Tottumuksen voimasta

Vanhempi koira ei kuule enää mitään. Silti puhun sille vähintään yhtä paljon kuin ennen. "Kultaseni, otapa vielä se jugurtti siitä lattialta", "älä hötkyile", "hopitihop nyt tänne", kaikki kuuroille korville.
Tottumuksen voima on ihmeellinen. Jos en puhu sille, alan tuntea itseni mykäksi ja muutenkin aika omituiseksi tyypiksi. Ei haittaa, vaikkei se kuule. Puhuvathan ihmiset muutenkin paljon sellaista, mitä ei kuulla, kuunnella tai mistä ei kuitenkaan välitetä.
Eilen mies oli tuskissaan, metaforisesti puhuen. Työpaikalla yksi kavereista oli alkanut vaahdota, että joku oli jättänyt vessanrenkaan ylös. Oli puhuttu siitäkin, etä jos moinen sikailu ei jää tähän, mestan kaksi vessaa sukupuolispesifioidaan. "Teki mieli sanoa, että vitun ämmä, mä käyn sitten siellä naisten vessassa ja kusen ja paskannan lavuaariin", mies nurisi. "Ei kun käsilaukkuun", väitin vastaan. "Se on vähän tehokkaampi uhkaus. Että tulee ja kusee toisen käsilaukkuun."
(Automaattinen, ennakkoluuloisuuteni todentava oletus: nainen joka on riittävän aivoton valittaakseen vessanrenkaan asennosta kantaa taatusti tätimäistä käsilaukkua...)
"Miten joku kehtaa valittaa jostain tommosesta vessanrenkaasta", mies meuhkasi aikansa naurettuamme ensin ajatukselle käsilaukusta iskun jäljiltä.
Oma teoriani: kehtaa, koska tietää, ettei kukaan kuuntele eikä välitä. Valitettavasti kaikesta valittaminen saa aikaan jokaisen yksittäisen valituksen inflaation. Toden totta, maailmassa on paljon pahempiakin jutskia kuin ylös jäänyt vessanrengas. Ja eikös joka tapauksessa ole parempi, että mahdolliset äijien tiputtelemat haisevat, keltaiset läikät ovat posliinissa, ei istuinrenkaalla?

Tänään päivä on mennyt laiskasti gradua vielä kerran lukiessa, jotta voisin hieman pidentää johtopäätösosiota. (Jonka pituus on vain 2 kappaletta! Minäkin osaan joskus olla lyhytsanainen...) Ja sitten: meillä on yövieras.
Istumme sängyllä kolmistaan, lapamme naamaan intialaista linssi-kasvispataa ja riisipilahvia, ja katsomme Dogtown and Z-boysia.
Taas kerran. Taitaa olla neljäs tai viides kerta, mutta eihän tuohon rainaan voi millään kyllästyä. On harvoja yhtä kauniita asioita kuin skedeävät pikkupojat. Se intensiivisyys, keskittyminen, liikkeen virtaus... vaikken itse osaa skedetä, saan filmistä uskoa moneen muuhun asiaan. Sen vaikutus tanssimiseeni on ainakin ollut varsin valtava. Jotkut diggaavat katsoa taitoluistelua tai esteratsastusta, minä tuijotan skedeejiä. (Taitoluistelu ei ole ikinä avautunut minulle kuten ei balettikaan. Niissä on jotain liian teatraalisen sotilaallista, kaikki se ryhti ja silti tunteellinen taipuisuus. Esteratsastusta ymmärrän, koska osaan - tai ainakin olen osannut - itsekin duunata sitä, mutta siitä ei ole kovinkaan helppo ammentaa vaikutteita tanssiin.)
"Jos en taaskaan pääse veljen luokse, voin varmaan tulla tänne yöksi?" kysyy vieraamme lähtiessään. No mutta tottahan toki. Se ei olisi kuin kolmas yö putkeen. Lapsena mikään ei ollut niin hauskaa kuin käydä yökylässä tai saada joku yökylään. Jossain vaihessa melkein sain vieroituksen koko jutusta, kun pietarilaiset katusoittajat alkoivat käyttää kortteeriamme majoitukseen sillä intensiteetillä, että olo oli kuin puolen tähden hotellissa sesonkiaikaan. Nyt vanha tottumus nostaa päätään ja löydän lisäarvoja siitä, että nurkissa nuhjaa (yö)vieraita naamoja.
Etenkin, kun vieras ei nyrpistä nenäänsä vessanrenkaan asennolle eikä kaikkea huntuna peittävälle kissankarvojen kalvolle, kuivettuneelle omenanraadolle yöpöydällä ja hammastahnatahroille tummansinisissä kaakeleissa.
Ei, ei meillä ole sotkuista, vaan normaalia. Sitten joskus, kun siivoaa, noin kerran kuussa tai ainakin kerran kahdessa kuussa, kaikki kiiltää, pinnat ovat geometrisen paljaita, lattia vapaa kirjakasoista, avoimuutta on niin että ahdistaa, tuntuu, ettei voi edes tehdä voileipää ilman, että kaikki sen huomaavat. Leipä jää ottamatta muutaman murun takia. Koti ei tunnu tutulta. Onneksi kaaos leviää nopeasti, ja voi taas uida huoneesta toiseen iloisena tuttuuden kaikkea kannattelevasta virrasta.