Peloista ja pelkäämisestä

Pelkääminen on kamalaa. Jälkeenpäin se on lähinnä huvittavaa pelon ratkettua, osoituttua tyhmäksi spekulaatioksi aiheesta, josta ei ole tiennyt.
Luen väitöskirjaa nimeltä Adolescent Suicide Attempts in the Helsinki Area. Väikkäri on kiinnostava. Sitä lukiessani tajuan, kuinka lähellä reunan yli luiskahtamista koko kaveripiirini on ollut nuoruusiässä. Täytämme lähes kaikki ehdot: viinaa, aikainen seksin aloitusikä, yksikätisiä seeproja, rikkinäisiä koteja, kroonista koulusta lintsaamista, lääkkeiden väärinkäyttöä, promiskuiteettia, ei kotiintulo- eikä nukkumaanmenoaikoja. Kukaan ei lue Harlekiineja vaan pikemminkin Sylvia Plathin romaania Lasikellon alla. Minulle Sylvia-täti ei ole koskaan ollut masentunut vaan hauska ja normaali. (Ja se, että hän myöhemmin todella tappoi itsensä, on vain osoitus hänen normaaliudestaan. Kukapa ei välillä tahtoisi tappaa itseään tässä typerässä maailmassa? Jos joku tekee sen todella, sehän on vain osoitus harvinaisesta päättäväisyydestä.) Kuvotus Harlekiini-maailmaa kohtaa on niin raju, että koulun hammaslääkärin ehdottaessa minulle, että etuhampaani oiottaisiin, kieltäydyn. "Kyllä nämä ovat sen verran vinot, että yhteiskunta korvaa. Näitä hammasvälejä on vaikeaa putsata", koettaa täti selittää, mutta kieltäydyn edelleen äkäisesti. Olen saanut tarpeekseni äidin hösäyksestä, miksen voi pukeutua kauniisti, liikkua kauniisti, ajatella kauniita asioita.
"Miksi sen pitää olla noin vaikeaa? Miksi sinä kirjoitat tuollaisista asioista?" itkee äiti hysteerisenä luettuani hänelle ääneen muutaman runoni luottamuksen osoituksena häntä kohtaan. Runoissa yö korisee ja kurluttaa kadulle tapetun buddhalaismunkin kaulavaltimoista likaojaan valuessaan.
Hampaani ovat edelleen vinot. Mitä minä pelkään hampaiden oikomisessa? Että minusta tulee joku muu, joku helmihampainen tyttö, joka odottaa sitä oikeaa siveellisesti jalat ristissä, nilkoista ristittynä, kuten Englannin kuningattarella? Että alan pitää helmikaulanauhoja, jotka symboloivat uskollisuutta? Kutoa, pitää asunto siistinä, liittyä takaisin kirkkoon, jotta voisi saada kirkkohäät?
Ei, sellainen ei käy.

Joskus jotkut pelot ovat todellisia ja ohjaavat elämää liiaksi. Kronologinen lista peloistani, jotka ovat ohjanneet elämää liiaksi:
pimeän pelko; sosiaalisten tilanteiden pelko äidin jäkättäessä, miksen voi käyttäytyä; unentulon vaikeuden pelko, voimassa edelleen joka yö, jonka vietän yksin; pelko, että minustakin tulee poikiin ihastuva murrosikäinen; pelko siitä, että jään neitsyeksi; pelko siitä, että minusta tulee ällöttävä, vakisuhteessa elävä bimbo, joka palvoo miestään; pelko siitä, että tulen raskaaksi ja joudun synnyttämään.
Jäljellä on enää unentulon vaikeuden pelko. Se pitkäikäisin, hirvittävin ja ällöttävin pelko, jota on paettu jos jonkinlaisin keinoin: tunkemalla koululaisena yökylään pari kertaa viikossa (kuten sanottua, nukahdan kyllä, jos vieressä on joku, yksin en), bongaamalla kadulta sen verran maistissa olevia miehiä, että niille voi tunkea nukkumaan pelkäämättä, että mitään aletaan ehdotella, valvomalla niin myöhään, että yksinkertaisesti sammuu kirjan ääreen hampaat pesemättä, päivävaatteet päällä.
Onneksi unentulon vaikeuden pelko ei enää piinaa minua kovasti, koska asun ymmärtäväisen Kissan luona ja saan käpertyä hänen unihengitykseensä aina, kun hän on kotona. Mutta heti Kissan lähdettyä työmatkalle olen levoton itseni. Sydän hakkaa jo aamupäivällä ajatellessani tulevaa yötä, kurttuisia lakanoita, kohti aamua matelevaa kelloa, hitaasti valaistuvaa taivaanrantaa unen kadottua jonnekin käsityskyvyn tuolle puolen.
Kuten ehkä mainitsinkin jo aiemmin, kirjoitan parhaillaan juttua lasten unesta ja unen, oppimisen ja terveyden yhteyksistä. Minun on helppo ymmärtää mainitut unihäiriöt; ainoa yllätys on tieto, etten olekaan tässä yhteydessä normaali keskivertokakara. Jotenkin naiivisti olen kuvitellut, että kaikki muutkin ovat lapsena menneet nukkumaan keskimäärin yökahden-kolmen aikaan ennen kouluaamua ja nukahtaneet neljän-viiden pintaan herätäkseen seitsemältä. Meinanneet nukahtaa pianotunnille, haukotelleet jatkuvasti ja torkahdelleen istualleen läksyjen ääreen. Vieraillessani lapsiperheessä juttelemassa heidän uniajatuksistaan saan varoa, ettei suuni loksahda hämmästyksestä auki neljätoistavuotiaan tytön kertoessa, että hän menee yhdeltätoista nukkumaan. Yhdeltätoista! Ja että kotona pitää olla kahdeksalta. Minun piti soittaa tuon ikäisenä kotiin yhden-kahden maissa, viimeisen yödösän mentyä, jos aioin viettää yöni muualla, ihan vain kertoakseni, että olen edelleen hengissä ja terve.
Jokin osa minussa on edelleen epäuskoinen lukiessani artikkeleita nuorten psykologiasta. Tieteellistä koulutusta saaneena tiedän kyllä, että tilastolliset tosiseikat ovat tilastollisia tosiseikkoja eikä niistä voi päätellä yksittäistapauksiin, mutta tuntuu aika alienoivalta näin jälkeenpäin todeta, että lähes kaikkien tilastojen mukaan minun pitäisi itse asiassa olla nyt ainakin vakavasti syrjäytynyt. Koulunkin olisi pitänyt mennä päin prinkkalaa, mutta toisin kävi. Vaikka olin hirvittävän paljon pois ja väärensin poissaololappuihin isän allekirjoituksen niin monta kertaa, että oma allekirjoitukseni on saanut siitä kovasti vaikutteita, sain kokeista hyviä numeroita. (Okei, huumeisiin en ole sekaantunut, mutta muut ehdot täyttyvät. Vanhempani eivät ole myöskään eronneet, mutta toisaalta he eivät ole kyenneet asettamaan siskolleni ja minulle minkäänlaisia rajoja.)
Itse laitan kaiken koiran ansioksi. Jos minulla ei olisi ollut koiraa vastuullani, olisin varmasti paljon huonommassa jamassa. Eläimen läheisyys auttaa peloissa uskomattoman paljon. Se, että on jokin karvainen ötökkä, jota voi silitellä ja hellitellä, jonka kanssa voi ja toisaalta on myös pakko mennä ulos kävelemään, jolloin voi lauleskella kävellessään ja tulla hyvälle tuulelle. Että pitää ajatella muutakin kuin asioita, jotka pelottavat. Peloissa on se ikävä puoli, että mitä enemmän niitä ajattelee, sitä kummallisempia käytösmalleja rakentaa pelottavia asioita välttääkseen. Ja sitä enemmän ahdistuu, koska toimii niin eri lailla kuin muut.
Tuntuu siltä, että olen saamassa unettomuudenkin pelon nyt niskalenkkiin tutkimalla aihetta, lukemalla toimintaterapiasuosituksia ja soveltamalla niitä itseeni. Aika hurjaa. Millaista on elämä ilman suuria pelkoja?
Siitä en tiedä vielä mitään. Onko se edes mahdollista? Tuleeko tilalle vain jokin uusi mörkö? Toisaalta, mörköjen kukistaminen on tähänkin mennessä ollut se harrastus, johon olen laittanut kaikista eniten aikaa. Eikö minun pitäisi kohta olla siinä asiantuntija?
Toisaalta tämä voi olla taas älyllistä naiiviutta. Useat tuttavani pelkäävät monia sellaisia seikkoja, joiden pelkäämistä en toden totta ymmärrä lainkaan: työttömäksi jäämistä, liian alhaisen palkan saamista koulutusta vastaamattomasta työstä, sosiaalista reaktiota siihen, että on koulutustaan vastaamattomassa työssä, kolmenkympin rajapyykkiä, vanhenemista, kuolevaisuutta ylipäänsä, sitä, että vaikuttaa liian oudolta, parisuhteen päättymistä, lapsettomuutta, etteivät löydä itselleen puolisoa jne. jne.
Miltä tuntuisi pelätä työttömyyttä? Kolmekymmentä täyttämistä?
Tai niin kuin siskoni, sitä että tulisi alipainoisesta normaalipainoiseksi, koosta 32 kokoon 36?
Ei, noihin en osaa sanoa mitään. Ne seikat ovat täysin kuvittelukykyni ulkopuolella, vaikka niistä kuullessani nyökkäilenkin mietteliään näköisenä ollakseni loukkaamatta ketään. Osa peloista tuntuu olevan kognitiivisten rajoitteideni takana. En tiedä millaista on olla alipainoinen, enkä tiedä, millaista on tuntea itsensä siinä määrin viehättäväksi, että pitää oikeudenmukaisena ja mahdollisena ajatusta, että joku mies voisi rakastua itseen.
Ihmisillä on niin paljon käsittämättömiä odotuksia elämältään. Minulle riittäisi se, ettei minun tarvitse pelätä.