Toteemieläimet ja kodin saaneet eläimet

Kun ystäväni oli ihastunut nykyiseen mieheeni kymmenen vuotta sitten, meidän ensimmäinen tehtävämme oli tietenkin selvittää, mikä eläin mies oikein oli. Tarkkailimme, pohdimme. Lopulta tulimme tulokseen: kissa. Mies, joka liikkuu hiljaa ja varovaisesti suuresta koostaan liikkumatta ja jonka kasvot eivät koskaan taivu hymyyn, ei voi olla muu kuin kissa. Vakava, katseleva, tohottamaton eläin, joka näyttää aina siltä, että sillä on tärkeitä asioita toimitettavanaan.
Myöhemmin, kun miehestä tulee paras ystäväni, kerron hänelle, että minulle hän on Herra Kissa. "Hassua", sanoo mies, luimistaa aavistuksen verran korviaan ja tuijottaa minua silmiään rauhoittavasti siristäen, "kun olin pieni lapsi, minua sanottiin kissaksi ja uskoin olevani kissa. Pitkiin aikoihin kukaan ei ole tiennyt, että olen kissa."
"Et sinä mikään muukaan voi olla, voisitko? Ihan kuin siinä yhdessä kissarunossa, jossa kissan kasvot ovat sulkeutuneet kuin nyrkki. Sellaiset kasvot sinullakin on", sanon.
"Kuka sinä olet?" kysyy mies.
"Katso tarkemmin." Minä olen se, joka loikkii hangella kuin pieni, punaruskea salama, käpertyy puiden lauluihin myrskyn ylvoessa ja kiitää kaikkea pelottavaa pakoon, ylös, pienet kynnet kaarnaa rapistaen, silmät närkästyksestä tuikahdellen. Se, joka jäkertää kävyt pieniä siemeniä etsiessään ja kuivaa tatteja oksanhankaan. Hyväntahtoinen puuhkahäntä, tupsukorva orava, joka masentuu sisällä istumisesta. Eikä koskaan väsy säkättämään närkästyneesti, kunhan on ensin kirinyt turvaan niin ohuelle oksalle, ettei sinne mikään isompi eläin pääse perässä.
Nuorempana arvuuttelin, mikä olen, ehdokkaita oli paljon. Olen täsmentynyt oravaksi vasta vähitellen. Nyt olen varma.
Kerran olen joutunut selittämään tätä totemismia, vastaamaan kysymykseen, mitä se oikein tarkoittaa, että on jokin muukin eläin kuin Homo sapiens sapiens. Koska selityksen pyytäjä ei ymmärtänyt metaforan käsitettä eikä kaikkien sanojen metaforisuutta, selitys uuvahti heti alkumetreille. Äh, selitykset.
Metaforat toimivat, se on olennaista. Samalla tavoin kuin ryhdin suoristaa ennennäkemättömän kauniisti ja yksinkertaisesti kuvitelma, että joku kiskoo niskahiuksista suoraan ylöspäin, tai venytysharjoittelussa kireään lihakseen hengittäminen ("Vaikka tietenkin ilma menee keuhkoihin", kuten afrotanssin opettaja toteaa) saa aikaan sen, että lihas lakkaa kramppaamasta, kun muistaa hengittää syvään ja keskittyä tietoisuudellaan kuvitelmaan sisäänhengityksestä, joka rauhoittavina maininkeina pidentää ja rentouttaa lihaksen, samalla tavoin tieto siitä, että olen orava, oravana-maailman-katsominen, nostaa maailmasta esiin uusia, vertikaalisia puolia, puiden runkojen ja oksistojen siltoja, välineen käsitellä omaa närkästystä ihmisten ajattelemattomuudesta. Ystäville oravuus on tulkinnan ohjekirjanen: Jos se säkättää, älä hämmästy. Älä ihmettele mielipuolisen oloista säntäilyä äläkä sitä, että sen kaapissa on aina kilokaupalla manteleita ja pähkinöitä. Äläkä sen pelokkuutta - se on pieni eläin, pako on sen puolustus. Äläkä sen tuhovoimaa, sehän on jyrsijä, puuhkahäntäinen, suippukorvainen rottava. Äläkä odota sen kesyyntyvän, vaikka se ottaakin kädestäsi pähkinöitä.
Kerran gallupkyselyssä minulta kysyttiin, mistä saan ravinnossani eniten rasvaa. Mietin hetken ennen kuin nimesin pähkinät, mantelit ja siemenet. Onneton galluptyyppi sanoi: "Ei täällä ole sellaisia vaihtoehtoja. Täällä on voi, margariini, juusto, ruokaöljy, liha ja muu mikä." Pyysin häntä laittamaan vastaukseen "muu mikä siemenet pähkinät".
Mieheni Kissa ei syö lihaa. (Enkä minä, tietenkään. Ajatuskin puistattaa.) Pienet kissat, ne oikeat karvajalat, syövät, samoin koirat, luomulihaa. Minua häiritsee jatkuvasti ajatus, että kissat ja koirat syövät kaloja ja kanoja, joiden tiedetään ahdistuvan ja tuntevan kipua. Okei, luomuolot ovat vähän paremmat, mutta silti. Murheellisuutta tästä kaikesta toistensa syömisestä ja hyväksikäyttämisestä ei voi oikein välttää.
Sitten, kun maailma on siinä pisteessä, ettei ei-toivottuja kissoja ja koiria enää ole, näitä kodittomia rassuja, en aio pitää eläintä luonani. Tuntuu mahdottomalta, että sellaiseen tilanteeseen voisi päästä. Niitä on nyt niin paljon. Helpottaa hiukan ajatella, että sentään viittä niistä on pystynyt auttamaan tarjoamalla niille turvallisen kodin, jossa ne saavat puuhastella ja nukkua ilman, että niille raivostutaan pikkuseikoista. Ei kai sitä voi koskaan kehittyä moraalisesti varteenotettavammaksi ihmiseksi, jos ei tee asioille mitään? Pakko koettaa tehdä kaikkea aivan omituistakin. Harjata koirien hampaita, ostaa matolääkkeet koko konkkaronkalle. Säästää etukäteen joulukuun rokotusrumbaa varten. Viiden eläimen rokotuttaminen vie uskomattoman summan rahaa.
Toisaalta, voisiko sen rahan käyttää jotenkin fiksummin? Käymällä bissellä? Ottamalla tanssitunnin lisää per viikko? Lentämällä viikoksi Marokkoon? Hmm. Ei, kyllä olen varsin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Mitä siitä tulisi, jos en voisi sietää itseäni? On psyykkisesti todella raskasta pitää yllä defenssejä, puolustella omia tekojaan, joita ei oikeastaan hyväksy lainkaan. En kyllä kauheasti jaksa stressata asiasta (voitteko kuvitella stressaavan oravan?) vaan totean ja sitten toimin. Ja kas: meillä on viisi kodin saanutta karvatassua ja päätös, ettei yhtään lisää, asunto loppuu kesken, samoin tili. Lisäksi Iso Kissa, joka luimistelee elukoille korviaan, muttei sano mitään, ja sitten, Orava, joka ahmittuaan pinaatti-herne-pastan kiskoo lapsityövoimattomat Viking-talvikävelykengät jalkaansa ja säntää keramiikkatunnille tekemään rakusavireliefiinsä kolme torsoa jyrkässä kulmaperspektiivissä.