahtaessaan. Meidän perheessä se kuitattiin suurvaltojen idiotismilla, ja sillä siisti. Ei siitä oltu huolissaan. Selvähän se, että Neukkulassa pamahti, sellainen kuin sekin yhteiskunta on. Isää taisi kyllä harmittaa, ettei pamaus sattunut Jenkeissä, joka on hänestä vieläkin ääliömäisempi suurvalta. (Monet taistolaiskodeista peräisin olevat kaverini eivät ymmärrä tätä lainkaan; heistä on loogista, että kokoomuslaiset vanhempani inhosivat Neukkulaa, mutta he eivät näe logiikan hiventä siinä, että nämä vihasivat Jenkkilää vieläkin purevammin. Oma selitykseni tähän on, että vanhempani antoivat anteeksi neukkulalaisille; hehän elivät ressukat totalitarismissa eikä heillä ollut sosialisminsa takia edes mahdollisuutta ymmärtää, miten maailma makaa, kun sen sijaan amerikkalaisilla, joilla oli kaikki yrittämisen ja tiedonvälityksen vapaus, ei ollut mitään excusea ääliömäisille junailuilleen.)
Yhtä kaikki, Tsernobyl ei ollut meidän perheessä muuta kuin yksi pieni "siitäs saitte". Siitä huolimatta, että äidinäiti oli kotoisin Etelä-Inkeristä ja meillä on siellä jossain sukulaisia, joista emme tietenkään tiedä mitään. Kohtaan tiedon siitä oikeastaan todella vasta nyt.
Kirjassa koskettavinta ovat mummot, jotka eivät ymmärrä, mitä on tapahtunut. He loukkaantuvat sotilaiden kääntäessä maan sisään kaalit ja pavut, omenapuut ja kukkaset, ja evakuiointibussien kuljettajien kieltäessä heitä ottamasta kissojaan mukaan. Kissoja, joiden turkki on radioaktiivinen. Mummot eivät pysy evakossa vaan karkailevat alueelle takaisin yöllä, asettuvat jälleen taloksi, kasvattavat kaaliaan ja perunaansa marmattaen siitä, että heidät tahdottiin viedä kodeistaan pois.
Kuvittelen, että noin se kävisi minunkin kohdallani, jos täällä pamahtaisi. Minne minä täältä lähtisin? Enköhän vaan palaisi Koskelantien kaksioomme kissojen ja koirien luokse, pyöräilisi Annalaan kitkemään kasvimaata, kävelemään siirtolapuutarhan ympäri ja lauleskelemaan mennessäni. Kerranhan sitä kuitenkin kuolee. En osaa pelätä sellaista, josta en tiedä mitään. Minun pitäisi ajatella toisin, tällä koulutuksella. Mutta ulkomailla töissä olleena tiedän, että koti on aina koti. Mikään ei vedä vertoja sille, että saa puhua äidinkieltään ja kulkea tuttuja katuja pitkin. Luulen, että mies lähtisi. Hän on toisenlainen ihminen tässä suhteessa, pystyy menemään minne vain ilman epäluuloisuutta omasta sopeutumisestaan uusiin paikkoihin, erilaisiin seurueisiin. En tiedä, voisinko mennä mukaan. Luulen, että jäisin.
Olen ymmälläni. Jossain vaiheessa minäkin olin sellainen nuori, joka nimesi kansainvälisyyden tärkeimmäksi hyveeksi ja tahtoi pois Suomesta hinnalla millä hyvänsä. Mutta ehkä globaalius on edelleen keskeinen arvo, vaikka sen ilmeneminen onkin muuttunut. Kansainvälisyys ei ole enää uraohjuspainallusta toisessa maassa, vaan jonkinlaista pasifisminsekaista lämpöä kaikkia maailman ihmisiä kohtaan, ponnistelua sen eteen, ettei kenenkään tarvitsisi väkipakolla lähteä kotoaan, ideologisista, ekonomisista tai terveyssyistä.
En voi olla lukematta Tsernobylistä ajattelematta, että nämä ihmiset ovat olleet varsin samanlaisia kuin minä ja ystäväni. Olen täysin tyrmistynyt siitä, että pamauksen aikana se ei merkinnyt yhtään mitään. Itselleni annan jotenkin anteeksi, olin silloin vielä niin pieni, olin vasta yksitoista ja puoli enkä seurannut uutisia (enkähän lue nyt kuukautta vaille kolmikymppisenäkään päivittäin sanomalehtiä, se on liian aikaaviepää eikä funktionaalista maailman jäsentämisen kannalta). Mutta aikuiset, kaikki lähipiirini aikuiset. Kuinka se ei merkinnyt heille mitään? Kuinka ihmiset voivat olla reagoimatta tällaisiin asioihin? Kuinka joku vielä kehtaa ostaa epäreiluja banaaneja, teetä, kahvia? Ostaa muuta kuin ekosähköä? Olla antamatta rahaa kansalaisjärjestöille, jotka koettavat järjestää asioita parhain päin, kouluttaa ja lainoittaa pienyrityksiä kehitysmaissa?
Ymmärrän kyllä, että eläinten oikeudet ovat ihmisille valtaosin vielä kaukaiset, mutta että ihmisoikeudetkin. Ei hyvältä näytä.
Toisinaan minulle on todettu, että moinen nureksinta ei tee hyvää minulle. "Sinun miehesi lähtee vielä kävelemään kun sinä murehdit tuollaista. Piristy, käy leikkauttamassa hiuksesi, lakkaa kynnet, ole tiikeri sängyssä. Kukaan ei voi ajatella koko ajan kurjia, köyhiä, nälkäänäkeviä, kärsiviä." (Kuulostaen olennaisesti samalta kun T.S. Eliotin Aution maan Erä Shakkia-osuudelta, rivit 139-157) Kenties niin käy. Sitten voin olla kuten mummot. Surrenko? Tuskin. Surullisempaa olisi, jos joutuisin kirjoittamaan kuten joku jossain toisessa blogissa, en enää muista kuka ja missä (vaikka tämä järkytti minua kovin), että en tiedä mikä minun on, miten minusta tuli kova ja kylmä, vaikka ennen itkin lehteä lukiessani. Mieluummin ideologinen haaska kuin kylmä ja kova kaikki kunnossa -ihminen.
Onpa synkkää pohdintaa. Ehkä seuraava lukukirja saisi olla iloisempi.





3 Comments:

Anonymous TINA SALMINEN said...

Hei! Olen Turkulainen nuori musikaalintekijä ja teen musikaalia Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Luin artikkelisi ja kysyn, kiinnostaako ilmaista mielipiteitäsi aiheesta sähköpostitse? tina.salminen@gmail.com
ystävällisesti tina

23/2/07 21:01  
Blogger Faabio said...

Hyvä kirjoitus!
Äitini odotti siskoani kun Tsernobylin onnettomuus sattui ja meillä taidettiin olla silloin todella huolissaan. (itse olin silloin vasta 2v...)

Tsernobylista saa ja pitää kirjoittaa tulevaisuudessakin!

28/4/07 14:18  
Anonymous Anonyymi said...


Miten kehtaat puhua jostain sosiaalipornosta? Kirja on todella pysäyttävä mutta sulle on tärkeää puhua jostain sos pornosta. Hoh hoh... Oletko muuten tietoinen että kun kirjallisuuden nobel ehdokkaat ovat olleet esillä, niin Svetlana Aleksijevits on ollut yhtenä nobel ehdokkaana?? Et ole tainnut tietää. Tulkintasi kirjasta on sen verran huono ja täysin ELÄYTYMISKYVYTÖN.

24/4/15 20:28  

Lähetä kommentti

<< Home

<