Vanha & väsynyt

Kaksi päivää pikkujoulukauden alkamisesta, ja olen jo vanha ja väsynyt, kitisevä tätsy. Toissayön lyhyt, krapulainen uni ja viime yön katkonainen uni - Kissa oli unohtanut avaimen kotiin ja soitti siitä puoli kahdeltatoista ja rymysi kotiin keskellä yötä - auttavat tilanteen huipentumaan täysveriseksi farssiksi aamulla, kun kiskon jalkaan liituraitakuvioiset tanssitrikoot ja niiden päälle lumitähtikuvioisen tiukan, pitkän mekon. Mekon vetskari on vähän jäykkä, mutta urheilen sen kiinni. Tongin vaatekaappia. Eih, eihän minulla ole mitään näihin sopivaa yläosaa. Kirjastossa on niin kylmää ja vetoista, että siellä on pakko olla jumpperi tai villatakki. Mekko siis pois. Koetan avata vetskarin. Se on juuttunut kiinni. Koska mekossa on tiukka, melkein poolomainen kaula-aukko, olen jumissa.
"Kissa, herää", sähisen pimeässä huoneessa kädet selän takana toikkaroiden. Kissa herää, kiskoo vetskaria. Se on jumissa. Koetamme myös vetää mekon yläkautta pois: korvat ja nenä ovat irrota, mutta mekon kaulus ei päästä päätäni lävitseen.
Survon mekon uudelleen päälle itkien, kiroillen ja sättien kaikkia mahdollisia ja mahdottomia instansseja. En ehdi enää syödä aamiaista, kammata hiuksia, juoda kamomillateetäni. Kiskon mekon päälle lopulta mustan, löysän poolokaulusvillapaidan, jossa on edessä iso reikä. Eläköön. Kukaan C-kuppikoon nainen ei käytä mielellään löysiä villapaitoja, sillä niissä näyttää vain ja ainoastaan teltalta. Niin nytkin. Kaiken huipuksi mekkokin on niin pitkä, että kukaan ei voi nähdä edes, että on minulla jalatkin. Olen möhkäle leuasta nilkkoihin saakka ja paidanrinnuksessa on suuri reikä, josta pilkistää iloinen lumitähtikuosi. Aargh.
Töissä kollega tutkii vetoketjua. "Rikki se on. Vedetty yli rajojensa. Sun pitää vaihtaa tähän vetskari."
Paniikki on ohi. Olo ei ole pikkujouluinen. Kuka haluaa näyttää jonkun ihan tuntemattoman ihmisen pikkujouluissa, jonne minut ollaan aveccina raahimassa, möhkäleteltalta? Haluaisin ryömiä jonnekin pimeään, lämpöiseen koloon talviunille.