Enää kaksi yötä

Herään siihen, että puhelin soi. Isä. "Mulla on nyt sulle se Ainotar-pyörä, nastarenkain, tilattuna. Voi olla, että tuon sen jo tänään. Meidän aitta on aika täysi." (Viikkiin Lauttasaaresta kesällä muuttaneet vanhempani kutsuvat itsepäisesti rivitalon pikku ulkovarastoaan aitaksi. Kaipa he kokevat siirtyneensä agraarimpaan paikkaan?)
En pysty muuta kuin hihkumaan: "Ihanaa!", yhä uudelleen ja uudelleen.
Olen ylpeä vanhemmistani, jotka ovat ymmärtäneet, että kolmikymmenvuotis- ja joululahjaksi pyydetty pyörä on tärkeä juttu. Saan juuri sen pyörän, jonka haluankin, mustan, seitsenvaihteisen, ostoskorilla ja napadynamolla. Ja nastarenkain. Sillä kelpaa ajaa roksuttaa jäiselläkin kelillä Hakiksen torille, halliin ja Vii Voaniin ostoksille.
"Kiitoskiitoskiitos", puhkun puhelimeen edelleen unenpöppörössä. Isä kuulostaa vähän huvittuneelta, kun kykenen sanomaan vain "ihanaa" ja "kiitos". Mutta totuus on, että olen onnellinen.
Enää kaksi yötä, ja täytän kolmekymmentä.

Olen vanhemmistani ylpeä tavalla, jolla useimmat vanhemmat ovat lapsestaan ylpeitä: "Katsos, tajusit tämän, fiksu tyyppi!" Nyt kun olen kolmekymmentä, se on ehkä hieman vähemmän omituista kuin silloin, kun olin yksitoista ja tajusin, että osaan ratkaista matemaattiset ongelmat vanhempiani helpommin, ja koetin opettaa heillekin, ettei lukuja kannata turhaan säikkyä. Nehän ovat vain abstrakteja symboleita. (Tietenkään en käyttänyt käsitettä "abstrakti symboli"; mistä ihmeestä olisin sen voinut kuulla?)
Vanhempien kasvattaminen on jokaisen lapsen velvollisuus. Kampanjat ja projektit vaihtelevat, ja vanhemmat haraavat usein itsepäisesti vastaan, mutta aina jotain heidänkin takkiinsa tarttuu. Ainakin välillä. Tosin ne taitavat edelleen äänestää kokoomusta vanhasta tottumuksesta, vaikka kuka tahansa äitini mielipiteitä kuunteleva täysjärkinen ihminen osaisi melko lyhyen ajan kuluttua kertoa, ettei äidin arvomaailma nyt ainakaan kovin porvarillinen ole. ("Sinun äitisi on kommunisti", sanoo Kissa, "Jokaiselle tarpeidensa mukaan ja jokainen kykyjensä mukaan. Ehta kommari.") Vanhempani ovat äänestäneet kokoomusta, koska ovat pienyrittäjiä ja uskovat vankasti, että muut puolueet vihaavat yrittäjiä. Nykyään isä on kyllä jo eläkkeellä.
Onnistuneita projekteja: "Älä osta minkkiturkkia, äiti! Me ei enää puhuta sulle, jos sä teet sellaista!" ja "Rastatukka on kaunis!" Minulla oli lukiossa rastat ja proggista alunperin vastustanut äiti oppi pitämään rastoista ja hiustenlaitto-ongelmien äkkinäisestä katoamisesta niin kovasti, että jonkun toisen tytön äidin valitettua äidille dösassa, eikö äitiä huoleta se, että liikun huumejengeissä - ihan rastoista pääteltynä, tämä on 90-luvun alun Lauttasaarta - äiti yltyi kerrankin perustelemaan kunnolla, miksi jokin kampaus on kaunis, "Ja mitä huumeisiin tulee, sanoin sille naiselle, että meidän tytär kyllä tietää että kahvikin on huume eikä siis juo sitä."
En tiedä, ovatko vanhempani minusta yhtä ylpeitä kuin minä heistä. "Ei minua voisi vähempää kiinnostaa se, mitä sinä tutkit siellä yliopistossa", kuittaa isäni. Ja äiti: "Pitäisikö sinun kuitenkin vähän vähentää tuota harrastusten määrää ja keskittyä opiskeluun?" Ja tietysti: "Voi kulta pieni, miksi sinun pitää ajatella noin ikäviä asioita? Miten Kissa jaksaa katsoa, kun sinä mietit vain ilmastonmuutosta ja eläinten kohtelua?"
Vanhemmilleni on käsitettävää vielä se, että minä mietin outoja asioita shoppaamisen sijasta, mutta että Kissakin. He ovat tottuneet omituisuuteeni niin pienestä pitäen, ettei siinä ole enää mitään kummallista, vaikkeivät he oikein ymmärräkään, miksi en toimi tai koe siten kuin he olettaisivat. Mutta että Kissakin on outo. Kummallista. Koettaessaan ymmärtää Kissaa he tekevät minulle hullunkurisia kysymyksiä, kun Kissa ei ole paikalla: Osasiko Kissakin pienenä Nalle Puhin ulkoa? Leikkikö hänkin mieluummin karvaeläimillä kuin toisten lasten kanssa, koska toiset lapset "eivät muistaneet repliikkejään oikein"? Pelotteliko hänkin hiekkalaatikolla pienempiä lapsia siteeraten Tove Janssonin loistavaa "Imurinkita hirmuinen nielaisi muumipeikon sen ja maito, mymmelikin pien sai letkuun mennä samantien"? Oppiko Kissakin lukemaan nelivuotiaana? Suuttuiko hänkin siitä, jos joku muu ei heti tajunnut, että hän kyllä osasi sitoa itse kengännauhansa ja napittaa takkinsa?
"Äiti, rauhoitu. Kissa ei ollut leikannut kertaakaan omia varpaankynsiään, kun muutti pois kotoaan. Hänen äitinsä teki sen vielä Kissan ollessa kaksikymmentä", koetan jarrutella. "Mitä se tarkoittaa, päätätkö sinä teillä kaikista asioista?" huolestuu äiti. Kun olin pieni, vanhempani kutsuivat minua Keisarinnaksi, koska suutuin turkasesti aina, kun katsoin jonkun sotkeutuvan omiin asioihini. "Tinäetnääläämitäminäteen!" olin karjunut tarinoiden mukaan kädet nyrkissä, ja juossut välillä vessaan, lyönyt oven lukkoon ja syönyt protestiksi puolet vessapaperirullasta. Tullut ulos naama huulipunalla tuhrittuna, hetkutellut musiikin tahtiin heitellen vaatteita pois päältäni kunnes vanhemmat kiinnittivät taas huomionsa iloisesti strippaavaan kakaraansa ja jatkanut sitten karjumista: "MINÄmääläänitte! Tottele!" (Niinpä aina South Parkia katsoessa tulen miettineeksi, olenko vaikuttanut kovinkin cartmanmaiselta.)
Äiti olettaa jollain tasolla edelleen, että käyttäydyn sillä tavoin, vieraidenkin seurassa. Se on aika omituista. En muista koskaan käyttäytyneeni niin missään sivistyneessä aikuisten seurueessa. Äiti on kuitenkin epäluuloinen aina, kun paljastuu, että joku hänen tuttavistaan on törmännyt minuun, ja "Se teidän tyttärenne on niin ihastuttava, semmoinen sievä ja kohtelias, hymyilevä nuori neiti sievässä baskerissaan." Äiti tarkentaa kertoessaan: "Kysyin heti, että nuorempi tytärkö, mutta ne väittivät kyllä, että se olit sinä. Käyttäydyitkö nyt varmasti hyvin?"
Äidistä ja isästä kansalaisjärjestössä toimiminen on rettelöimistä. Omista fiiliksistään kirjoittaminen on rettelöimistä. Heidät on kasvatettu niin eri tavalla: kuuliaisiksi ja kilteiksi lapsiksi, jotka tietävät, että jos sanoo vastaan, tulee korvatillikka. Siskoni ja minä olemme kauhukakaroita. Sisko kieppuu masennuksen ja hybriksen välimaastossa, mutta koska hänellä ei ole erityisemmin näkemystä mistään asiasta, onnistuu hän aika julmista ihmissuhdekuvioistaan huolimatta vaikuttamaan viileän kohteliaalta. Minä puhun puolivalmiista näkemyksistäni ääneen, koska enhän koskaan kehity, jos en saa niistä palautetta. Minua huvittaa kovasti vanhempieni huoli, etten osaa käyttäytyä. Yleensä ihmiset eivät edes muista minua jälkeenpäin, koska käyttäydyn liioitellun hillitysti ja ystävällisesti (ehkä taustalla on se ajatus, etten halua vaikuttaa Keisarinnalta). Jos minua alkaa suututtaa, piipahdan ulos kävelylle. Kävellessä kaikki selkiytyy. Ihmeelliset fasadit, valon liike päivän edetessä, kantojen alla narskuva hiekoitushiekka.
Vanhempien ja lasten suhde on aikaa ja huomiota imevä pyörre. Äidistä ja isästä ei koskaan todella itsenäisty. Kun lonkkani meni hiusmurtumille pudotessani hevosen selästä kivilouhokseen, huusin äitiä. Painajaisissa huudan edelleen äitiä. En varmaan ikinä lakkaa miettimästä sitä monimutkaista suhdetta, joka isän odotusten ja oman käytökseni välillä on, sitä kuinka yritin monta vuotta olla kuten mies, etten olisi yksi niistä "munivista, meikkaavista ämmistä, jotka ei osaa edes ajaa autoa". Isän alistunutta toteamusta: "Kun sinä synnyit, ajattelin, että hyvä, tyttö tuli. Tytöthän ovat sellaisia siistejä, kilttejä ja ahkeria pikku olentoja." Tauko. "Miksi sinä et halua siivota? Miksi sinun pitää kiukutella?"
Älkää ajatelko, että olen katkera. Ei. Minulla on yksi ainut vanhempi-lapsi -suhde, enkä tiedä muusta muina kuin epämääräisinä, lyhyinä tarinoina. Lapsuuteni on ollut ihanaa: minua ei ole pakotettu mihinkään, olen saanut juosta ulkona vaikka yön yli (nukuimme monta kertaa kesällä kerrostalon pihanurmella lakanoihin kietoutuneena, toivoen, että pihassa runsaasti esiintyvät lepakot erehtyisivät laskeutumaan lakanalle ja näkisimme kerrankin kunnolla, miltä ne näyttävät, muultakin kuin mustilta, läpättäviltä lähitähdiltä), minulta ei ole koskaan kielletty yhtään leikkiä tai televisio-ohjelmaa lapsille sopimattomana, olen saanut tehdä aivan mitä tahdon, joskin olen ollut aika huono oivaltamaan tämän tosiasian (olettaen, että ilahdutan vanhempiani, jos teen heidän odotustensa mukaan). Rakastan isääni ja äitiäni niin paljon, etten tiedä, kuinka osoittaa se. Hymyilen ja halaan, mutta teenhän niin ystävienkin kanssa.
Vanhempi-lapsi -suhde on monimutkainen. Kun isä soittaa ovikelloa, sydämeni ponkaisee paikalleen rintalastan sisään ja heittää ylimääräiset voltit.
"Se on nyt alhaalla. Tule hakemaan", hän huutaa koirien riemun ylitse. Toyotan takatilaan on sullottu musta Helkama Ainotar. Uusi pyöräni! Nitkutamme ja natkutamme pyörää varoen autosta ulos. Nastarenkaat raapivat naarmuja tavaratilan sisäpintaan. "Kyllä se sieltä ulos tulee, kun on sisäänkin mennyt", uhoaa isä. Virnistelemme toisillemme heittäen letkeää läppää ja lopulta saamme pyörän ulos. En voi olla hyppimättä innosta ylös-alas. "Jee, jee, jee, kiitos!" Rutistan isää, joka vaivaantuu ylitsepursuavasta ilosta ja kiitollisuudesta. "Muista kiittää mummua myös. Hänkin antoi tähän rahaa." Tietysti. Minä kiitän vaikka koko maailmaa.
Kunhan saan jostain lainaksi digikameran, lupaan ottaa kuvan uudesta pyörästäni. Se on NIIN hieno!
Satula ja tanko ovat väärillä korkeuksilla ja tanko kiristämättä ja kuusiokulma-avaimemme Dodon toimistolla. Siitä huolimatta ajan pienen lenkin ja hymyilen niin kovasti, että pelkäisin kasvojeni halkeavan keskeltä kahtia, jos nyt ylipäänsä pystyisin pelkäämään mitään, nyt. Maailma on hyvä, ylitsepursuavan suloinen. Siirtolapuutarhan mökit nököttävät siisteissä riveissä, autot ovat raparoiskeissa, koulusta lintsaavat teinit istuvat Leijonajakelun vihreän lehtipöntön katolla ja jauhavat purkkaa. Ainotar rullaa, nastojen rokse on musiikkia. Tanko heiluu sivusuunnassa ja jalat tuskin ulottuvat polkimille, mutta so what.
Enää kaksi yötä, ja olen kolmekymmentä.
Tunnen itseni seestyneeksi ja vanhaksi jo nyt. Ihanaa, jee, ihanaa, jee. Vaikka koko talven tulisi luntajäätä, pääsen minne hyvänsä pyörällä. Voin solahtaa kohmeisten dösisihmisten sekaan pyöräilystä lämpimänä ja hikevänä, posket punaisena, elämä suonissa jyskyttäen. Olen valmis karkaamaan minkä hyvänsä sirkuksen mukaan, ihanaajee. Litistämään hiukseni bandanan alle, kietomaan villahuivin leuan suojaksi, kiitämään lumimyrskyn halki mustan kiiltäväkylkisen pyöräni selässä. Kauan sitten ratsastin Östersundomissa jäällä täyttä laukkaa, ilman satulaa, hokit pureutuivat jäähän, talvikarvasta pörröinen Knetu piti korvansa söötisti höröllä, selkä pakaroideni alla muljui ja supistui ja venyi ja viima iski kasvoihini, ja oli kaksikymmentä astetta pakkasta, ja nauroin niin, että olin herpaantua ja tipahtaa kovalle pinnalle. Pyöräillessä pääsee toisinaan sille tasolle: pyörä ja oma keho ovat yhtä, kaartuvat kohti maata kurveissa, liikkuvat yhtenä kappaleena ohi staattisten rakenteiden, jakavat maiseman kanssa, mustan asfaltin kanssa ilon, joka syntyy tunteesta, ettei mikään, mikään voi nyt saada minua kiinni. Koettakaa, pettykää. Matka katoaa renkaan alle, vauhti kiskoo eteenpäin, jokainen lihas on liikkeessään ja ponnistuksessaan silti rento. Ei ole mitään erillistä oliota, joka sanoisi: tämä on minua, tämä on muuta. On vain matka, ja vauhti, ja polkimien laulu, kavioiden ja steppikenkien ääni, Vallilan kaupunginmuuri pimeässä, puistossa kasvoihin iskevä lehtevä oksa, eikä yksiäkään nyrpeitä kasvoja, seisovia, jalkaa vaihtavia kehoja, kellonvilkuiluita, sanoja.
Sanat. Menkää toisaalle. Te vain pahoitatte ihmisten mielen.