13.11.04


Posted by Hello
Villakoiraa vai graniittia, siinäpä kysymys. (Kuvat saa muuten suurennettua klikkaamalla niitä.)
Olo on totaalisen hölmö, olen sorvannut gradun pilkut ja yläindeksoinnit paikalleen ja minusta teksti alkaa tuntua yhä vieraammalta ja kaukaisemmalta. Olen puolihuolimaton kustannustoimittaja ilman intressiä tekstin lopullisista kohtaloista.
Palelee, parvekkeenovea ei saa tiivistettyä ja viima heiluttelee iloisesti Attar of Roses -tuoksupelakuun lehtiä.
Koirat pyörittävät ruokapallojaan. Kylläpä osaavatkin kolista! Onneksi alakerran mummo ei kuule yhtään mitään joten voin aina välillä stepatakin kotona. Kysyin kerran, kolisemmeko me häiritsevästi, mutta mummo ei kuullut kysymystäkään, joten totesin, että ei kai sitten, kai me sitten olemme ihan normaaleja yläkerran naapureita siitä huolimatta, että kissat kaatavat tuoleja ja pudottelevan kukkaruukkuja riehuessaan, ja koirat kolistelevat ruokapallojaan ja luitaan lattiaan. (Koirat saavat kaiken ruoan palloista, jotta niiden aika omalaatuiset käyttäytymistottumukset toteutuisivat hiukan vähemmällä vauhdilla - kumpikin koiristamme on Tallinnan kodittomia, ja niillä on traumaa jos toistakin.) Niin, ja minä steppaan, joskin maton päällä. Pöydänkin päällä olen kokeillut, mutta tuiskahdettuani sieltä kerran alas päätin, että taidan jatkossa pysyä lattian tasossa.
Mieli on edelleen hyvä eilisestä opintopiiristä, jossa ruodimme Paasilinnan Jäniksen vuotta. On sääli, ettei lukemistaan kirjoista ja katsomistaan näytelmistä ja elokuvista useinkaan pääse mihinkään mielekkääseen näkemystenvaihtoon. Opintopiirissä sen sijaan keskustelussa nousee aina esiin kaikkea, mitä ei ole itse lainkaan huomannut, ja muiden kommentteja kuunnellessa oppii paljon niin teoksista kuin muiden tavoista lukea. Ja tietysti omastakin tavastaan lukea. Eilen keskustelu oli sikälikin kovin kiinnostava, että ilmeni kahden muun meistä lukeneen sellaisen kirjan, josta pidin itse kovasti ja jota pidän toden totta hyvänä kirjana. Kyse on Sinimaaria Kankaan kirjasta Vainu, joka on Lokin julkaisema ja jota on myyty Kirjatorilla kahteen euksuun. Toisin kuin linkin takana oleva arvostelu, olen aivan toista mieltä kirjan luontosuhteesta. Se, että sanomme muiden eläinten kuonoa kuonoksi, mutta omaamme nenäksi tai kasvoiksi, viittaussuhteesta riippuen, ja toisten jalkoja tassuiksi, meidän tassujamme käsiksi ja jaloiksi, vain korostaa mielestäni sitä kaksiajakoa ihminen-luonto, joka meidän pitäisi pystyä kyseenalaistamaan jatkuvasti. Opintopiirissä ei tämä asia kylläkään noussut esiin, vaan pinnalle pulpahti Kankaan kirjan "esikoiskirjalijamaisuus". Mietin asiaa kotimatkan ja tajusin sitten, että jossain määrin, varovana hypoteesina, voisi ehkä sanoa, että olen kiinnostunut nimenomaan esikoisteoksista. Myöhemmin kulmat hioutuvat kirjoittajista liikaa ja yleispätevä kerronta ottaa vallan.
Mikään ei ole niin tylsää kuin varmistelu.
Samalla tavoin olen huolissani koulutuksen vaikutuksesta. Ne ihanat, asioista kiinnostuneet ja vivahteista järkyttyvät ihmiset, jotka tuijottavat ensimmäisen lukuvuotensa luentoja tassinkokoisin silmin, kaikesta uudesta aivan sähköisinä, muuttuvat jossain vaiheessa opiskelua äkeiksi mielipideautomaateiksi, jotka törähtävät kulloisenkin auktoriteettinsa mukaan: "No mutta Wittgenstein sanoo, että..." tai "Kuten Peirce sen kiteyttää...". (Tämä on ennen kaikkea parodia itsestäni. Tosin oma ulkomuistini on sen verran huono, että minun siteerauksissani keskeisintä on niiden hypoteettisuus: ne ehkä löytyvät lähteestä, mutta voi olla myös, että sotken vain mielipiteitä iloisen anarkian vallitessa.)
Tuosta töräyttämisestä minä suutuin tuossa Kankaankin kirjan nettikritiikissä. Voi herramunjee, mikä röyhkeys töräyttää, että "aktivisti ei tuommoista sanoisi". Vaikken pidäkään nimityksestä aktivisti (passivisti olisi kai osuvampi tällaiselle laiskamadolle) joka tuo mieleen barrikadeilla kiipeilyn ja räyhäämisen, pidän kyllä itseäni ihan aktiivisena ja edistyksellisenä eläin- ja ympäristöasioissa. Ja silti, sanoisin sen niin kuin Kangaskin. Minun kuononi, käteni, näkymätön häntäni. Jotkut meistä identifioituvat eläimiin niin etteivät tiedä, mitä tarkoittaa olla ihminen koko ajan, kaiken aikaa. Jos en koe, että minulla on ihmisen kasvot ja raajat, kun juoksen metsässä tai kuiskuttelen koirieni kanssa, mikä ihme joku tätsy on kertomaan, että tällainen inhimillistää eläimiä ja toisaalta eläimellistää minut, on fantastista romantisoivaa saippuasarjaestetiikkaa jne.
Mutta minähän olen eläin.
Eläin, ennen kuin ihminen. Vain harvat ominaisuuteni ovat vain inhimillisiä. Niinpä kun eräässä nettikeskustelussa minulle kommentoitiin, että "ai jaa, ihan kunnonkin ihmisiä näköjään kutsutaan sinne-ja-sinne", jouduin vastaamaan, että en ole oikein varma, olenko ihminen. Kun kävelen ulkona koirien kanssa, koetan mennä niiden ajatuksiin. En tietenkään pysty, mutta yritettävä on. Hevosten kanssa tein töitä niin kauan, että edelleen jalkani ovat hevosen jalat paitsi silloin kun steppaan, ja niistä tulee soittimet. En löydä sitä tiukkaa rajaa, joka piirtäisi eron meidän olemisen ja liikkumisen tapojemme välillemme. Kehon voi hetkeksi jähmettää objektiksi - käden on pysyttävä paikallaan, kun sairaanhoitaja ottaa verikokeen - mutta voiko pelkällä inhimillisellä kuvastolla yksinomaan pärjätä? Näköjään joku voi. Olen hämmästynyt.
Vaarallisinta tiukoissa erotteluissa on, että ne estävät ja kieltävät eläytymyksellisen empatian. (Tuo eläytymyksellinen taitaa kyllä olla turha, onhan empatia aina toisen asemaan eläytymistä). Emmekä me ole ainoita, me ihmiset, jotka tulkitsemme toiset lajit omien taipumustemme kautta: useat ongelmakoirat ovat nimenomaan kynomorfeja ihmisten suhteen eli tulkitsevat ihmisen käytöksen koirien koodien mukaisesti. (Kuten nuorempi koirani, joka pitää jokaista sitä silmiin katsovaa uhkaavana. Meille tullessaan se oli niin peloissaan moisesta uhkauksesta että pissi alleen, kun sitä koetti saalistaa silmin.)
Hmm, ehkä olenkin ongelmaihminen? Mutta kuten sanottua, en koe itseäni oikein ihmiseksikään. Koiranpäinen kentauri...
En oikein tiedä, miten suhtautua tuohon nettikritiikkiin. Ajatus siitä, että ympäristötietoisuutta ja -ystävällisyyttä olisi vain yhtä mahdollista lajia, on aika surullinen ja yksisilmäinen. On vaikeaa uskoa, että maailmaa voidaan koskaan pelastaa, jos vain tietty näkemys kelpaa. (Etenkin, kun Kankaan näkemyksessä ei oikeastaan ole sellaisia piirteitä, joita voisi ajatella eläimiä erityisesti alistaviksi.) Surullisinta asiassa on, että näkemyksen esittäjä on entinen Vihreän sivistys- ja opetuskeskuksen johtaja.
Nyt: ulos, tuulettumaan sateeseen koirien viemänä. Sää tekee aina hyväntuuliseksi, kun sen sisään sukeltaa. Se on niin kokonaisvaltaista, eikä sysää mitään sisältään ulos.






1 Comments:

Blogger E.K. said...

Tervehdys. Ystävälläni on myöskin Tallinasta tuotu koditon kääpiövillakoira. Mahdottoman sulokas olio.
Tarkoitatko koirien ruokapallolla sellaista kumista lelun ja koulutusesineen ja ruokailuvälineen yhdistelmää? Pallossa on reikä, josta tietyssä asennossa putoaa ruokaa lattialle?
Jos kyse ei ole mainitsemastani vehkeestä, niin haluaisitko kertoa mistä?
Terveisin nimimerkki "monta koiraa ja näin tietämätön"

13/11/04 23:43  

Lähetä kommentti

<< Home

<