Venyttelyä ja firsthandednessia

Maanantai tuntuu ihan tylsältä päivältä nyt, kun Yliopistoliikunnan feldenkrais on joululomalla. Mitä minusta tulee ilman tietoisuutta liikkeen kautta? Vaikka liikun paljon, kaipaan lempeää, päättäväistä naisen ääntä, joka kehottaa: "Älä yritä. Anna käden vain nousta, niin vähän kuin se pystyy, silti nousten. Kuulostele mistä liike lähtee, minne asti se heijastuu kehossa. Jos sinua väysttää, vain ajattele käden nouseminen, ja tunnustele, mistä käden liike ajatuksessa lähtee, miten se kulkee, minne se heijastuu." Helposti itsekseen liikkuessa alkaa liian suorituskeskeiseksi ja hermostuu, kun lihas ei rentoudukaan tuossa tuokiossa venytykseen. Unohtaa, että liikkumisessa on kyse muustakin kuin habasta. Unohtaa lihasten hermotuksen, unohtaa, kuinka hitaasti hermotus oppii.
Äitini muistaa mainita usein, millaiseksi peeveliksi ryhdyin lapsena, kun balettitunnit päättyivät ennen joulua. Onneksi steppi sentään jatkuu läpi joululoman, ja koirien lenkittäminen, tietysti. Ehkä en täysin pimahdakaan liikunnan puuttesta. Personal trainerini Nasu ja Mobutu vievät minut joka päivä pariksi tunniksi kävelemään talvista Helsinkiä eestaas. On kyllä aika rujoa, että ihmisillä on liikkumiseen personal trainereita, muttei esimerkiksi hyvään elämään.
Paitsi antiikin Kreikassa, poikien rakastajat. Mitä muutakaan he olivat kuin hyvän elämän personal trainereita?

Kävin baletissa monta vuotta, koska tahdoin tanssia, ja äiti uskotteli minulle, että baletti on hienoa. Kuten kuvasta näkyy (2. vasemmalta), baletin liikekieli ei koskaan oikein puhutellut minua. Kävin uskollisesti tunneilla vuosikausia, vaikka en ole erityisen notkea enkä lyyrinen liikkeiltäni.
Yksi ystävistäni on aloittanut baletin aikuisiällä. Käyn toisinaan katsomassa hänen tanssinäytöksiään, ja hän minun. Nyttemmin hän on aloittanut stepinkin, kai loputtomasta steppipuheestani ja näytöksistä innostuneena. Kolmikymppisenä on hyvä harrastaa tanssia. Onnistumisia ja epäonnistumisia ei tässä iässä enää ota niin kuolemanvakavasti ja toisaalta tietoisuus omasta kropasta ja sen suostuttelusta oppimaan on aivan eri tasolla kuin pienellä tytöllä. Ystäväni sipsuttaessa Wilinä Joutsenlampea Helsingin Tanssiopiston baletin aikuisryhmän joukossa huokailen ihaillen katsomossa. Kylläpä hän eläytyy. Sirot nyökkäykset ja kumarrukset, kurkotukset ja ojennukset. Naisissa on todella jotain joutsenmaista. Tunnen ylpeyttä tuntiessani yhden heistä.
Baletissa käyminen vuosikausien ajan oli oikeastaan yhtä omituista kuin pianotunneilla käyminen. Vanhemmilleni sanottiin musiikkileikkikoulussa, että minulla on hyvä rytmin ja melodian taju, ja sen seurauksena minut laitettiin pianotunneille. Taisin itse haluta soittaa rumpuja, mutta vanhemmat vakuuttelivat, että kyllähän juuri piano on soittimista paras. Siis baletti ja piano. En väittänyt vastaan, raahauduin treeneihin vuosikaudet. Oli kummallinen olo. Katselin tanssikoulun joulu- ja kevätnäytöksissä värikkäitä flamencotyttöjä ja steppaajia ihaillen, kiusaantuneena valkoista tutuani hypistellen. Piano-opettaja ihmetteli, miksen soita kotiläksyjä.
"Oliko baletissa kivaa", kysyi äiti, joka ei ole koskaan tanssinut balettia. Kivaa? Onko kivaa seistä tikkusuorana ja pitää kättä kauniisti kaarrettuna sivulle niin kauan, että se tärisee väsymyksestä? Koettaa taipua spagaattiin opettajan painaessa hartioista niin, että tuntuu kuin jalat lähtisivät irti lonkista? Kuulla pelkkiä moitteita, ei kertaakaan "Hyvä, olet selvästi edistynyt tässä!"
"Joo kai."
Jossain vaiheessa tajusin, etteivät baletti ja piano olleet oikeastaan lainkaan minun elämääni. Kieltäydyin menemästä niihin itkuisena, hämmästyen sitä, etteivät vanhemmat loukkaantuneetkaan päätöksestäni, jota olin sentään hautonut kuukausikaupalla. Löysin uusia maailmoja: diskotanssin, jazztanssin, itämaisen tanssin, samban, salsan, afron. Kaikkein eniten halusin silti stepata. Mutta tuntui siltä, että jos aiemmin olinkin ollut liian lapsi menemään steppitunnille, nyt olin jo liian teini.
Vasta yli kaksikymppisenä rohkaistuin steppitunnille. Olin heti koukussa. Ihanaa! Unelmansa pitäisi toteuttaa nopeammin. Pitäisi uskoa siihen, että oppii mahdottomia. Steppaaminen on aivan tajutonta. Saa samaan aikaan olla rumpali ja tanssija, heiluttaa käsiään ja liikkua raisusti eteen ja taakse, sivulle, olla kumarassa, jalat koukussa, hakata lattiaa ajatusta nopeammin, lihasmuistin varassa rytmit tuottaen. Minua ei harmita edes se, ettei ole varaa ratsastustunteihin. Stepissä minulla on kaviot ja kavioiden rytmi.
Ny, kun luen John McDermottin mietteitä Deweysta, hymyilen ja nyökyttelen rauhallisena. (ote gradusta:) "McDermottin mukaan deweylaisessa katsantokannassa ihmiselämän suurin uhka on secondhandedness – omaksumme valmiit arvot ja elämisen mallit vanhemmiltamme, opettajiltamme tai muuten oman kokemuksemme ulkopuolelta, mikä huonontaa oman kokemuksemme laatua. Syvästi koettu epäonnistuminen rikastaa elämää, kun taas mekaanisesti saavutettu menestys oman kokemuksen ulkopuolisin mittarein, valmiiksi tallotuilla poluilla, köyhdyttää kokemusta. McDermottin Dewey-tulkinnan mukaan olennaista ei olekaan kysyä mitä koemme, vaan miten koemme."
Koetan etsiä lukijalleni kunnon nettilinkkiä teemasta secondhandedness, mutta parasta, mitä löydän, on Whiteheadia käsittelevän sivun huomautus: "First hand knowledge is the ultimate basis of intellectual life. To a large extent book-learning conveys second-hand information, and as such can never rise to the importance of immediate practice. Our goal is to see the immediate events of our lives as instances of our general ideas. What the learned world tends to offer is one second-hand scrap of information illustrating ideas derived from another second-hand scrap of information. The secondhandedness of the learned world is the secret of its mediocrity. It is tame because it has never been scared by facts. (A.E. p. 79)"
Välihuomautus: En ilmeisesti kuulu oppineeseen maailmaan, koska totta helvetissä olen "scared by facts".
Whitehead-katkelmassa ei kyllä tule esiin se Deweyn ja McDermottin idea, että elämä voi olla secondhandia muulloinkin kuin kirjojen esimerkkejä kerratessa ja verratessa. D ja McD kirjoittavat, kuinka on mahdollista elää koko elämänsä toisten asettamien normien mukaan. Mikään ei tunnu oikein miltään niin kauan. Esimerkki: yhteiskuntamme arvostaa kovasti tuottavaa työtä. Takertumatta kummemmin käsitteeseen "tuottava", voidaan todeta, että useimmat meistä arvostavat henkilökohtaisessa elämässään työtä enemmän läheisiä ihmissuhteita ja terveyttä. Siitä huolimatta olemme käytännössä koko ajan lipsahtamaisillamme työelämän kitaan tavalla, joka rassaa aika kovasti läheisiä ihmissuhteita, usein terveyttäkin.
Tai viihde. Kuka oikeasti arvostaa Pulttiboisien katsomista enemmän kuin rakastelemista? Ja silti, kun mölytoosa illalla suljetaan, ollaan jo liian väsyneitä seksiin. Olen naureskellut Lapsen maailman jutulle televisiottomasta lapsiperheestä. Perhe esitellään jonkinlaisena ihmeenä. Jotkut miettivät tosissaan kapakassa, kuulin kerran, millaista olisi elämä ilman televisiota. Meidän televisiomme avataan hyvin harvoin. Oikeastaan sen voisi kärrätä Kierrätyskeskukseen. Mutta kuinka sitten katsoisin videolta yhä uudestaan Lars von Trierin Idiootit?
Joka puolelta tunkee keskenään ristiriitaisia, huonosti yhteensopivia odotuksia siitä, millainen on kunnon ihminen.
Jotenkin niiden väliltä on valittava. Usein virhevalinnan huomaa vasta kuukausien kuluttua. Silloin on jo raskasta muuttua. On pakko muuttua.
Makaan keskellä olohuoneen punaista mattoa. En näe abstrahoituja lohikäärmeitä selkäni alla. Mikä tästä kaikesta on eniten minua? Tänään on steppitunti. Maailmassa on harvoja asioita, jotka ovat yhtä väkeviä kuin jaloilla rummuttamisen riemu. Omat asiansa, asetan hypoteesin, tunnistaa siitä, miten ne ravistavat luutuneita jäseniä ja ideoita, ideaaleja ja hypoteeseja.
Koirat käyvät nuuskimassa naamaani ja käpertyvät vierelleni. Aikaa kuluu.